Jos vähääkään epäilee omaa jaksamistaan, niin kyllä kannattaa mennä ammattiauttajalle, vaikka murhe tuntuisi ties kuinka pieneltä. Jos se vaan ei häviä, ja jos kenenkään muun kanssa ei voi puhua, niin miten se ongelma sitten ratkeaa?

Itselleni oli aluksi tosi kova paikka ja suunnaton häpeä mennä psykologin puheille. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että se oli ihan oikea ratkaisu, en ainakaan ole mitään hävinnyt sen takia. Minulla on nyt tullut pari uudempaa ongelmaa, mutta terapia helpottaa. En tiedä, jaksaisinko eteenpäin, jos ei olisi ihmisiä, jotka kuuntelevat.

Jos tosiaan haluaa puhua jollekulle, eikä muualla tunnu olevan kuuntelevaa korvaa, kokeile terapiaa. Minun mielestäni ainakin nuo itsemurha-ajatukset ja itsensä viiltely ovat ihan riittävä merkki siitä, että voisi tehdä hyvää. Eikä aina tarvitse olla edes tuollaisia, jotta saisi terapiasta apua.

Toivottavasti tilanteesi helpottaa, hyvää kevättä sinullekin 🙂🌻

Hei.

Päätin kirjoittaa pitkän, raskaan viikon jälkeen tänne omista kokemuksista, lyhyesti.

Tässä tuli taasen asioita mietiskeltyä, kun entiselle ystävälle soitin. Puhuttiin joku parikymmentä minuuttia puhelimessa, saavutus sekin puolen vuoden jälkeen. En saanut puhelusta irti muutakuin yksinäisyyden, ikävän ja kyyneleet, mitään muuta en ole nyt saanut itsestäni.

Ihmisiä on monenlaisia ja erilaisuus on rikkaus. Huomasin kylläkin, että tämä entinen ystäväni..On varsin kummallisen samanlainen ihminen kun eräs elämääni suuresti vaikuttanut toinen miespuolinen henkilö. (Kyse siis ei ole isästä/sisaruksesta/koulukaverista tms.) Mietin vain, miten..Ihmeellistä se onkaan. Melkein samanlainen ääni, ajatustapa, hyväksyntä, suhtautuminen asioihin.

Mitäköhän sitä tapahtuisi, jos nämä henkilöt joku kerta tapaisivat toisensa? Uskon, että tämä entinen ystäväni, olisi varmaan ainut maailmassa joka saisi puhuttua järkeä "tälle toiselle". Niin samanlaisia kun ovatkin, on heissä myös eroavaisuuksia paljon.

Mutta mikä näistä minuun sitten yhdistää..
Se tietysti, että molemmat ovat potkineet minut pois elämästänsä. Molemmat ovat auttaneet ja vaikuttaneet paljon minuun, osalta saaneet aikaan minussa tämän katkeruuden ja vihan, mutta antaneet minulle vahvistusta ja tukea. Toinen toimi useamman vuoden parhaimpana ystävänäni, tutustuin häneen internetissä. Elämäni melkein rakentui hänen ympärille, mietin monta kertaa, onko todellakin näin ihmeellisiä, ihania ihmisiä olemassa kuin hän. Vaan..

Kuten arvata saattaa, rakkaus meni etusijalle, hänellä. Minä jäin auttamattomasti kakkoseksi hänen tyttöystävälleen, hän valitsi pakon tullen tyttöystävänsä, ei minua. Hän niin uskoo kovasti ja luottaa siihen, että IKUISUUS, miten pitkältä se kuullostaa..He olisivat yhdessä sen aina. Aikaa ei vain jäänyt minulle, koulu vei vapaa-ajan. Minut laskettiin hiljaa piiristä pois, unohdettiin ja haudattiin muistoihin. Pikkuhiljaa hän on luonut elämänsä tyttöystävänsä ympärille, ei mitään elämää ilman tyttöänsä. Surullista.

Vaan entäpä tapaus toinen identtinen kaksi? Kyllä vain, jos mainita uskallan, oma poikaystävä.
Ehdottomasti olen sitä ollut vastaan, että kenenkään ympärille rakennan itse mitään elämää, edellisistä virheistä en ala kiintymään toiseen kuten ennen, valitsen ystävät rakkauden sijaan, jos olisi PAKKO valita. Vaan onnistuipa tämäkin asia solmuun menemään pahemman puoleisesti.

Ehkä olin..mmm..No, en uskonut lähes yhtä lujasti meihin, kun hän tai entinen ystäväni omaan suhteeseensa. Onhan se tietysti vähän hankala kuvitella minun mitään, mikä ei hajoaisi käsiini, kun sitäkin on sattunut, monesti.

Opin jo lyhyessä ajassa elämään päivän kerrallaan, vaikka monesti murehdin, miten meidän kohtalon kävisi. Tiesin, vannoin, että kyllästymistä hänen puolelta tulisi ensimmäiseksi, se olisi jo kerrasta poikki ja siitä ei sen enempää. Tämä kriisi kävi jo varhaisessa vaiheessa tätä puolta, mutta saatiin asia kumminkin sovittua.

