Olen aika expertti tässä asiassa mutta joka paikkakunnalla toimitaan eri tavalla, mie kerron miten meillä on mun suhteen toimittu, kun olen yrittänyt itsemurhaa. Ambulanssia mulle ei soiteta, koska asun aika korvessa eli vanhemmat on vienyt itse. Kyllä mun on aina pitänyt jäädä sairaalaan, aluksi olen jossain sisätautiosastolla, sitten siirretään nuorten psyk. sairaalaan ja jos olen aivan oikeasti yrittänyt itseni tappaa, siis että myönnän halunneeni kuolla. niin sitten joutuu olemaan suljetulla osastolla pari viikkoa. Silloin melkein koko ajan vahitaan eikä saa mennä yksin ulos . Osastolla on terapiaa ja lisäksi on omahoitaja, jonka kaa pitää puhua. Mutta aluksi ei jaksa puhua vaan haluaa vain nukkua ja niinkin saa olla mutta kun vointi paranee sitten alkaa puhuminen. Kyllä mulla ainakin se on ollut pakkohoitoa ei ole ollut vaihtoehtoja vaan osastolla on pitänyt olla. kotiin pääsee sitten kun on siinä kunnossa että ei enää yritä itsaria. Mutta terapia jatkuu silti. Mulla sitä on jatkunut vuosia ja sinä aikanakin olen yrittänyt itsaria aika usein. Yhteen väliin en muuta harrastanutkaan kuin itsareita. Nyt olen jo vähän järkiintynyt.

Mulla on luulo, että hoito maksaa 12 euroa vrk, en ole kyllä varma. Jos käy terapiassa nuorten psyk. polilla niin se ei maksa mitään tiettyyn ikään asti. Jos haluaa jotain hienon nimistä terapiaa esmes psykoterapiaa, niin se maksaa jotain ja jotain siitä korvaa Kela.

kyllä, hoito maksaa 12€/vuorokausi, ainakin siellä missä minä olin. luulen sen olevan sama kaikkialla.

Maanvaiva, jos saa kysyä millä tapaa sitä yritit hienosti sanottuna lähteä pois? Miten yritit ja yrititkö sitä todella vai halusitko että joku ehtii sinut pelastamaan ennen? Itse olen miettinyt noita juttuja myöskin paljon. En ole yrittänyt mutta suunnitellu olen. En ole vaan uskaltanu yrittää, koska pelkään et jos epäonnistun ja joudun kärsimään kovia kipuja. Mutta siis miten oot yrittäny lähtee pois?

Terve, tuskin voi kertoa kovinkaan tarkkaan millä tavalla yritin. mun äiti teki eräällä tapaan itsemurhan ja minä samaa tapaan aika monesti yritin. Ja lisäksi olen ottanut lääkkeitä ja viinaa ja ranteita auki jne. Olen aika monella tapaan yrittänyt, meillä ehkä parhaiten onnistuisi jokeen hyppääminen sillalta. Siitä olen täälläkin kertonut aikaisemmin mutta minut otti juuri ennen hyppyä kiinni joku autoilija. Kyllä silloinkin halusin kuolla mutta sitten soitin sille autoilijalle ja kiitin kun ei antanut hypätä. aluksi mun itsarit oli sitä, että kun uskon taivaaseen, niin halusin kuolla jotta pääsisin samaa paikkaan missä äitikin on.

