Tässä tarinaani:
Olen kohta 18v. nuori nainen ja tunnen kohta jääväni lopullisesti kaikkien sortuvien asioiden alle… 😞
Eli siis noin puolitoista vuotta sitten nuorisopsykiatrian poliklinikalla diagnosoitiin masennus ja syömishäiriö (bulimian ja ortoreksian tyyppistä), määrättiin lääkkeeksi Seronil 20mg (joka nyt tuntuu liian pieneltä määrältä). Terapiakäyntejä myös sovittiin mutta kävin vain muutamilla kerroilla, koska tuntui etten osannut avautua ja koko se tunnin aika oli vaan kulissien pystyssä pitämistä: ”kyllä se siitä”
🤔 loppujen lopuksi hoitosuhde nuorisopsykiatriaan katkaistiin koska en käynyt sovituilla tapaamisilla… en tiedä olisinko vain tarvinnut aikaa vai mitä sitten, että niistä keskusteluista olisi ollut apua…
Sitten hoitosuhteen päättymisen jälkeen alkoi alamäki! Viikolla illat menivät yksin ammattiopiston asuntolassa ollessa, lähinnä nukuin, itkin, ahmin tai kävin vähillä syömisillä kolmen tunnin rajuilla lenkeillä. Ja sen jälkeen makasin suunnilleen puolikuolleena sängyllä ja mietin ”yllätys yllätys” sitä miten seuraavina päivinä voisin liikkua etten liho vaan saisin painoa pudotettua. Sellaista ympyräkehää se oli!
Samoihin aikoihin koulussa luokan sisällä alkoi syntyä kiusaamista ja niinpä olin yksi kohteista (kuten jo ala-asteelta lähtien) selän takana nauramista, syrjintää ja haukkumista luokassa jne. Siitä seurasi muutama pniikkikohtaus tunnilla ja sen jälkeen en ole ollenkaan enää pystynyt menemään tunneille.
Se koko ympäristö ja ne ihmiset muistuttavat kaikesta mitä en ole 😭 kiusaaminen on nujertanut ja saanut minut luovuttamaan. Opintojen keskeyttämisen jälkeen tuli mukaan ryyppäminen, suunnilleen pari kertaa vikossa piti saada ”rentoutua”, eli siis yritin saada humalassa itkuisena huomiota yhdeltä mieheltä joka oli minulle kuin isoveli, tuki ja turva! Sekä ihastus. Jatkuva ryyppääminen ja sen kyseisen miehen hyväksikäyttö seksuaalisesti sai mielen vielä enemmän masentumaan ja muutaman kerran yritinkin itsemurhaa lääkkeillä ja alkoholilla. Yritin ripustautua kyseiseen mieheen ja saada apua sitä kautta, vaikka tiesin että se satuttaisi ja paljon! Läheisriippuvuutta kenties?
En tiedä mitä nyt?! Haluaisin eristäytyä maalle vanhempieni luo kesäksi (pelkotilojen vuoksi jouduin muuttamaan omasta kämpästä takaisin kotiin) kotona tilanne on se että päivittäin saan kuulla olevani huono ja mihinkään kykenemätön kun en ole pystynyt menemään kouluun. Suvun häpeäpilkku! esim. vanhemmat olivat mukana soskun yhteisessä lastensuojelu palaverissa ja palaverin päätyttyä kotona alkoi nauraminen ja sättiminen että mikä masennus muka.. pienestä asti kotona on ollut sellaista ettei olla lähellä tai halata ollenkaan, lohduttamisesta tai kannustamisesta puhumattakaan.
