Asuntolasta traumoja....
Heippa
Mie ajattelin avata tälläisen keskustelun jos joku muukin ois kokenu jotain saman kaltaisia juttuja ku mie..
Kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ensimmäinen paikkani oli asuntola.
Se huone oli valkoinen. Kuin yksiö, mutta siitä puuttui keittiö.
Se huone oli hyvin pieni. Wc:ssä oli suihku tila.. wc:n lukko ei ollut luotettava… yksi raju nykäisy ja laho puu olisi haljennut.. Arvatkaapa oliko mukavaa mennä siihen wc:seen.🤕
Sänkyni oli toisella puolen huonetta ja kämppäkaverini toisella puolen huonetta. Koko sen vuoden aikana jonka sinnittelin, puhuimme ehkä kymmenen lausetta toisillemme. Me olimme niin erilaisia, enkä voinut yhtään luottaa häneen. Lisäksi puolet ajasta hän oli omissa juoksuissaan.
Opin heräämään jokaiseen pieneen rasahdukseen, kun ovi aukesi.. Sillä ellen olisi ollut hereillä, tytön tuomat nuoret miehet olisivat luultavasti raiskanneet minut… Tyttö tuli huoneeseensa kännissä ja kikatellen, joskus yritti tulla hiljaa, mutta heräsin aina kun oven takaa kuului rapinaa.
Kamalinta oli että hän ei koskaan osannut huomioida minua… missään asiassa. Laitoin verhot kiinni ja menin suihkuun, siihen wc:seen jonka lukko oli mitä oli.. Minulla oli silloin yksi ainoa vartalopyyhe. Kietaisin sen ympärilleni ja menin että puen vaatteet päälleni. Tyttö oli avannut verhot… ja häipynyt.. Ja ikkunan takana näkyi kolme nuoren miehen päätä odottaen kieli poskella koska kumarrun että tissi vako tai takapuoli näkyy…
Kun oli siivous… päivä.. minä siivosin yksin yhteisen keittiön ja käytävät.. sekä meidän huoneemme, sillä neiti mikälie oli missä lie. Minulla oli koulumatkaa 7km. yhteen suuntaan.. ja olin aika väsynyt kun tulin kotiin, kuljin sen pyörällä.. ja läksytkin oli.. talvella kuljin silloin tällöin bussilla…
Ellet ollut tiettyyn aikaan oven sisäpuolella et päässyt asuntolaan.. eli perjantaina koulu loppui minulla yleensä.. opettajasta riippuen kolmen jälkeen.. Ja asuntola meni kolmelta kiinni.. Jos en ollut ajoissa… jäin ulkopuolelle, jos johtajatar ei jaksanut odottaa minua.. että kiitos vain huolenpidosta 🙄
Jos olin viikonlopun kotonani… toisella paikkakunnalla seuraavan kerran kun tulin.. ja ajattelin avata radioni… muusiikin volyymi oli huomattavasti korkeampi kuin mitä minä kuuntelin. Lisäksi ruokani kummallisesti katosi… jääkaapista vaikka niissä luki minun nimeni… Muutenkin elin sen ensimmäisen vuoden niin että olin melkein 20kiloa alipainoinen.. en koskaan kerennyt syödä niin paljon kuin liikuin.. yli 20km päivässä …. ja vielä ruokaa varasteleva kämppis… Äiti ei tiedä tästä vieläkään mitään, enkä ole raaskinut kertoa, koska sitten hän luulisi että syyttäisin häntä kaikesta tästä. Eihän hän voinut tietää millaista minulla oli kun en koskaan kertonut, mutta kotona söin kahden jos kolmenkin edestä.
Huvittavinta oli että luokkakaverini ihmettelivät kun söin sairaan kokoisia annoksia… ruokaa enkä lihonut… No eivät he mitään minusta tienneet, koska en enää niihin aikoihin luottanut keneenkään niin paljon että olisin voinut kertoa omista ongelmistani. Koulussa ilmen paniikkikohtauksia, ja nettiriippuvuus kasvoi..
Olin ahdistunut ja sulkeutunut omaan pahaan olooni kai silloin jo ja yritin vain kestää jotenkin. Kun sain oman asunnon.. laihduin myös toisesta syystä. Pelkäsin kuollakseni, sillä netistä sain pedofiilin tai jonkin muun hullun kimppuuni. En saanut ruokaa alaskurkustani, koska pelkäsin niin, itkin vain itseni uneen pelosta ja toivoin että jaksan jotenkin opiskella ja käydä töissä. Laihduin olemattomiin, poskeni olivat lommolla, kun pelkäsin että se hullu ilmaantuisi jostain nurkan takaa raiskaisi ja tappaisi minut.. Siihen aikaan tapahtui pieni ihme.. nykyinen kihlattuni ilmaantui elämääni netin kautta. Hänen vuokseen olin paljon netissä, mutta hän myös tuki minua paljon siihen aikaan. Pystyin kertomaan hänelle paljon asioita, vaikka hän ei vieläkään tiedä aivan kaikkea.
