Mietin kauan aikaa mille osastolle juttuni edes kuuluu. Se kun tuntuu olevan niin monien asioiden summa vaikka iältäni olenkin ”vasta” 22. Nykyään päivät vain kuluvat ohi. En jaksa tehdä enää mitään. Sängystä ylösnouseminen tuntuu vaivalloiselta. Tänäänkin heräsin jo yhdeksältä, mutta yli kahteentoista vain makasin ja nukahtelin sängyllä. Lopulta oli pakko herätä käyttämään koira ulkona. Töihin pitäisi tänään mennä.
Tämä olo sai varmaan alkunsa nyt jo melkein 4 vuotta sitten. Tuolloin olin seurustellut 1½ vuotta, ja sain poikakaverini kiinni ”pettämisestä”. Kuukauden viestien vaihtelua, hyväyöntoivotuksia ja kolme tapaamista selkäni takana. Kaverini kanssa. Jollain tasolla tiesin mitä selkäni takana tapahtuu, mutta ummistin siltä silmäni – halusin uskoa ettei mitään ole. Tuon jälkeen pidimme noin kuukauden tauon, annoin kuitenkin uuden mahdollisuuden. Ikäähän meillä ei ollut paljon ja mitään ei varsinaisesti tapahtunut, lähinnä sanoja ja kädestä pitämistä, mutta yhä vieläkin se sattuu ja pahasti. Asun samaisen miehen kanssa saman katon alla, olemme olleet kihloissa kohta 2 vuotta, seurusteluvuosia takana reilu 5. Mies ymmärsi mitä teki, on ollut tukena ja yrittää ymmärtää, kertaakaan ei ole minua torjunut vaikka alkuun olin todella hirveä – tottakai, sen verran se sattui. Pikkuhiljaa kuitenkin eteenpäin.
Tämä taisi olla ensimmäinen askel tähän nykyiseen olotilaan. Toiselle paikkakunnalle opiskelemaan muuttaminen helpotti oloa paljon, mutta toipunut en ole vieläkään täysin. Yritin kesällä käsitellä asian loppuun asti, otin uudestaan yhteyttä toiseen osapuoleen, selvittelin asioita. Lopputulos on se että jompikumpi valehtelee enkä ikinä saa tietää täydellistä totuutta, joten antaa olla. Kesällä asiaa ei helpottanut sekään, että mies sai uusia ystäviä joiden kanssa vietti aikaa usein minulle kertomatta minne on menossa. Kerran hänen piti lähteä hakemaan kaveriltaan leffoja vain takaisin, mutta oli reissulla muistaakseni 3 tuntia ja olivat käyneet eräässä paikallisessa kerhotalossa muitakin katsomassa. Ei asia olisi häirinnyt, mutta kun olin toivonut jo aikaisemminkin että mies kertoisi minne on menossa etukäteen. Rääkyen ja masentuneena piti hänelle kertoa monen kerran jälkeen miltä se tuntuu kun mies kuppaa jossakin vaikka toisin on ilmoittanut, ei näin voi käyttäytyä jos haluaa toisen luottamuksen ansaita takaisin. Lisäksi kesällä viestitteli todella paljon erään nuoremman tytön kanssa. Viestiä tuli ensimmäisen kerran aamuseitsemältä ja myöhäisimmillään kahdeltatoista yöllä. Ja niitä tuli paljon. Viestittelee edelleen, enkä tiedä miten suurissa määrin – mies vahtii puhelintaan ja piilottaa sen kun voi, ja tuon seurauksena olen alkanut käydä katsomassa viestejä aina kun voin. Aina tyhjänä. Saapuneet- ja Lähetetyt -kansiot on aina tyhjinä.
