Mistähän sitä aloittaisi, kun kerran ensimmäistä kertaa foorumille avaudun itsemurha ajatuksista ja masennuksesta. Nooh, alkuun voin sanoa että kavereita ja ystäviä on tällä hetkellä 0 kappaletta. ”Tunnen” vain ihmisiä, mutta he eivät varmaan pidä minua kovin ystävänä/kaverina kun en jaksa pitää yhteyttä keneenkään (josta tämä yksinäisyys sitten varmaan johtuukin, mutta yhteydenpito ei ole minun hommia). Tänäänkin teki mieli mennä kahtomaan leffaa mutta facebookissa ei ollut ketään ketä olisin voinut pyytää 😭 , koska en pidä kenenkään yhteyttä niin olisihan se outoa jos joku vain kysyisi ”lähetkö leffaan”.
Sanotaanko että historia toistaa itseään, sillä olen kahdesti muuttanut uudelle paikkakunnalle ja molemmilla kerroilla tapahtui sama ”stoori” eli ensimmäiset kuukaudet niin oli kavereita ja sitten jäin vain yksin. On niin ristiriitaista kun haluaa ja ei halua olla kenenkään kanssa tekemisissä, koska ajattelen mitä he voivat ajatella minusta kun sanon tai teen jotakin väärin. Vihaan itseäni myös useimmilta osin, koska olen laiska, tyhmä, ruma, vihaan myös omaa ääntäni, puhun liikaa/en osaa puhua ”järkeviä” koska itsetunto on niin alhaalla (en tiedä mitä sanoa, mutta sanon jotakin mikä ei kuulosta varmaan kovin järkevältä). Tuossa oli sitten tämän osion ”teini-angstit”
Mutta muutaman kuukauden aikana itsemurha ajatukset ovat vahvistuneet, olisin itse asiassa kuollut tälläkin hetkellä jos minulla ei olisi perhettä joka surisi perään. En halua aiheuttaa surua heille, varsinkin kun perheenjäsenen häät ovat kuukauden päästä. Käytännössä en ole vain tarpeeksi itsekäs tappamaan itseäni, vielä.
Mutta minun kohdalla se on pelottavaa, että jos yritän itsemurhaa, se ei tule jäämään yritykseksi.
Tälläkin hetkellä pohdin että mikä olisi ”paras” tapa poistua tästä maailmasta. Yksinäisyys on jo vuosia raastanut sydäntäni ja pääkoppaa niin alkaa olla jo loppusuora näkyvillä. Nykyään suunnittelen vain ajankohtaa mikä olisi vähiten kivulian muille ihmisille.
Tuntuu kuin ei olisi päämäärää, ihan kuin vain leijuisin tuulen mukana, tarpeettomana ilman tarkoitusta. Urheilulla pystyn purkamaan jonkun verran pahaa oloa mutta se ei riitä. Mieliala vaihtelee päivittäin, joku päivä ajattelen sitä että reenaan itseni rantakuntoon ja käyn 6-20km juoksulenkin. Seuraavana päivänä ei kiinnosta yhtään lähteä, eikä varmaan pariin viikkoon tulekkaan enää innostusta reenaukseen. Sama siivouksen kanssa.
Mieli on maassa nykyään jatkuvasti ja ei vain jaksa enää. Tuntuu kuin oma mieli syö itseään tai sen rippeitä tuolla on vielä jäljellä. Pahinta on varmaan se, että teeskentelen kaiken olevan hyvin. Hymyilen ja olen ”iloinen” eli kellään ei ole hajuakaan että minulla olisi masennus. En luota keneenkään enään. Enkä edes muista milloin olisin itkenyt tai saanut mitään muutakaan tunteellista ”piikkiä”. Vielä vuosi sitten oli helppo itkeä itsensä uneen kun ajattelin yksinäisyyttä, nykyään vain alan nauramaan yksinäisyyden ajatukselle, enkä edes tiedä miksi. Haluaisin vain kuolla pois muiden tieltä tai ajatusmaailmasta. Olisi se niin mukavaa kun mieli pimenisi eikä koskaan tarvitsisi huolehtia tai ajatella mitään.
Tulipa tästä pitkä, kiitoksia niille jotka jaksoivat lukea tämän erittäin sekavan tekstin, kyllähän tämä oli ihan mukava avautua anonyyminä. Pahoittelen sekavaa tekstiä, josta huomaa sen että äidinkieli ei ole vahvin aineeni.