Mie sain äidin kuoleman jälkeen adoptiovanhemmat ja lisäksi terapeutin, enosta tuli edunvalvojani ja muutakin sukua on. Ei mun ole tarvinnut itseäni siksi yrittää tappaa, että saisin muiden huomion. Koska olin uudessa kodissani ainut kotona asuva lapsi, sain todella paljon huomiota. oli vain liian raskasta elää aina välillä ja halusin päästä pois. Mutta itsariyrityksen jälkeen on aika noloa olla pitkän aikaa. ensin ottaa päähän kun ei kuollut, sitten pyytelee omaisilta anteeksi. vissiin sitä kun on elossa tai jotain muuta. Koko se jälkitilanne on pitkän aikaa ällöttävää eikä tiedä miten olla.
Pitäisi terapeutille keksiä syy miksi yritti itsaria, eikä syyksi kelpaa sanoa että vitutti koko elämä. koska samaan aikaan sitä vittu elämää haluaakin jo jatkaa mutta ei kehtaa myöntää että on onnellinen kun itsari ei onnistunut, koska sitten toiset ehkä aattelee mun hakevan vain jotain huomiota itsariyrityksillä. Tavallaan sitä haluaisi ettei kukaan puhuisi yhtään mitään koko yrityksestä, olisivat vain hiljaa mutta jos siitä ei puhuta niin kohta sitä taas yrittää uudelleen eikä kierre koskaan lopu ja yksi päivä sitä olisikin taivaassa ja miettisi miksi tämä nyt monen vuoden jälkeen onnistui vaikka mulla jäi eläminen kesken.

Moikka!
Mä en oo yrittäny itsemurhaa, mut sitä olen hautonu pitkään. Olin osastolla välissä ja se ajatus katos, tosin nyt se alkaa tulla uudelleen koska oon pahassa stressi kierteessä. Itse olen ajatellu hyppäämistä sillalta isolle autotielle tai sit meiän lähellä on isokallio. Kukaan mun tuttu ei oo tehny itsemurhaa, mut kaveri kyl meinas tehdä. Mut silti, en vana jaksais elää enää. Kaikki on niin turhaa, arki toistaa itseään vaan koko ajan, ei mitään odotettavaa. Missään ei ole mitään järkeä. Elämä ei nyt mene niin kuin pitäisi mennä, tai oikestaan mikään ei nyt mee ollenkaan hyvin.

Mut tosiaan en tiedä mitä mun pitäis tehdä: elää vai tosiaan tehdä itsemurha. Molemmat vaihtoehdot houkuttaa.

Ei kannata tehdä itsaria, ei edes kannata yrittää sitä. En tiedä minkä ikäinen olet, mutta olitpahan minkä ikäinen tahansa, et voi tietää mitä hyviä asioita sulla on vielä edessäpäin. Minä yritin itsaria 17-vuotiaana ja sen jälkeen mulle annettiin mahdollisuus mennä vapaaehtoisesti nuorten suljetulle osastolle. Vapaaehtoisesti meneminen oli hyvä vaihtoehto, koska silloin sain itse päättää kauanko halusin olla osastolla. Minimiaika oli kuitenkin kaksi viikkoa. Taisin olla siellä kolme viikkoa, eli tarpeeksi kauan huomatakseni, että mulla oli moneen muuhun verrattuna asiat hyvin. Siinä mielessä oli hyvä että yritin itsaria, en nimittäin ole sen jälkeen edes harkinnut moista, vaikka monenlaisia vaikeuksia on viimeisen viiden vuoden aikana ollut. Mä olen nyt omasta mielestäni kuitenkin terveempi kuin koskaan! Enpä olis uskonut sitä silloin kun yritin tappaa itseni. Mutta tosiasia on, että jos sinä haluat tappaa itsesi, niin sun täytyy hakea oikeasti apua. Jos sulla on tarpeeksi voimia miettiä itsaria, niin sun on sama käyttää ne voimat siihen että saat apua. Jonain päivänä sä tunnet olevas yhtä vahva kuin minä tunnen olevani nyt ja itseasiassa tulet huomaamaan että olet myös huomattavasti vahvempi ja viisaampi kuin monet ihmiset sun ympärilläs, joiden elämä on ollut helppoa. Silläkin, että sulla on nyt vaikeaa, on joku tarkoitus, eikä se tarkoitus takuuvarmasti ole se, että sä katoat maan päältä. Voimia siis sulle ettet kuitenkaan luovuttais!

