Eksynyt ja toivo kadonnut
Alkaa pikkuhiljaa olla toivo kadonnut joka asian suhteen.
Asiat päässäni on yhä sekaisemmin, ja aurinko paistaa elämääni yhä harvemmin.
Toivoni on kadonnut, että joskus saisin apua ja tukea.
Että minulla olisi joskus tulevaisuus.
Että olisin kerrankin tyytyväinen itseeni.
Että antaisin itselleni virheeni anteeksi.
Että joskus vielä selviäisin.
En saa öisin enää unta, ja jos saankin niin herään painajaisiin.
Olen päivisin niin väsynyt, että paljon jää asioita tekemättä,ja se näkyy myös koulu numeroissa, kokeista saan yhä huonompia, ja se vain masentaa minua lisää.
Päätän jotain isoa, että vihdoin alan harrastaa liikuntaa, ja lopetan huonot elämän tavat, mutten onnistu siinä. Päätän jotai tärkeää, että alan hoitaa koulutyöni kunnolla, en onnistu siinä. Päätän jotain pientä, että pakkaan reppuni valmiiksi, en saa edes sitä tehtyä.
Nukun päivisin paljon, kun olen hereillä en tee mitään hyödyllistä, itken vain pahaa oloani tai usein kun ei edes itketä, tuijotan vain tyhjyyteen. Mietin kuinka turha ja hyödytön olen, kuinka pelkuri ja tyhmä, ja ne kaikki ajatukset tuntuvat niin.. lapsellisilta. Kuin kukaan ei ymmärtäisi miltä sisälläni tuntuu.Tuskin ymmärtääkään. Kaikki ovat hylänneet minut, ystäväni, perheeni, kaikki.
Olen niin kyllästynyt tähän jatkuvaan pahaan oloon ja siihen toivottomuuden ja yksinäisyyden tunteeseen. Mieleni ja sydämeni on särkynyt tuhansiksi sirpaleiksi, mutta saanko niitä ikinä enää korjattua..? 😞
Hei moony!
Minulla on aika samanlaisia tuntemuksia sinun kanssasi. En pysty antamaan itselleni virheitäni anteeksi, koska ne ovat todella pahoja. Mutta haluan joutua vastuuseen teoistani, koska se on vähintä mitä voin tehdä. En pysty myöskään puhumaan niistä, koska olen varma että silloin kaikki hylkäisivät minut ja eivät haluaisi enää koskaan edes nähdä minua. Joka päivä toivon että jospa huominen päivä olisi parempi, mutta niin ei kuitenkaan ole. Olen ihan hukassa itseni kanssa. Eräs kirjoittaja tällä palstalla oli kirjoittanut todella viisaasti, että miten voi elää muiden kanssa kun ei voi hyväksyä itseään. Siinäpä vasta hyvä kysymys? Olen itsekin miettinyt miten tämä on mahdollista. Ihmismieli on todellakin monimutkainen asia ja sitä ei moni ymmärrä. Olen niin monesti toivonut etten heräisi enää aamulla koska sisälläni on niin paha olla. Ehkä tällä kaikella on kuitenkin joku tarkoitus..
Voimia sinulle! Ja tiedän todellakin mistä sinä puhut..
Kiitos tyttö 17 vastauksesta ja voimia sinullekin. Olisi jotenkin ehkä typerää sanoa että mukava kuulla että jollakin muullakin on yhtä paha olla kuin minulla,koska enhän minä sitä kenellekkään halua, mutta silti on kiva tietää ettei ole ainoa tässä maailmassa, ja että joku jaksaa minullekkin vastailla.
Tänään minulle tuli junamatkalla ihan kamala olo, se sama hirveä tuntemus jota en ole koskaan osannut selittää; palasi. Meinasin ruveta itkemään, mutta enhän minä voinut siellä kaikkien katseiden alla. Onneksi se meni ohi,sillä joskus se kamala olotila kesti melkein vuoden ajan.
Äitipuoleni luona on aina niin mukavaa,siellä tunnen olevani rakastettu, että joku välittää.
Isä kyselee aina kotona vain koulusta, tuntuu kuin häntä ei muu kiinnostasikaan. Tekisin mitä vain että olisimme isän kanssa paremmissa väleissä. Äitipuoleni luona on myös eläimiä, niitä elämäni tärkeimpiä asioita,joita myöskään ei kotoani löydy. Siellä tunnen olevani kotonani. Haluaisin muuttaa sinne, mutten halua jättää niitä ainoita ystäviäni mitä minulla on. Olen niin ujo, että tuskin saisin uusia ystäviä toisesta kaupungista.
Ehkä "kotiin" paluu laukaisi osalta sen pahan olon, sillä äitipuoleni luona olen aina iloinen, en kärsi päänsärystä ja mahakivuista, joita minulla on kotona jatkuvasti. Ehkä henkinen kipuni on niin kova,että se tuntuu jo myös fyysisenä kipuna. Haluaisin kirjoittaa taas päiväkirjaa, mutta sen jälkeen kun kuulin että isä oli sitä lukenut, en ole enää uskaltanut sellaista pitää...
