Silent kirjoitti 2.7.2008 21:33

Olen 16-vuotias tyttö ja pelkään nyt tulevaa.
Eli olen menossa lukioon nyt syksyllä. Paras ystäväni muuttaa pois ja muita täällä minulla ei ole. Olen yhteydessä pariin muuhun ystävääni netin kautta.
Viimeiset puoli vuotta olen miettinyt että mitä teen kun joudun jäämään yksin?
Mä pelkään sosiaaliseja tilanteja ja jopa tätä kirjoittamista. Tällä hetkellä tärisen ja hikeä puskee. . En pysty kohtaamaan ihmisten katseita, enkä koskaan puhu itsestäni mitään.
Elämä ei vain kiinnosta. . En tiedä miksi.
Viiltelen melkein joka yö, jota parhaani mukaan yritän lopettaa.
Itken melkein joka yö, joka aamuyöstä vaivuttaa minut uneen.
Mietin joka päivä itsemurhaa, jota en kuitenkaan vielä ole uskaltanut tehdä.
Menetin 2-vuotta sitten isoisäni. En osannut käsitellä asiaa kuin keväällä vasta.
En ollut ajatellut koskaan hänen eläessään kuinka tärkeä ja ihana hän oli minulle. Hän aina jaksoi auttaa kaikkia ketkä apua tarvitsi, hänellä oli mitä ihanin sydän. Yhtäkkiä hänelle kerrottiin, että sairasti syöpää joka oli levinnyt koko kehoon. Sitä ei pystynyt parantaan, vain lieventään kipua.
Eräänä sateisena päivänä sain kuulla pappani lähdöstä, samaan aikaan kun hän lähti taivaaseen, aurinko alkoi paistamaan kirkkaalta taivaalta.
Toivon että hän ottaisi minut luokseen. <3
Papan hautajaisten jälkeen tätini sairastui syöpään ja pelkäsin että hänkin menehtyisi. Kuitenkin hän onneksi siitä selvisi. Hän on kokenut kovia ja aina vain jaksanut elää.
Eräänä päivänä hän oli romahtanut täysin ja yritti itsemurhaa, mutta hänet ehdittiin pelastaa.
Ja sain myös kuulla keväällä että äitini sairastaa masennusta. Kaikki muut siskoni tiesivät sen, mutta minulle ei ollut kerrottu, ja olin niin sinisilmäinen etten huomannut sitä hänestä. Se oli minulle kova pala. Hän ei ole luottanut minuun, ettei voinut kertoa.
Viimeiset 3-vuotta siskoni on sairastanut anorexiaa. Se vie yllättävän paljon voimia koko perheeltä. Nyt hän on kyllä paljon paremmassa kunnossa. Ja taas jälkeenpäin olen älynyt kuinka lähellä kuolemaa hänkin on ollut. Hän oli välillä jopa teholla koska sen sydän oli pettää. . 😭
Tässä vähän tällaista. .

Älä tee itsemurhaa, se ei ole ratkaisu mihinkään! Saatat vain pahentaa muiden oloa. Kuvittele olevasi sun äiti, yksi siskoista sairasta anorexiaa ja toinen teki itsemurhan.

Minultakin kuoli pappa, koska se teki itsemurhan. Koko suku itki hautajaisissa. Mun isosisko kuoli nuorena koska sen sydän petti, ennenkun mä synnyin. Ajattelen kokoajan että mitä jos se olisi selvinnyt, minkä näköinen se olisi ja mitäköhän me nytkin oltais tehty yhdessä. Mun koira kuoli myös, oksentamalla verensä mun eteen. Se kuoli tuskissa. Tuntui, että kaikki viedään ympäriltä. Niin, ja mun setä kuoli myös ☹️

Niin paljon ihmisiä kuolee ja toivottavasti sä et ole yksi niistä!🙂👍

Heippa Silent!

Onnittelut siitä, että uskaltauduit kirjoittamaan tänne! Se ei ollut sinulle helppoa, mutta sujui hyvin. Me jännittäjät turvaudumme helposti välttämiskäyttäytymiseen. Siksi se, että uskalsit kirjoittaa, on hienoa. 🙂🌻

Menetys ja yksinäisyys tekevät kipeää. Sinulla on kauniita muistoja, joita ei kukaan voi sinulta viedä. Nyt ne sattuvat, mutta jonain päivänä jaksat hymyillä niille. Mistä tiedät, että sinulla on paljon toivoa? Kuuntelemalla itseäsi olet huomannut avun tarpeesi. Se on vaatinut sinulta rohkeutta, sillä heikkoutensa myöntäminen on vaikeaa. Opiskelujen aloituksesi voi olla sinulle mahdollisuus. Näet uusia, mukavia ihmisiä. Kunpa vain saisit apua pelkoihisi! Niiden vuoksi saatat vetäytyä, syvällä sisimmässäsi kuitenkin kaipaat ystävyyttä.