Voi ei <3
Tiedän, että tämä kuulostaa niin...joltakin, mitä en osaa määrittää, mutta tiedän tunteen. On "kavereita", on "iloinen", "kaikki on hyvin" ja sitten pään sisällä miettii, että mitä jos sitten kuolisin. Eikä se ole yhtään mukavaa. Jos voisin, lähtisin kanssasi leffaan nyt. Sitten voitaisiin nauraa päät halki yksinäisyyttä ja sitä, kun ei jaksa pitää ihmisiin yhteyttä vaikka tavallaan haluaisi. Minkä jälkeen voisi tehdä listan kaikista mahdollisista tavoista päästä pois - sitten heittää se lista menemään ja etsiä uusi elokuva mitä katsoa.
Eikä teksti ollut sekava :'D Ainakin minä sain tolkkua, joten ollaan samaan tapaan sekavia ^^
Möhmöh. Mitään rakentavaa tähän en osaa sanoa, koska en ole itsekään päässyt samaisesta tilanteesta ylitse. Ehkä kannattaisi katsoa lähipiiriä tarkemmin, jos sieltä löytyisi sittenkin joku, joka kiinnostaisi ja jonka kanssa voisi ajatuksia jakaa? Mutta yritä nyt jaksaa, ja jos tulee sellainen olo, niin voin ilmoittautua vapaaehtoiseksi juttelukaveriksi, jolle saa mutta ei pidä jutella ja pitää yhteyttä.
<3
Se on hankalaa löytää se "joku" koska ongelma on siinä etten luota ihmisiin tarpeeksi ja itsetunnon takia puhumisesta välillä ei oikein tule yhtään mitään vaan pysyn melkein hiljaa ja sanon sitten välissä jotakin "ei niin järkevää". Se ärsyttää eniten itsessäni etten pysty luottamaan ihmisiin, koska pelkään jos kerron että olen masentunut, niin he alkavat karttamaan kuin ruttoa tai käyttäytymään välttävästi (toisaalta ei kyllä paljoa toisi muutosta päiviin).
Vaikka harrastan moottoripyöräilyä, tietokoneella pelaamista, jääkiekkoa, ammuntaa/metsästystä + kaikenlaista urheilua niin en vain tunnu löytävän ketään jonka kanssa tulisin toimeen, koska ihmiset pitävät minua hiukan outona ehkäpä.
Avausviestissä ehkä liioittelin olevani ruma, mutta en todellakaan ole mikään komeakaan. Laiskuus johtuu lähinnä mielentilasta ja tyhmyys johtuu varmaan laiskuudesta kanssa 😟. Ja tuo avausviesti tuli kirjoitettua ehkä vähän myöhään, mutta silti tuo pirun itsemurha on mielessä joka päivä ja joka yö. Luonteesta voin sanoa että luotettava, herrasmies, ärsyttävä, itsekäs <-> kusipää välillä, motivoituessa ahkera, ystävällinen mutta silti melko tunteeton ja enempää ei tule tällä hetkellä mieleen, kukaan ei oikein suostu kertomaan minkälainen olen luonteeltani.
Olen kerran "innostunut" soittamaan jonnekkin kriisipuhelimeen ja juttelin vähän yliajalle (1.5-tuntia).
Se ei käytännössä auttanut mutta olihan tuo mukava piristää jonkun yö-työntekijän iltaa,
koska en ole syrjäytyvää tyyppiä. Puhelimessa avustaja/neuvoja ehdotti että ehkä karkoitan liialla puhumisella koska välillä innostun puhumaan ehkä liikaakin. Ken tietää. 🤔
Pakko tässä on yrittää jaksaa koska tänä kesänä en voi ainakaan voi päiviäni päättää, ehkä sitten armeijan jälkeen kun on saanut pesäeroa muihin ihmisiin. Ei innosta oikein opiskella koska ei oikein ole mitään mitä varten opiskelisin, ei ole minkäänlaista motivaatioita. (16 sivua pitäisi kirjoittaa torstaiksi essee teksejäkin, ei vain jaksa+muutakin hommaa mutta ei kiinnosta vaikka olisi vähän pakko opiskelijen kannalta)
Saa nähdä miten seurustelusuhteiden kanssa käy, semmoinen olo että en enää koskaan tule löytämään uutta tyttöystävää (edellisen ja ensimmäisen jätin melko pitähkön ajan jälkeen, koska lähestulkoon ainoa ja ainut yhteinen asia oli yksinäisyys).