Terve taas, vaikka itsekin yritin itsaria sillalta alas hyppäämällä ja pidin sitä aika varmana koska joki on siinä kohdin tosi koskinen ja virtaava ja oliisin ehtinyt hukkua ennen pelastajia. En kuitenkaan ottanut huomioon ohikulkijoita. Jotenkin aattelen, että hyppääminen jostain on aika toivoton tapa yrittäää kuolemaa, siinä on monta tekijää missä voi epäonnistua ja sitten voi vaikka vammaantua. Meilläkin on maantie siltoja aika tavalla, asun lähellä E 4 ja olisi todella helppoa vain hypätä joltain sillalta alas mutta aika onnea olisi että kuolisi. Mun koirani tippui kotini läheltä olevalta kalliolta alas, eikä sekään heti kuollut vaan jäi kituun ja mun piti tehdä päätös, että se lopetetaan. Jos koirani olisi ollut ihiminen ei sitä olisi lopetettu vaan se olisi pantu pyöratuoliin.

Minä luulen, että suurin osa ihmisistä elää päivästä toiseen sama paskaa elämää. Mutta pitää itse jotenkin keksiä siihen paskaa jotain vaihtelua. esmes minä nyt olen käynyt invataksilla syömässä pitsan ja join samalla kaksi olutta, tulin kotiin ja lämmitin saunan ja join yhden oluen ja avasin netin. Tarkoitukseni on sanoa, että elämä suurimmaksi osaksi on täyttä paskaa mitä ei haluaisi elää mutta pienistä onnen hetkistä tai parista kaljapullosta voi keksiä itselleen tekosyyn, että ei kannata tehdä itsemurhaa vaan jatkaa elämistä.

Jos kerran ensimmäinen vaihtoehto houkuttaa kuitenkin myös, niin taistele sen puolesta. Ja sitä ei tarvitse tehdä yksin.

Hei!

Tuntuu erittäin surulliselta lukea noita viestejä. Meille on annettu yksi ainoa elämä ja ei sitä pidä hukata eikä tuhlata itsemurha suunnitelmiin. Ajattele minkälainen tuska siitä tulee kaikille lähimmäisillesi. Vaikka elämä tuntuu todella raskaalta niin ei kuolema ole vaihtoehto. Elämällä on varmasti paljon sinulle niinkuin muillekin itsemurhaa suunnitteleville annettavana! Itse joskus ajattelen, että olisipa mukava jos saisi elää oikein vanhaksi. Saisi nähdä maailman muutoksia ja näkisi miltä maailma näyttää vuosikymmenien päästä.

Koeta vaan jaksaa elää ja yritä etsiä se oma elämän ilosi takaisin. Yritä tarttua takaisin elämään kiinni!! Yritä löytää joka päivästä jotain mukavaa ja positiivista. Tämä on joskus auttanut itseäni vaikeina aikoina. Ikävien asioiden hautominen ei auta eteenpäin vaan pitää jaksaa ajatella hyviä asioita. Sulla on kuitenkin varmasti ympärillä monta hyvää asiaa josta saat olla kiitollinen!

Tsemppiä jokaiselle päivälle ja muista, että OLET TÄRKEÄ! 🙂🌻

mut jos tosiaan on kärsiny vuoden verran saamatta mitään apua terapeutista, psykiatrista, niin eikö sillon olisi jo oikeutta kuolla,lähteä pois tästä kaikesta tuskasta? en ole saanu apua vaikka sitä hain ja sainkin, ne ei vaan auta. Olin 2,5 viikkkoa osastolla ja luulin jo voittavani kaiken tuskan mutkun palasin kotiin stressaavaan arkeen ni kaikki romahti taas kerran. EN jaksa sitä ruljanssiä käydä enää uudelleen läpi. Olis helpompaa antaa kaiken olla. Sain helpotuksne omaan oloonsa. Olen vaan lopen uupunut kouluun, työharjoitteluun, kaikkeen.En enää vaan jaksa.