Olet ollut jo liian kauan yksin pahan olosi kanssa. Kaiken kokemasi jälkeen ansaitset ja tarvitset kaiken mahdollisen tuen. Pyydän, ettet anna jännityksen estää sinua kääntymästä luotettavan ja vastuuntuntoisen aikuisen puoleen. Jos puhuminen tuntuu liian vaikealta, miten olisi kirjoittaminen? Toivon elämääsi kaikkea hyvää! 🙂👍

En tule näkemään paljon uusia ihmisiä, koka tiedän kaikki melkein tulevalta luokaltani :/ Ja näin on, kaipaan ystävyyttä.
Mulle on monta kertaan ehdotettu kirjoittamista, mutta sekin tuntuu toosi vaikealta.
Pikku hiljaa olen vältellyt viiltelemistä, koska en halua siitä niitä arpia, mutta mun täytyi keksiä uus asia mihin puran sitä, se on nykyään sillain että teen tahallani itselle sillain että saatan muka "vahingossa" lyödä käden oven kulmaan tai sitten muuten vaan hakkaan itseä käsiin tai jalkoihin. . Se tuntuu kivuliaammalta, mutta auttaa paremmin, koska samalla voi purkaa agressiivisuutta.
Tietääkö muuten kukaan mistä johtuu se, että jos olen esim. työpaikallani, pystyn oikeastaan puhua ihmisille paremmin. (en oma-aloitteisesti) Siis että jos ne kertoo mulle, että tein jotain väärin, hymyilen ja sanon tekeväni kaiken paremmin ja korjaan virheeni ja sillain. Mutta jos joku tuttu sanoo mulle jotain vastaavaa en pysty oikein vastaan mitään?? Meen ikään kuin lukkoon??
Se on yleensä sillain, että aikuisille, ja tuntemattomille ihmisille puhun paremmin, mutta tutuille en voi oikein mitään, tai joskus se vaihtelee. . TOSI vaikea selittää. . 😮
(Omista asioista en kyllä puhu kenenkään kans)

Minun isoisäni kuoli myös kaksi vuotta sitten enkä ole vieläkään päässyt yli siitä. Olen menossa lukioon, jossa minulla ei ole ainuttakaan kaveria. Se on pelottavaa, mutta halusin aloittaa alusta. Nyt minulla ei ole ketään kehen luottaa, sillä vanhemmat eivät hyväksy sitä ,että olen masentunut, vaikka olin kuukauden sairaalassakin.

Voimia sinulle, en oikein osaa nyt kertoa enempää...

Voimia sinulle. Tiedän miltä läheisen poismeno tuntuu, paras kaverini teki itsemurhan vuonna-02. Isoisäni kuoli muutama vuosi sitten... Olen jo 23-vuotias, mutta muistan miltä tuntui kamppailla yläasteen loppumetrit ja miettiä mitä elämälleen pitäisi tehdä. Päätin tähdätä lukioon. Olin siellä yksin koska kaverini lähtivät muualle opiskelemaan. Pelkäsin kouluunmenoa, viiltelin ja yritin itsemurhaa... Jouduin sairaalaan jossa mulla diagnosoitiin masennus ja paniikkihäiriö. Siksi tuo sinun tarinasi minua kosketti. En haluaisi että kukaan joutuu kestämään samaa kuin minä. Tällä hetkellä elämä on mitä on. Kamppailen syömishäiriön, psykoosin, masennuksen kanssa. Yritän elää päivän kerrallaan. Olen sairaseläkkeellä, en tiedä kuinka kauan. Haluaisin jo opiskelemaan, mutta jokainen uusi tilanne pelottaa mua. Tuntuu että olen täysi nolla.. Seurustelusuhde päättyi juuri ja ystäviä ei juuri ole, vain ne joihin netissä yhteyttä pidän. Mutta joo, uudestaan voimia sulle, yritä päästä viiltelystä eroon (helpommin sanottu kuin tehty, tiedän) ja puhu jollekin! Itse hain aikoinani ongelmiin apua nuorten kriisiryhmältä. Pelkäsin aluksi hakea apua, iski paniikki, tärisin, huusin sisimmässäni, olo oli kamala. Mutta se helpotti kun sain sanotuksi sen etten enää selviä tunteideni (=sairauteni) kanssa yksin.🙂👍

En tedä mitä tulen kestämään, enkä edes halua tietää. En tiedä selviänkö pitkälle.
Kaikki on toisinaan raskasta ja välissä menee paremmin.
Tänää viimeksi äiti kysyi haluanko lisää apua, mutta sanoin, etten halua sitä olenkaan.
En tiedä yhtään mitä tehdä.

Silent, sinulla on toivoa, sillä olet myöntänyt avun tarpeesi! Jos olet ollut riittävän rohkea tähän, pystyt jatkossa vielä enempään.

Tiedätkö, että sosiaalinen pelko on yleisintä nuorten ja nuorten aikuisten keskuudessa? Näin olen lukenut eri lähteistä. Tieto on lohduttanut itseäni; en olekaan ainut, joka ahdistuu tietyissä sosiaalisissa tilanteissa. Olen vähitellen alkanut suhtautua itseeni armollisemmin. Minulla on vielä matkaa siihen, etten häpeäisi jännitystäni ja etten käyttäisi energiaani sen peittelyyn. Olen kuitenkin mennyt eteenpäin, ja niin sinäkin voit mennä!!

Olet ollut liian kauan yksin yksinäisyytesi ja ahdistuksesi kanssa. Älä anna pelon estää sinua pyytämästä apua. Vaikka tekisit sen takellellen, kypsä ihminen ei pitäisi sinua pilkkanaan. Lukio on muuten turvallinen paikka. Siellä keskitytään toisten arvostelun sijasta opiskeluun.

Hyvää loppukesää! 🙂👍

Minua ei haittaisi vaikka olisinkin ainut. . Olen tottunut siihen että joissakin asioissa mitä teen ja missä olen ja näin, niissä olen yksin. . Mutta silti se aina satuttaa kun ei ole ketään rinnalla.
Liian kova pelko siinä, että hakisin apua. . Huomenna lääkäri kylläkin, äiti halusi väkisillä viedä mut sinne. . Se pelottaa ihan sikana. On niin kauheita kokemuksia lääkäreistä. .

Kiitos kaikille jotka ovat jaksaneet vastata, nyt tiedän että jotku on edes huomanneet minut.