Olen aika uusi täällä ja halusinpa minäkin sanoa jotakin. Olen jo joitakin vuosia kärsinyt paniikkikohtauksista ja sen myötä huonosta itsetunnosta ja luullakseni siitä johtuen myös masennuksesta. Kuusi vuotta sitten sain sanoa hei hei sille iloiselle, pirteälle, puheliaalle, ihanalle tytölle joka olin. Elämä ennen oli hauskaa ja kaikki uusi jännittävää. Mitä se sitten tulevaisuudessa on minulle?
Tulipa päivä jolloin sain kokea uuden tunteen, joka oli kaukana hyvästä. – Paniikkikohtaus! Hengitys ei kulkenut. Kädet tärisivät. Ajatus ei kulkenut ja suusta ei tullut yhtä ainutta järjen sanaa. Tuntui, että siihen paikkaan kuolee. Ja siitä tilanteesta ei päässyt pakoon. Ihmiset varmaan luulivat, että nyt se sekos. Noh! sanoin itselleni jatkaen elämää. Paniikkikohtauksia tuli ja meni ja yritin vain painostaa itseäni jatkamaan samaa rataa. Eihän nyky-yhteiskunnan työelämässä pääviallisia suvaita.
Tuli sitten sekin päivä ettei itseluottamusta enää löytynyt. Ei voinut vain sanoa itselleen, että kyllä tämä tästä. Se puhelias reipas tyttö, joka olin ollut, ei uskaltanut edes katsoa ihmisiin. Vain sen takia, jos niille joutuisi jotakin puhumaan. Valehtelemaan tärisevällä, vakuuttamattomalla äänellä, että onpa minulla ollut hieno päivä.
Masennukseni/ahdistukseni huomasin, kun kaikki mitä ennen olin niin mielellään tehnyt tuntui turhalta ja joskus myös pelottavalta. Kaikki mitä ennen tein hyvin halusin piilottaa. En halunnut huomiota osakseni ollenkaan. Halusin olla nolla ja huomaamaton. Ja varmaan vieläkin? Eikä se tunnu hyvälle.
Täytyisi vissiin vain osata sanoa höpöt itselle ja jatkaa elämää?
Maaria80, kirjoitit että yhtäkkiä tuli paniikkikohtauksia. Muistatko koska, siis mitä silloin tapahtui tai mitä asiaa olit käymässä läpi kun paniikki iski ja miten iloisesta, pirteästä tuli sellainen kun kerroit?
Entä jos jokin stressi-juttu laukaisi sen?
En ole kovin hyvä....,mutta... Tiedät nyt että joku kuuntelee varmasti (kyllä muutenkin). (Itetsekkin olen uusi täällä).
Itse olin ennen pirteä ja jaksoin hymyillä kaikille ym. Nykyään esim. kylässä sukulaisilla tai muuta, äiti aina huomauttaa "et sitten näytä hapanta naamaa."
En ymmärrä, mun perusilme nykyään(?) Eikä se mun mielestä oo hapan.
Mulla oli pari viikkoa sitten koeviikko koulussa ja tuntui, että pimahdan täysin. Menin ihan sekaisin. En jaksanut mitään, menin ihan paniikkiin. Illat pitkät itkeskelin omassa huoneessa ja mikään ei kiinostanut. Tuntui että pää räjähtää... Se oli helvetillinen viikko ja aikasemminkin ollut samanlaisia, mutta ei niin pahoja.
Toivottavasti mun selitystä ymmärretään. Vahva puoleni ei ole kirjoittamalla ilmaisu..😯🗯️
Pärjäile🙂🌻
Minulla on myös samanlaisia ongelmia. Normaalien ihmisten jutut tuntuvat naurettavilta ja vähäpätöisiltä ja samalla tunnen itseni alempiarvoiseksi heidän seurassaan, tuntuu että ei keksi mitään järkevää sanottavaa ja jos jotain sitten sanoo niin se tuntuu typerältä. Eikös ole hieman ristiriitaista!
Mun omanarvontunto ja itsekunnioitus katosi 5-6v sitten ja sen jälkeen turrutin tunteitani kaikilla päihteillä mutta nyt olen ollut 2kk melkein selvinpäin paria lipsahdusta lukuunottamatta ja raahasin itseni väkisin myös lääkäriin joka määräsi minulle mieliala/paniikkihäiriö Sepram lääkkeet jotka ovat alkaneet auttaa Todella hyvin..nyt jaksan jopa kuunnella ja kiinnostua ihmisten puheista ja välillä jopa jutella itsekkin...tosin ihmisten jutut tuntuu edelleen todella typeriltä (en voi käsittää mistä tuo johtuu), mutta yritän ajatella positiivisemmin. Luin myös tosi hyvän kirjan jota suosittelen kaikille eli Eija Lapinleimun 10 ja 1/2 gurua. No mutta toivon teille parempia aikoja ja kirjotellaan (minäkin olen uusi täällä).