Minut saa jollain tavalla vihaiseksi puhumalla itsemurhasta. Itse oon sairastanut vakavaa masennusta, en minäkään kokenut saavani apua terapeuteista, sairaalasta, lääkkeistä, jne. Yritin itsemurhaa, jossain papereissa lukee että niitä yrityksiä olisi ollut mulla 7, mutta itse koen vain yhden niistä oikeaksi yritykseksi, koska silloin olin jo lähellä onnistua.

Mun silmät avasi vasta kun mulle todella rakas ihminen yritti itsemurhaa, ja oli todella lähellä onnistua. Elin viikon kuin sumussa. En pystynyt puhumaan, multa meni kaikki voimat, jalat pettivät alta ja se tuska oli aivan sanoinkuvaamattoman hirvittävä, pahempi kuin oli kaikkein pahimpina masennuskausinani, tunsin olevani kuin kuollut, mikään aikaisemmin kokemani tuska ei yltänyt lähellekään samalla tasolle kuin silloin tunsin. Ei edes se masennus ja paha olo jota tunsin ennen omaa itsemurhayritystäni yltänyt lähellekään... Vaikka silloin tuntui ettei mikään voi olla pahempaa.

Sen jälkeen tiesin, etten IKINÄ enää satuta itseäni, en ikinä halua aiheuttaa sitä tuskaa läheisilleni. Aiemmin en ymmärtänyt millaista tuskaa mun läheiset on mun takia tunteneet. Tiedän kyllä että masentuneena sitä ei jaksa ajatella asiaa toisten näkökulmasta. Minäkin ajattelin että "kyllähän he varmaan aikansa surisivat poismenoani, mutta kyllä he siitä selviäisivät, ja minustahan on vain vaivaa".

Läheiseni itsemurhayrityksen jälkeen vasta tajusin, kuinka väärässä olinkaan ollut. Jos läheiseni olisi onnistunut yrityksessään, en olisi varmasti milloinkaan siitä selvinnyt. Olisin kantanut sitä helvetillistä surua koko loppuelämäni, olisin todennäköisesti seonnut, kuihtunut pois.

En tarkoita ketään tällä loukata tai vähätellä sitä pahaa oloa, tiedän kyllä millaista se on olla kun oma elämänhalu on nollassa.

Vuosien myötä mun oma vakava masennus on lievittynyt, joskus luulin ettei se lopu milloinkaan. Siitä voi selvitä, ei se kestä ikuisesti se paha olo, vaikka sitä voi olla vaikea uskoa.

Kuolema tietysti tuntuu vaikeana hetkenä helpolta ratkaisulta, mutta kuitenkin masennuskin ym. siihen liittyvät ovat sellaisia, että niistä voi selvitä ja niistä paranee. Olen itse noussut pohja mudista ja olen nähnyt, kun muutamat läheiset ihmiset ovat selvinneet todella vaikeista tilanteista. Kun kaikesta vain pääsee yli ja eteenpäin niin se elämä alkaa näyttää paremmalta. Vaikka nyt sinusta tuntuu, että ei millään ole merkitystä niin tulevaisuus voi tuoda paljon hyvää. Eikö kuitenkin houkuttele jäädä katsomaan mitä elämällä on oikeasti tarjottavana sinulle!! Kuitenkaan meille ei anneta enää toista mahdollisuutta tähän elämään. Sinun pitäs yrittää vaan nyt katsoa tulevaisuuteen eikä tähän hetkeen. Elämästä tosiaan pystyy löytämään todella pieniä iloja. Ei ne tarttee olla mitään suuria. Pitäisi vaan jaksaa nautia jokaisesta pienestä asiasta ja löytää jokaisesta pienestä asiasta positiivista. Eikä elämän tarvitse olla niin vakavaa. Joskus saa sen sisäisen lapsen tuoda esille ja keksiä jotain todella hullua ja hauskaa.