Silloin elin toisen kouluvuoden alkua, enkä vieläkään kertonut kenelekään kaikkea elämästäni, vaikka jokainen näki että enää ei ollut kaikki raiteillaan. Voin vain sanoa ettei ollut kovin hyvä alku… mutta loppua kohti vuosi parani.. ja rakastuin tähän mieheen joka oli osoittanut minulle olevansa luotettava, ties minkälaisilla virallisilla papereilla ilmoittanut olevansa se henkilö joka sanoi olevansa. Hän lähetti minulle mm. henkkarit, verotodistuksen, valokuvia, äidistään ja isästään tietoja.. ja vasta sitten minä vasta uskoin että hän todella on se ihminen joksi itseään sanoo.😟
No.. kuitenkin.. ajattelin kysyä onko jollakulla samanlaisia traumaatisia muistoja…tai olisiko kommenttia tähän minun tilanteeseen…🤔
Moi,
Et todellakaan ole yksin kokemuksiesi kanssa. Minä olen nyt asunut kaksi vuotta asuntolassa, vaikkakin vähän erlaisessa kuin sinä. Asuntola on ihan tavallinen kerrostalo jonka huoneistot on jaettu tytöille ja pojille erikseen. Jokaisella on oma huoneensa, joten kämppisten määrä voi vaihdella.
Olen asunut kahdessa eri asuntolassa. Ensimmäisestä jouduin lähtemään puolen vuoden jälkeen kämppikseni uhkauksien takia. Sain uhkaukset puhelimitse enkä ollut nähnyt koko ihmistä moneen viikkoon enkä pystynyt pidättämään itkua ilmoittaessani vanhemmilleni. Tämä tapahtui loppuviikosta joten lähdin sieltä heti kohti kotia ja heti maanantaina muutin tähän uuteen asuntolaan.
Olin saanut seurata sivusta kämppikseni leikkiä kahden pojan kanssa. Kahden aivan erilaisen pojan kanssa. Tämän "remupäisemmän" ollessa paikalla joskus jopa yli viikon putkeen sain kuunnella heidän romanttisten hetkiensä ääntelyjä ja biletystä keskellä viikkoa ja yötä. Meillä oli wc aivan kuten teillläkin eli suihkutila oli samassa ja kun nämä kaksi kävivät tunnin pituisilla suihkuhetkillään oli wc märkä katosta lattiaan(vettä tosiaan valui katostakin). Kerran sain nähdä myös tytön antavan suuseksiä poikaystävälleen keittiössä... Tämän hiljaisemman ollessa paikalla oli niin hiljaista että luulin monesti heidän jopa lähteneen, toki musiikki soi huoneessa, mutta muuten oli hiljaista. Kämppikseni oli sitä laatua ettei siivous kiinnostanut. Sain katsoa kaljatölkki/pullo kasoja aina ja roskapussitkin pyörivät keittiössä. Minä se olin aina se kun siivosi, imuroi ja pesi lattiat ja vessan ja tiskasi. Uhkailut liittyivät siihen että olin nostanut hänen homeiset astiansa kuivauskaappiin pois näkyviltä(ei kiinnostanut itse allkaa tiskata toisen omia astioita kun joutui kaiken muunkin tekemään itse). Koulupäivän jälkeen oli "ihana" yllätys odottamassa vessassa, koitin monet kerrat vetää pönttöä tyhjäksi muttei onnistunut. En tiedä mitä se oli enkä haluakaan, mutta siitä olen varma ettei se ihmisestä ollut lähtöisin. Onneksi ei sentään haissut.
Tässä toisessa asuntolassa olen asunut sen jälkeen, vuosi tuli täyteen jo alkuvuodesta. Minulla on ollut vain ulkomaalaisia kämppiksiä, joka jo itsessään tuo vähän ongelmia. Biletystä, tavaroiden katoamista, kommunikointiongelmia... Parhaillaan minulla on venäläinen tyttö ainoana kämppiksenä vaikka tähän kolme asukasta kerrallaan mahtuukin. Hän on ilmeisesti lahjoittanut astioitani ja toisen keittiön penkin naapuriin. Kaikki kaapit, hyllyt ja jääkaappi on täynnä hänen tavaroitaan. Näin unta että hän olisi lähdössä, se oli ihana uni. Hän omii kaiken ja on kuin asuisi yksinään koko asunnossa. Toisaalta olen ollut hyvi iloinen siitä ettei täällä ole sentään niin hirveätä kuin mitä siinä ensimmäisessä asuntolassa. Koko rakennus on hyvin hiljainen eikä kämppiksetkään sentään ole sellaisia tempauksia tehneet kuin se aiempi, onneksi.