2½ vuotta sitten hankimme koiran. Mies halusi koiraa enemmän, itse olin hitusen vastahakoinen mutta koska itsekin pidin koirista, en vastaankaan laittanut. Olinhan jo monta vuotta seuraillut koirajuttuja ja ottanut asioista selvää. 2½ vuotta tuon koiran kanssa tappelin ja se päätyi siihen että koira vaihtoi kotia. Koirasta kasvoi aggressiivinen, arvaamaton, dominoiva ja kova, eikä se epäröinyt käyttää hammaskalustoaan. Siitä tuli eroahdistuksinen ja mitä vanhemmaksi se kasvoi, sitä vähemmän se sieti vieraita ja toisia koiria. Se piti jättää usein kotiin, jossa se ei voinut olla muutamaa tuntia kauempaa, sillä se saattoi alata huutamaan ja syömään seiniä. Koko ajan syytin itseäni, ja ihmiset katsoivat minua kuin olisin tämän kaiken itse aiheuttanut. Perheeltä en saanut tukea – itse asiassa aina kun kerroin ongelmista, sain vastaukseksi että koira on aina koira. Miehen mielestä olin liian kova koiralle, mutta kun löysäsin, koira ei ollut lainkaan hallinnassa. Heti alussa oma äitini ja tätini sanoivat minulle että en minä sen kanssa kuitenkaan pärjää. Nuo sanat saivat minut jaksamaan ja pinnistämään äärimmilleni, kokeilemaan kaikki keinot. Lopulta sain selville että sisarukset olivat samanlaisia ja sekä emän että isän puolelta löytyy arvelluttavia koiria. Kaikki se vääntäminen, tuska, toisten arvostelun kuunteleminen. Voin ainakin olla varma että minun vikani se ei ollut että koirasta kasvoi mikä kasvoi. Se ei kuitenkaan paranna niiden katseiden ja epäilevien sanojen vaikutusta.
Koira taisi olla toinen askel tähän pisteeseen. Viime kesänä ongelmat toden teolla alkoivat, kun koira kävi minuunkin jo kiinni. Viime kuussa se viimein vaihtoi sitten kotia.
Pettämisen ja koiran kanssa ponnistelu veivät jo ison osan voimistani, mutta syksyllä alkoi kaikkein pahin. Menin töihini opiskelujen ohella. En ikinä uskonut että se vaikuttaisi näin paljon, mutta kyllä se vaikuttaa. Kotiläksyt jäävät tekemättä, eikä nykyään edes kiinnosta että ne jäävät tekemättä. Motivaatio on täysin nolla: ei kiinnosta mennä töihin, ei kiinnosta mennä kouluun, ei kiinnosta ettei kiinnosta mennä kumpaankaan. Tekisi mieli vain maata kotona. Tälläkin hetkellä uusimaan pitäisi mennä ainakin 3 koetta, ja ryhmätöitä sun muita on jonkin verran hoidettavana. Kurssinumerot on tippuneet kuin lehmän häntä kun asenteeksi on vaihtunut ”kunhan läpi mennään”.
Koulussa meitä oli neljän porukka, joista yksi vaihtoi alaa ensimmäisen vuoden jälkeen ja toinen ei tee mitään. Opinnot pohjautuvat todella paljon ryhmätöihin, joihin minä ja kaverini otamme tuon kolmannen mukaan sen vuoksi koska on ystävä, vaikka harvoin hän mitään tekee. Määkii vain ettei jaksa, on maha sekaisin, päätä särkee, kuinka hänelllä on paniikihäiriö. Hänellä on paniikkihäiriö, ja tiedän että se vaikuttaa todella paljon, mutta hän ei tee asialle mitään. Hän jää kotiin surkuttelemaan ettei asialle voi tehdä mitään, lääkitystä nyt kokeilee ja siihenkin sai postissa reseptin serkultaan. Tiedän että tuo häiriö vaikuttaa paljon elämään, mutta tyttö omaa todella huonon asenteen. Hän luovuttaa heti, ei tee mitään, haukkuu opettajat huoriksi ja lehmiksi jos eivät päästä lääkärintodistuksella läpi (kun ei ole ensin käynyt kuin 2:lla tunnilla eikä tehnyt tehtäviä), ryhmätöihin ei osallistu ja jos osallistuu, saamme tehdä hänen osuutensa uusiksi. On liikkeellä asenteella ”kaveria autetaan”. Mutta kun meillä kahdella on omakin elämämme. Meillä on parisuhde, meillä on koirat jotka pitää hoitaa, meillä on molemmilla työt. Meillä on todella muutakin tekemistä. Ei me jakseta kiskoa toista kursseista läpi kun omakin koulu kärsii jo riittävästi.