Uskon, että jokaisen koettelemuksilla on merkityksensä ja se merkitys löytyy vasta tulevaisuudessa. Jos jaksat vaan vielä hammasta purren eteenpäin niin ehkä sitten, kun olet päässyt kaiken yli pystyt olemaan jonkun samanlaisessa tilanteessa olevan tukena.

Tsemppiä vaan jokaiselle päivälle!!🙂👍

Kyllä musta on oikeus kuolla vaikka ei olisi ees käynyt terapiassa jos siltä tuntuu, eikä tarvitse aatella kuin itseään. Koska ei sitä läheisten tuskaa enää näe, kun makaa mullan alla. Mutta oikeastaan mietin, että on sitä oikeus elääkin vielä vähän aikaa, ehkä ei muusta syystä kuin siitä, että tämä on nuorten foorumi. Jotenkin musta olisi aika surkea kuolla nuorena kun ei ole paljon mitään vielä kokenut. tai olen mie kokenut paljon mutta ne on surullisia kokemuksia. Jos sinä olisit joku vanhempi ihminen, niin mie kai sanoisin, että tapa vaan itsesi, on sulla siihen oikeus. Eikä sitä juttua edes julkaistaisi.

Yksi vuosi terppaa on todella vähän, mie olen sitä käynyt paljon kauemmin ja vasta nyt viime aikoina olen lopettanut itsemurhan suunnittelun. ja olen usein ollut sairaalassakin ja se hetki kun sieltä palaa kotiin, onkin aika stressaavaa. Etkö sinä saisi sairaslomaa ja olisit vain etkä muuta kuin itseäsi hoittsit. Niin minäkin käyn tätä vuotta koulua, että olen paljon sairaslomalla, kun en jaksa olla ja koko työharjottelu multa siirrettiin heti alussa seuraavaan vuoteen.

Usein masentuneena ei näe minkäänlaista toivoa, ja kaikki tuntuu mustalta, elämä toivottomalta.
Minä uskon kuitenkin, että aina on toivoa, synkimmästäkin suosta on mahdollisuus nousta.

Jos ihminen tekee itsemurhan, hän ei koskaan tule näkemään mitä kaunista tulevaisuudella olisi ollut hänelle tarjottavanaan. Samalla hän myös tuhoaa läheistensä elämän.

Minä häpeän sitä, että olen joskus ollut valmis luopumaan tästä elämästä. Häpeän kaikkea tuskaa mitä olen aiheuttanut rakkaille ihmisille. ☹️
Joskus häpeän niin paljon että se masentaa minut, menneisyyttään kun ei voi muuttaa milloinkaan. Kunpa voisikin!

hermy,

saisitko sairaslomaa? Ei sun ole pakko itseäsi puhki polttaa, jos ei jaksa niin silloin täytyy saada levätä!
Jos sun olo parani osastolla, mutta paheni kun pääsit sieltä pois, voisitkohan päästä sinne uudelleen ja sitten vaikka saada sairaslomaa?

Vuosi on älyttömän lyhyt aika verrattuna koko elämään. Oliko sulla lapsena hyviä aikoja? Oletko ollut elämästäsi suurimman osan hyvinvoiva vai pahoinvoiva? Tiesitkö, että jos ihminen kokee elämässään esimerkiksi jonkin kriisin, vuotta pidetään täysin "normaalina" toipumisaikana. Masennus ja ongelmatkaan eivät ole ikuisia, vaikka se välillä saattaa tuntuakin siltä. Mielen prosessit ja muutokset eivät tapahdu hetkessä, vaan vaativat aikaa. Sun täytyy antaa itselles aikaa ja uskoa siihen että löydät vielä onnen. Tietenkään se ei ole helppoa, eikä kukaan toinen voi tehdä toipumista puolestasi. Sun täytyy siis itsekin tehdä hommia ja todella miettiä, mitkä asiat masentaa sua. On miljoona tapaa elää. Ehkä et ole vielä löytänyt sellaista tapaa, joka tekee sut onnelliseksi. Mutta se ei tarkoita sitä, ettetkö voisi löytää sitä ajan kuluessa.