Eli on pitänyt oppia pärjäämään itse ja selviytymään koulukiusaamisesta ym. isä oli monia vuosia agressiivinen alkoholisti, mutta terveys ei enää kestä sitä. Äiti on mielenterveyspolin vakioasiakas… ja suvussa on skitsofreniaa ja muita psyykkisiä ongelmia… pelkään että se on myös minun kohtaloni 😞
Jos joku on kokenut jotain saman suuntaista tai haluaa muuten vaan kommentoida niin teksti on tervetullutta 🙂
Hei Silence7, tunnen surua ja myötätuntoa sinua kohtaan. Olen jo keski-ikäinen itse mutta muistan selvästi kuinka minullakaan ei lapsuudessani eikä nuoruudessani ollut ketään joka olisi minua ymmärtänyt , saatikka sitten tukenut . Minäkin sain osakseni vähättelyä eikä minua uskottu. Mutta sinä itse tiedät omat tunteesi, ei muut.
Olisiko sinun tapauksessa hyvä jos voisit puhua tästä kodin ilmapiiristä jonkun ammattiauttajan kanssa ja voisitte yhdessä miettiä jotain sopivampaa asumismuotoa sinulle kenties? Ota rohkeasti yhteyttä vaikka nuorisopsykiatriselle klinikalle.
Voimia ja rohkeutta sinulle! Olen hengessä mukana.
Kiitos viestistä pelleriina 🙂🌻
Sain äsken sovittua jo huomiselle ajan psykologille, alkaa uusi hoitosuhde koska paikkakunta on eri kuin viime kerralla. Toivottavasti osaisin huomenna avautua tarpeeksi!
Hmm.. niin myös asumisen kanssa on hankala homma se että haluaisin pois täältä vanhempien luota, mutta ainakin nyt tuntuu ettei minusta olisi yksin asumaan, psyykkisten asioiden ja pelkotilojen takia... Sosiaalitoimen puolelta on kyllä ehdotettu tuetun asumisen kautta kaksiota, mutta epäilen että yksin on vaikeaa, yksinäistä ym.
Onhan sitten olemassa tietysti niitä hoitokoteja sun muita, yhteen laitoin aikasemmin hakemuksen mutta kunta ei suostunut maksusitoumukseen... 😞
No mutta kiitos kuitenkin lohduttavista sanoista ja huomennahan näkee sitten asioita taas tarkemmin...
Hyvää kesää sinulle! 🙂
Hei! Kuinka käyntisi sujui psykologin luona?
Ei kannata hätääntyä vaikka ei heti osaisikaan olla tarpeeksi avoin. Kerta kerralta saat asioita kerrottua kun vain malttaisit käydä siellä. Olet fiksu nuori nainen kun olet hakenut itsellesi apua.
Koita jaksaa käydä psykologilla, vaikka se ei aina olekaan helppoa lähteä sinne. Toivottavasti asumisesi järjestyisi jotenkin. Toivon sinulle myös hyvää kesää ja parempaa vointia. 🙂👍
Sulla on ollut nuoruudessa samanlaisia kokemuksia kuin mulla. Mä oon (jo) 23-vuotias, mut mun oneglmat alko kun olin 15-vuotias tai kenties vähän nuorempi. Menin peruskoulun jälkeen lukioon, mut se ei ollu mun paikka. Sairastuin syömishäiriöön joka oli sekoitus anoreksiaa ja orthoreksiaa, myöhemmin myös bulimiaa. (Olen ollut kasvissyöjä niiltä ajoilta lähtien, liittyen syömishäiriööni).
Koulussa huomattiin vaikeuteni ja mä pääsin sitte kanssa terapiaan. Kuukauden ajan kävin pari kertaa viikossa juttlemassa psykologin kanssa, mutta koska vointini ei parantunut jouduin nuorisopsykiatriselle osastolle. Nykyään voin kyllä sanoa että onneksi...
Siitä alkoi elämäni vuoristorata. mulla diagnosoitiin myös masennus johon sain masennuslääkettä (remeron) ja nukahtamislääkettä. Siellä mun oloni alkoi vähitellen parantua, mutta poispääsyn jälkeen mä muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, eikä mulla ollut mitään jatkohoitokontaktia, niinpä mä sairastuin uudelleen. Rupesin lenkkeilemään hullun lailla, en syönyt juuri mitään ja rupesin käyttämään laksatiiveja-mikä oli iso virhe.