Ainahan minä riitaa haastoin ja haastan edelleenkin, omat olivat päiväni. Vaan no mikäpä tämän satumaisempaa kerrottavaa onkaan kun se, että mitenkäs tämä juttu kompastui? Ilmeisesti minun virheeseen, kyllä aivan juuri niin. Salama kirkkaalta taivaalta iski minuun, kun sain kuulla, että rakentamasi uusi elämä..No, käytännössä katsoen, se on pilalla.

Aloin pääsiäislomalla uskomaan meihin enemmän kun yhteenkään asiaan, itkin ja itken edelleen virheitäni, kadun olemassaoloani ja sitä, että minä olen tällainen. Asia on nyt poikki, kasassa, pinossa ja halki, kyllä vain. Ei mikään, mikään ole vielä saanut minua tässä elämässä näin vakavaksi. Pieneltähän tämä kuullostaa, normaalia teini-iän valitusta monenkin mielestä, vaan se siinä onkin, että emme voi tajuta sitä, miten paljon toinen ihminen meissä vaikuttaa.

Miten kliseiseltä..Ällöttävältä se kuullostaakaan, minun elämäni oli rakentumassa tämän henkilön ympärille. Olen jo niin vahvasti ajatuksistani, arjestani ja monesta muustakin asiasta kiinni tähän ihmiseen vieläkin, vaikka ehkä en saisi.

Monet keksivät keinoksi laittaa välit poikki, ei. Se on väärin. Se ei ole ainoa vaihtoehto VÄLTTÄMÄTTÄ tapauksissa, jossa ihmiset tahtovat kummatkin sitä positiivisempaa toiselle. Ei mitään eroa ja haukkumista, ei mitään sellaista. Se satuttaa, todellakin jättää haavat, vaikka kuinka ihminen väittäisi, että ei voi olla korvaamaton. Entä kun on todellakin korvaamaton, ei halua palata entiseen ja kokea sitä kaikkea uudelleen?

Mikä siinä vaiheessa on sinun antamasi elämän hinta? Pelkkä masennus, viinan vetäminen ja tyhjyys, ennenkaikkea yksinäisyys, vaikka kuinka paljon ihmisiä elämässäsi olisi, ei kukaan voi sitä tyhjyyttä enää paikata, kuin virheen tehnyt. Mitään mahdollisuuksia ei ilmeisesti elämässä enää ole, olen oppinut sen. Ei kannata pyytää mitään mahdollisuutta selvitä tilaanteesta kuin tilanteesta, viimeiseksi asiaksi ainakaan elämässä. Et saa uutta mahdollisuutta korjata virheitäsi, elämääsi, itseäsi, toisia.

Älä ikinä usko, älä ikinä toivo, älä ikinä pyydä. Et saa mitään itsellesi. Ehkä aika korjaa haavat, vaan syvät haavat on asia erikseen. Kyllä ihminen muistaa monet asiat, vaikka ei sitä niin uskoisi.

Joskus toivon, että asiat menisi yksinkertaisesti ja niin, miten itse haluan. Se on vain haavetta.. ja väärin jos toteutuisi. Elämäni..On vain kamppailua sen kanssa, millon riistän itseltäni hengen. Lauantaina se oli taas niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Seuraavana aamuna heräsin sairaalasängystä, itkin ja muistin, miksi elän. Siksi, koska jatkan kamppailua itseni kanssa.
Se on niin väärin elää sen takia. Luulen, että kehityn, oikeasti tapitan vain paikallani.

Menetykset..Katkeroidun. Vihaan ja vittuunnun. Mikä on mahdollisuus? En tiedä. Jos miun elämä olis mahdollisuus, pääsisin tästä pois, vaan aina joku siellä sanoo, että siulla on omat syyt nähdä maailma uusin silmin. Todellakin. Entistä paskempana minä tämän näen.
Joittenkin mielestä olen todella vahva, liiankin, mutta minä näen itseni heikompana kuin kukaan. Jos olisin haava, menisin aina umpeen, ruvelle ja aukeaisin taas. Niin miun sisällä tapahtuu. Haava, umpeen ja auki taas. Elämä on kuin vahinko, josta pitäisi olevinaan nauttia. Ei tästä voi näin nauttia.
Ehkä olisi helpompi vain päästää ja antaa olla..Mutta entä kun on kiire? Kiire nähdä ja kokea kaikki, mutta ei aikaa paikata? Se kostautuu. Niin miulle on käyny. Ehkä enemmän kuin koskaan kadun juuri nyt sitä, että juoksen ja pilaan itseäni entisestään. En näe aikaa itselleni. Lasken sormilla, milloin se viimeinenkin oksa katkeaa, hymyilen silti ja en näytä suruani.
Vasta sitten tajuan oksien katkenneen, kun ne ovat poikki, palavat kasassa..Että..Olet taas tiesi päässä ja siun on valittava, elätkö vai et.

Kiitos niille..Jotka jaksoivat lukea. On sitä muutakin tapahtunut vaan..Jotkut asiat jäävät erityisesti mieleen.