Töissä tuntuu että yksi akka on levitellyt jotain ihme juttuja minusta muille, sillä vain yksi on mukava. Muut olivat aluksi, mutta sitten suhtautuminen yhtäkkiä muuttui enkä ymmärrä miksi. Olen vain sitten suhtautunut asiaan että ”mä olen töissä, en kaveeraamassa”, mutta kyllä se pahalta tuntuu. Tuolla on töitä jäljellä enää 5 vuoroa, sitten alkaa työharjoittelu.
Rahatilanne painaa päälle tähän vielä. Mies elää yli varojen, ja meillä on hirmuisesti osamaksuja. Luojan kiitos ne alkavat olla maksettuina syksyllä, mutta pelkään että siellä alkaa sama rumba uudestaan. Kun on edellisistä päästy, otetaan uudet. En jaksa. Meillä on muutenkin kallis kämpppä, ja onneksi minulla äiti joka suostuu lainaamaan rahaa. Hän maksaa jo bensalaskut emmekä silti tahdo pärjätä.
Elämä vain tuntuu niin turhalta. Ikinä en ole itsemurha-aatoksia päässäni vellonut, mutta eilen tuntui siltä että helpommalla pääsisi kun vain kuolisi pois. Tähän liittyy niin paljon kaikkea mitä ei saa kirjoitetuksi. Rakastan miestäni yli kaiken, mutta silti tuntuu ettei meidän yhteisestä elämästä tule mitään. Eilen tuntui niin vahvasti että kaikki olisi paremmin ilman tuota miestä. Mutta en tahdo erotakaan, koska samanlaisia ei ole joka oksalla. Samat arvot ja samat toiveet tulevaisuudelta, se rauhallinen luonne tasoittamaan mun temperamenttia. Kituutan vain että tästä opiskeluajasta päästäisiin pois, elättelen toiveita että kaikki on paremmin kun saa kunnon työpaikan, oman asunnon ja oman elämän.
Kun tietäisi mitä tekisi… ☹️
Hei!
Aluksi pyydän anteeksi että sanon nyt kaikki ihan suoraan. Aluksikin, anna sille miehelle jo kenkää! Sun ei tarvitse katella tuollaista toimintaa jos sillä ei olisi mitään salattavaa niin ei se kännykkäänsä piilottelisi. Tietysti ymmärrän että kavereita voi olla mutta jos koko ajan tulee viestiä niin se on kyllä jo muuta kuin kaverillista. Tiedän kyllä tunteen, että tuntuu ettei samanlaista yhtä ihanaa löydä mistään, mutta se ei ole totta maailma on ihania miehiä täynnä ei samallalailla ihania mutta erilailla. Eikä ainakaan tarvitsisi katsella mitään viestittelyitä ja miettiä missä se on ja kenen kanssa. Itselläni on ollut samanlaisia tunteita avomieheni kanssa että olen miettinyt missä se on ja kenen kanssa, kun sanotaan että vaan käydään jossain ja sitten matkalla viivytäänkin 3 tuntia niin kyllä se paskalta tuntuu varsinkin kun on sovittu että kerrotaan minne mennään ja kauan ollaan. Ja sekin kun olen löytänyt puhelimesta vaikka mitä niin kaikki se on tuntunut todella pahalta. Enkä ikinä voi unohtaa niitä viestejä mutta kaikkeen sellaiseen tuli piste kun vahingossa aloin pelaamaan samaa peliä kuin avomieheni. Kävi niin että työkaveri ihastui minuun ja alkoi lähettelemään viestejä ja kerroin tästä avomiehelleni ja hän sai siitä kauhean paniikin koska kuvitteli että olen lähdössä pois ja jättämässä hänet. Sen jälkeen hän on ollut todella ihana ja kiltti minua kohtaan koska tajusi että muutkin haluaa minut ja etten ole mikään itsestään selvyys.