Luottamustakin voi rakentaa. Totta kai se vaatii sieltä toiselta puolelta luotettavuutta, mutta harvat ihmiset oikeasti on ikäviä. Monelle vain on vaikea käsitellä sitä, että toinen on masentunut, varsinkin jos ei itse ole sitä kokenut. Ei tiedä mitä puhuisi tai miten pitää olla. Sen takia voi tuntea itsensä pahastikin ulkopuoliseksi. Itse löysin yhden samankaltaisen ihmisen sattumalta, joka on melkein samassa tilanteessakin - on helppo jutella, kun ei tarvitse selitellä, kun toinen tietää. Joten, pitää vain jaksaa etsiä jotakuta. Aloittaa vaikka pienistä askelista, että käydään välillä jossain, eikä tarvitse olla bestiksiä. Jos tuntuu, ettei tule mitään, niin se ei satuta kumpaakaan.
Hiljaisuus ei ole paha asia ^^ Olen jollekin muullekin sanonut, mutta toiset ihmiset pitävät hiljaisista. Tällaiset puheliaat. Eikä se, että välillä puhkeaa puhumaan, ole yhtään sen negatiivisempaa! Toiset vaan ei käsitä miten fiilikset voi mennä niin laidasta laitaan, että välillä puhuu ja välillä ei (;
Outous on oma asia oman pään sisällä. Sitä kuvittelee, että on outo ja alkaa sitten käyttäytyä oudosti, kunnes sua oikeasti pidetään outona. Joten lakkaa leikkimästä outoa. Tiedän kokemuksesta, että kaikki mitä itse miettii ja pitää totena ei välttämättä pidä lainkaan paikkaansa. Ja toisaalta, jos pitääkin, niin itsestä se lähtee se muutos. Pitää vain jaksaa päättää ja pysyä päätöksessä, että nyt olen tällainen tulevaisuudessa ja sitten olla.
Mistäs sitä tietää, oletko vaikka mimmoinen tuleva David Beckham. Onko joku sanonut, että hyikamalakunootkaikkeamuutakuinkomea? Koska oma peilikuva on hyvin, hyvin epätodellinen. Komeus/kauneus on katsojan silmissä. Omat silmät on väärät sitä arvioimaan.
Sen perusteella mitä kerrot, vaikutat ihan mukavalta. Et oudolta tai ikävältä tai sellaiselta. Vähän kuin joltain ritarilta! Haha, ei niin ehkä ulkonäkö, mutta sisältö -periaatteella.
Hyvä vaan, ettet ole heittämässä lanttia kaivoon ja lopettamassa leikkiä kesken. Kenties armeijasta löytyy kavereita? Koulu on mitä on, sille ei voi mitään ja sitä pitää vain kestää. Asiat pitäisi tehdä ajallaan, etteivät ne kasaudu, ja jos ei pysty millään, niin mennä juttelemaan opettajalle. Ihmisiä ne ovat suurinosa, joten ymmärtävät välillä.
Voihan sitä soitella kriisipuhelimiin ja höpistä sydämen kyllyydestä, jos ei muualla voi jutella. Kirjoittaminenkin auttaa, jos siihen on yhtään fiilistä. Eikä tarvitse olla edes "hyvä" kirjoittaja, kunhan rustailee. Saa tunnelmat selkeämmiksi ja asioita purettua.
Luin molemmat viestisi. Itselläni on ollut myös vähän se tilanne ettei kavereita ala olla missään. Mietin karkoitanko ne itse luonteellani/tavoillani vai enkä itse ole tarpeeksi aktiivinen. Tuntuu kylläkin, että soittelen ja laitan heille viestiä ja kukaan ei vastaa minulle. Ehkä minussa on vain joku piirre, mistä muut ei tykkää. Uskon sinun löytävän vielä kavereita ja tyttöystävänkin, jos sellaista etsit. Onnea siihen ja täällä voi aina jutella. Itse olen vähän epävarma pystynkö elämään kauan toisen ihmisen kanssa. Vanhemmilta muutin juuri sen takia, kun en heidän keskuudessaan pystynyt enää asumaan. Yksinäisyys vaivaa minua päivittäin. Olisi mukava löytää jostain joku kaveri, jonka kanssa voisi olla usein ja hänelle pystyisi puhumaan. Hänen kanssaan pitäisi olla myös jotain yhteistä, jotta juttu ei stoppaisi. Ennen kävin leffassa aina yksin, kun minulla ei ollut oikein sinne kavereita. Nykyisin en enää käy leffoissa, kun se maksaa ja kotonakin näkee niitä netistä tai sitten voi katsoa dvd:tä.