Toivon vain että kaikki olisi taas niinkuin ennenkin,silloin kun kaikki oli vielä hyvin.
Olen taas niin kyllästynyt siihen rumaan ja masentuneeseen tyttöön joka peilistä minua katsoo.
Olen niin kyllästynyt siihen että muilla on kivoja harrastuksia,
ja ihania lemmikkejä joiden kanssa viettää aikaa.
Olen niin kyllästynyt siihen että muilla on elämä, ja kaikki muut ympärilläni
ovat niin hemmetin onnellisia.
Olen niin kyllästynyt siihen että isä luulee tietävän mikä minulle on hyväksi.
Olen kyllästynyt siihen että olen aina yksin.
Minulla on niin paha olla, muttei kukaan huomaa vaikka huutaisin sen koko maailmalle.
Kukaan ei huomaa kyyneleitäni jotka virtaavat poskiani pitkin,
he eivät huomaa että olen niin yksin.
Kukaan ei huomaa etten jaksaisi enää, ei kukaan huomaa vaikken tänne jäisikään. 😞
Hei moony ja tyttö17 kuin myös muut samassa tilanteessa olevat !
En päässyt viesteistä kunnolla perille, mikä asia teitä kumpaakin painaa. Ehkä olette kirjoittaneet niistä aikaisemmin. Tyttö17 kirjoitti "En pysty antamaan itselleni virheitäni anteeksi, koska ne ovat todella pahoja. Mutta haluan joutua vastuuseen teoistani, koska se on vähintä mitä voin tehdä. En pysty myöskään puhumaan niistä, koska olen varma että silloin kaikki hylkäisivät minut ja eivät haluaisi enää koskaan edes nähdä minua." Nyt sanoisin teille molemmille, että teidän pitäisi puhua. Voitte hankkia vaikka täältä luotetun henkilön jolle kerrotte murheenne. Tai voitte mennä kouluterveydenhoitajalle, lääkäriin tai kertoa asioista terapeutille tai jollekin muulle ammattiauttajalle.
Miksi sinulla moony alkaa mennä toivo, ettet saisi apua ja tukea? Miksi sinä tyttö17 ajattelet, että kaikki hylkäisivät sinut? Eihän elämän vaikeita asioita tarvitse kertoakaan kaikille, riittää kun kertoo ne sellaiselle joka auttaa selviämään niistä. Sen jälkeen voi olla vapaa, eikä niiden paljastamiseen ole mitään tarvetta. Jos asiat ovat sellaisia, että ne täytyy sovittaa, sitten sovitetaan ne. Ja sen jälkeen voi aloittaa uuden elämän eikä tehdä samoja virheitä enää.
Tarvitsette elämäänne onnistumisia, auringon paistetta. Uskaltakaa lähteä hakemaan apua. Joillekin voi riittää, että kertoo asioista täällä. Jotkut haluavat kertoa kahden kesken. Lääkärille tai terveydenhoitajalle kertominen ei ole pahasta. Heillä kaikilla on vaitiolovelvollisuus, ja mahdollisuus vaikuttaa.
Ajatelkaa mitä hyvää teissä on. Kertokaa mitä sisällänne liikkuu ja painaa. Takuulla on ihmisiä, jotka ymmärtävät. Heille ei tarvitsekaan kertoa, jotka eivät ymmärrä.
Vaikeat ajat on itselläni taaksejääneitä - nuorena. Teidän silmissänne olisin nyt jo vanha. Siispä voin kokemuksesta sanoa, että kriiseistä voi selvitä, ja ne antavat suurta syvyyttä myöhempään elämään. Toivoa ilman muuta on!
Hyvää jatkoa teille ja aurinkoisia päiviä!
Elämä hymyilee vielä, hymyilkää takaisin.
Toivoni on kadonnut avun saamisen suhteen koska minulla ei ole ketään keneltä saada apua.
Äitini on kuollut, välini isään ovat huonot,koulumme terveydenhoitaja on kamalin ja ärsyttävin ihminen jonka tiedän maailmassa, hän ei ymmärrä nuoria ja on viimeinen ihminen kenelle puhuisin asioistani. Kuraattorimme on jotenkin ahdistava ihminen, ja kaiken lisäksi mies, ja minä en vain jotenkaan tykkää puhua asioistani ulkopuolisille ihmisille jotka ovat miehiä. Paras ystäväni joka ennen tuki minua on ilmoittanut ettei halua enää olla ystäväni koska olen kuulemma niin muuttunut, muut ystäväni ovat sellaisia että jos menisin heille ongelmistani kertomaan he vain sanoisivat että taas se angstaa. Lisäksi olen niin pelkuri etten mistään uskaltaisi hakea apua. Ja jos onkin niin etten ehkä halua apua, haluan vain pois täältä.. Tai sitten olen niin tyhmä että odotan että joku itse huomaa sen että minulla menee huonosti, en halua itse mennä valittamaan masennuksestani kun ei kukaan minua ottaisi kuitenkaan tosissaan. Kiitos kuitenkin tsempistä kriiseistä selvinnyt! 🙂