Ja jos koulukaveri ei itse tee koulutehtäviään niin ne ei todellakaan ole sun tehtävä tehdä niitä. Varsinkin kun sulla on muutenkin jo tarpeeksi tekemistä ja mietittävää.
Mielestäni sinun kannattaisi hakea ammatti apua. Se että saa kertoa jollekkin asioita helpottaa niitä jo puolella 🙂 Ja elämässä on kuitenkin paljon hyviäkin asioita mitkä tuntuu välillä vaan painuvan niiden huonojen alle ja sillon kun tuntuu ettei itse enään jaksa niin kannattaa muuttaa elämässä suuntaa. Väkisin tulee vaan itkua ja porua.
Mieti mikä elämässäsi on kaikista ahdistavinta ja vaikeinta. Sen jälkeen mieti voiko sitä muuttaa toiseksi vai olisiko paras hankkiutua kokonaan eroon vai pitää taukoa siitä asiasta? Olisiko mahdollista esimerkiksi pitää taukoa vuosi opiskelusta? Hankkia siinä vuodessa oma elämä ja asunto ja työpaikka ja kerätä vähän rahaa että pystyy opiskelemaan sitten loppuun 🙂
Varmasti se aurinko alkaa taas jossain vaiheessa paistamaan risukasaankin 🙂
Kiitos vastauksesta 🙂.
En tosiaan tiedä pidetäänkö minua itsestäänselvyytenä. Toisinaan tuntuu että sitä tämä vain on, mutta toisaalta, niin pidän minäkin. Taidamme molemmat pitää toisiamme itsestäänselvyyksinä. Minä kiukuttelen kun on niin huono mieli koko ajan, ja mies antaa kaikkeen periksi eli antaa talloa itsensä päältä. Ei osaa puolustautua.
Pakko vielä sanoa tuosta että kesän jälkeen kun itkien sanoin miltä se tuntuu kun ei kerrota missä mennään ja kenen kanssa, niin on tilanne parantunut eli sitä ei ole enää ilmennyt. Viestittelyä... En oikein tiedä siitä. Tuntuu että mies luottaa minuun niin ettei voi ajatella että minäkin voin lähteä kun kyllästyn. Luottamus on tietenkin vain hyvä asia eikä mustasukkaisuutta ole pätkän vertaa, mutta toisinaan se saa olon tuntumaan siltä ettei minusta välitetä.
Mutta edistystäkin on kuitenkin tapahtunut. Minä ja ystäväni purkauduimme vihdoin ja viimein tuolle yhdelle kaverille joka vain ruikuttaa. Kuinka hän ei tee mitään ja kaikki jää meidän vastuullemme ja muusta. Lopputulos oli se että nyt neiti ei enää puhu meille ollenkaan. Ilmeisesti päätti pistää välit poikki. Mutta oikeasti, minä en jaksa välittää. Minä en välitä vaikka en näkisi sitä ihmistiä enää syksyllä koulussa uudestaan.
Nyt on koulu ja nuo työt lopussa ja kolmen viikon kuluttua alkaa työharjoittelujakso. Puoli vuotta ilman koulua ja työpaikan vaihto. Tauon pitäminen koulusta kuulosti hyvältä ajatukselta, ja tuleehan siitä onneksi tuo puolen vuoden tauko edes. Täytyy katsoa syksyllä uudestaan miltä motivaatio näyttää koulun suhteen. Uutta työpaikkaa odotan innolla jo, koska tuo edellinen työpaikka oli todella sen oloinen ettei siellä ketään kiinnosta että olen siellä. Ei mitään arvostusta tai kunnioitusta. Enää yksi vuoro siellä ja se on siinä.
Kun vain vielä tietäisin mitä tekisin tuon miehen kanssa... ☹️