Olen parikymppinen nuori nainen. Katselen kaveripiiriäni ja suurimmalla osalla menee suunnattoman hyvin ja he nauttivat omasta elämästään. Omalla kohdalla tuntuu että olen elänyt sen verran että olisi jo aika mennä lepoon. Olen useasti (yläasteella,lukiossa ja nyt aikuispuolella) yrittänyt hakea terveydenhoitajilta apua, mutta en vain uskalla puhua asioista koska ne hävettävät enkä halua olla taas ”yksi angstiteini” – niinkuin eräs hoitaja minusta sanoi. Olen tehnyt masennustestejä ja joka kerta tulos ollut hoitajan mielestä huolestuttava, mutta eteenpäin hoidossa en ole päässyt.

Ongelmani alkoivat 12-vuotiaana, kun koiran kanssa ollessani lenkillä mut raiskattiin. En tuntenut tekijää. Tästä alkoi kierteeni alkoholin, tupakan polton ja lääkkeiden väärinkäytön suhteen. Lapsuuteni loppui. Aloin myymään itseäni 15-vuotiaana saadakseni tarvitsemat päihteeni ja eräs puolituttu (silloin 26v) alkoi ”jakamaan minua” miehille ja otti toki osingot, rahallisesti ja fyysisesti. Tällöin koin ensimmäisen kerran väkivaltaa miehen osalta.

Vanhemmat eivät osanneet aavistaa mitään, ennenkuin eräs terveydenhoitaja (9-luokalla ollessani) lähetti minut sossulle vanhempien kanssani. Olin ainoastaan uskaltautunut kertomaan hoitajalle raiskauksesta ja lääkekoukustani, ja olin sossua pyytänyt olemaan kertomatta raiskauksesta vanhemmilleni. No, tottahan toki hän kertoi siitä. Vanhempani järkyttyivät siitä, mutta emme ole koskaan siitä enää keskustelleet siitä. Suhteemme oli hyvin myrskyisä loppu teinivuodet. Vakuutin (vanhempien pyynnöstä) sossulle että elämä menee hienosti ja että olen liioitellut.

16-vuotiaana eksyin kaverin kanssa kännissä nuorisolaitoksen pihaan. Löysin sieltä
pojan, joka ajan saatossa korjasi arpiani olemalla hyvä minulle. Vanhempani eivät hyväksyneet häntä ikinä, mutta hän oli ensimmäinen kunnollinen rakkauteni. Lääkkeistä pääsin hiljalleen eroon ja elämä hymyili. Hetken. Suhteemme kärsi siitä että vietimme talvet keväät kesät ja syksyt ulkona ja siitä että äitini oli päättänyt erottaa meidät, ja siinä hän onnistuikin. Sen lisäksi että oma terveyteni kärsi siinä (aloin siis narkata lääkkeitä, pilveä ja viinaa uudelleen) myös pojan elämä meni kunnolla alamäkeen.

Erottuamme virallisesti, olin vetänyt lääkkeitä ja viinaa sekaisin ja eräs existäni halusi tulla lohduttamaan mua. Se päättyi siihen että hän hyväksi käytti minua, kehoni kun ei kyennyt viinalääke-turtumisen vuoksi tekemään mitään tekoa vastaan. Se hävettää suunnattomasti, koska olin tehnyt selväksi etten tahdo mitään sellaista…

Ensirakkauteni muutti täysi-ikäisenä tampereelle. Emme ole enää yhdessä, mutta ”säätöä” meillä on ollut jo pari vuotta. Olen päässyt jotenkin eroon lääkkeistä, mutta nyt huumeet ovat tulleet tilalle. Myös hän on pahassa bentsokoukussa, eli joudun salaamaan oman tilani auttaakseni häntä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen alkanut pelkäämään häntä, koska hän on todella aggressiivinen, uhkaa hakata, tappaa. Tiedän että se johtuu lääkkeistä, eikä se ole enää hän joka oli aiemmin.

Olen aivan lopussa. Raha hädintuskin riittää asumiseen, ruokaan se ei riitäkkään.
Opiskeluni (lähihoitajan) ammattiin kärsivät, en saa tehtäviä tehdyiksi ja tuntuu ettei kukaan pysty käsittämään mitä koitan kestää. Olen luonteeltani muita auttava -persoona mutta en kykene auttaan itseäni. Olen suunnitellut itsemurhaani, siinä haluaisin kerrankin olla itsekäs. Apua en enää vain jaksa hakea, en jaksa ravata terveydenhoitajan, ps sairaanhoitajan luona ja jonottaa psykiatrille/psykologille koska voimia ei vain ole.

Ensimmäinen kerta kun avasin elämäni pääpiirteet kunnolla kenellekään. Toivon todella ettei kukaan muu joutuisi tällaista nuoruutta kokemaan, vaikka tiedän että kaltaisiani (ja pahempiakin) on paljon.

Mitä sitä enää voi tehdä? Olen erkaantunut ystävistäni, etenkin kaikista miespuolisista. Pelkään todella heitä ja ahdistus on suuri jos joudun olemaan jätkien kanssa samassa porukassa, vaikka he ovat ystäviäni. Harrastuksia mulla ei enää ole, olen suurimmaksi osaksi neljän seinän sisällä, maha kurnien katsellen kattoa..