Itsemurhayrityksen jälkeen (ollessani 16-vuotias) jouduin uudelleen sairaalaan jossa olin ensimmäiset päivät nenä-mahaletkussa, jonka jälkeen rupesin jälleen syömään suht normaalisti.
Nyt näitä sairaalajaksoja on ollut tosi monta (yli 10:nen). Mulla on syömishäiriön lisäksi diagnosoitu myöskin persoonallisuushäiriö (epävakaa ja epäkypsä persoonallisuus) sekä tämä pelätty skitsofrenia. Niistä vaikeimista ajoista, jolloin mulla oli sekä näkö- että kuloharhoja en juuri muista mitään- paitsi sen että viiltelin päivittäin, en syönyt ja pelkäsin (kaikkea mahdollista). Nyt mun oireet on saatu kuriin josta kiitän todella paljon lääkikeitä (leponex ja abilyfy).
Tällä hetkellä mä tottakai pelkään että oireeni tulevat takaisin, kun niin on kuitenkin aina ennenkin tapahtunut. Muta pystyn elämään suht normaalia elämää. Ajattelin yrittää lähteä syksyllä opiskelemaan edes jotain, mulla kun ei ole sairauteni ja sairaalajaksojeni takia mitään ammattia.
Olen muuttamassa toiselle paikkakunnalle sairaalasta tukiasuntoon (sis pienkotiin) maanataina. Odotan sitä innolla, jos nyt saisin elämäni jonkinlaiseen järjestykseen.
Olisi kiva kuulla miten sinulla meni se terapiakäynti? Ja hyvää alkukesää sinulle!!🙂👍
Hei silence7!
Olet kokenut niin paljon niin nuorena... En voi väittää tietäväni täysin, mitä olet käynyt ja käyt läpi. Entisenä kiusattuna voin kuitenkin hiukan samaistua tilanteeseesi. Voin kuvitella, että jatkuva haukkuminen synnyttää yksinäisyyden ja avuttomuuden tunteita. Vielä pahempaa on, jos tuntee jäävänsä paitsi vanhempiensa rakkautta. Omalla kohdallani pilkka on voimistanut sosiaalisia pelkoja.
Muista, että mitä oletkin kokenut, niin se ei poista arvoasi ihmisenä. Ansaitset ja tarvitset kaiken mahdollisen tuen. On hienoa, että vastaanotat ammattiauttajan avun, sillä se vaatii rohkeutta. Älä häpeile kertoa tunteistasi. Ammattiauttaja ei säikähdä niitä, koska on nähnyt paljon.
En halveksi sitä, että kiusaaminen on saanut sinut lopettamaan koulunkäynnin. Jos voimasi kasvavat, ehkä sopiva ratkaisu olisi aikuisryhmässä opiskelu? Kukaan ei ansaitse sitä, että eläisi jatkuvan kiusaamisen pelossa. Toivon sinulle voimia toimia tulevaisuutesi hyväksi. Psykologilla käynti on askel parempaan!
🙂👍
Minulla on masennus, psykoosi, ja bulimia (kukaan ei tiedä bulimiasta). Olen ollut osastolla ja lääkkeinä on efexor 150mg ja seroquel 50mg ja 150 mg. Olen menossa lukioon syksylla toiselle paikkakunnalle. Se ei pelota, mutta minun pitäisi päästä muuttamaaan kotoa, sillä siellä on todella ahdistavaa ja psykiatri ja lääkärit tietävät sen myös. Koitan pärjätä nyt kotona vielä kesän. Äiti ja Isä eivät hyväksy sitä, että olen sairas ja suorastaan halveksivat minua. Sanovat ,että teeskentelen. Se tuntuu todella pahalta. Olen aivan yksin. Minulla on onneksi opettaja joka on myös kaverini, ja hänen avullaan olen jaksanut.
Voimia!