Ehkä tässä oli jo tarpeeksi asuntolassa asumisen ihanuuksista🙂
Koita pärjätä 🙂🌻
-Maissi
Kommentoin varoen tähän, että asuntolassa "asuminen" ei todellakaan ole helppoa. Asuin lukuvuoden asuntolassa ja itkin joka ilta. Kaverisi tiesivät etten viihdy siellä, mutta eivät oikein ymmärtäneet kuinka pahalta tuntui. En enää jaksanut huolehtia kunnolla itsestäni, kasvojen epäpuhtaudet lisääntyivät. Menin viikonlopuiksi kotiin ja itkin sielläkin aamulla, kun heräsin ja iltaisin nukkumaan mennessä. Ikävöin siis kotiin niin hurjasti. Päätös asuntolassa olosta oli valintani, mutta vuoden jälkeen pakkasin tavarat ja muutin vähäksi aikaa vanhemmille-> nykyään ihan omassa kämpässä. Aikuisille en kertonut mitään asiasta, paitsi vanhemmilleni.
Hei!
Tosi hieno, että pystyt kuvailemaan, että mikä sinulla oikastaan sitten on. Ensimmäinen merkki että olet tosiaankin nyt aikuinen, mutta kyllähän omiin vanhempiin silti saa aina turvautua. Tuttu tunne tosiaan tuo asuntola. Itse olen sytynyt paritaloon ja asunut lapsuuteni isossa omakotitalossa jossa ympäristössä on hyvin rauhallista. Niin sanottu maalaishenki. Minullekin on tuottanut todella suuria ongelmia opisikeluaikana nuo ympäristön vaihdokset lapsuusympäritöstä omaan elämään. Itse uskon että lapsuudella on suurikin merkitys mitä tulee asuinympäristöön. Sen tosin oikeasti tajuaa vasta kun muuttaa ensimäistä kertaan elämäsään pois kotona. Sen me kohtaamme kaikki. Sen kuuluukin olla shokki. Täydellisiä perheitähän ei mun käsittääkseni ole, tai itse en ole koskaan sellaisiin törmännyt. Minänkin olen asunut ns. asuntolassa vähän aikaa. Kämppikset olivat tosi töykeitä ja ahdistuin pienessä luukussa kun olin tottunut tilaan. Ajattelin ensin et no kyl mä täst nyt sopeudun jos joku mul moikkaa. No kukaan ei puhunut mitään. Oli tosi yksinäistä. Ei ollut kovinkaan tervetullut olo kotiin. Kotonahan on aina lämmin henki ja saa näyttää ihan kaikki tunteet. Näin olin oppinut. Olin vähän et anteeks, et onks tää koti vai joku traumalaitos?Tämä on hyvin yleien opiskelijoiden ongelma. Uskon, että mitä paremmista taloudellisista olosuhteista on, niin sitä vaikeampaa se on, mitä tulee tilaan yms. Muutin sen jälkeen keskustaan, koska olin tottunut yksityisyyteen. No, siitä vasta show alkoi. Naapurini olivat todella sairaita. Todenäköisesti huumeiden käyttäjiä. Sellaisia joista isä ja ätii oli aina varoitellut. Soittelin poliisille, poliisi ei reagoinut, olin sen takiasekaisin silloisessa opiskelupaikassani yms.Juoksin jopa pankkiin ihan ns. vainoharhaisena, koska olin tottunut äänieristykseen. Sitten kerran kun tulin opiskelijaterveydenhuollosta silmöälääkäriltä kotireviirillä vastaan tuli vanki joka oli päässyt juuri Kakolasta taposta. Erittäin kiusallinen tilanne. siinä vaiheessa muutin taas. Täytyy sanoa, että olin naapureideni takia niin vainoharhainen siinä vaiheessa kun kuulin kun naista pahoinpideltiin j jotain tapahtui En vieläkään tiedä onko minut huumoattu vai ei. Ja opin että olen todellakin erittäin hyvistä olosuhteista. Keskustaan en tule muuttamaan ikinä. Tämä oltaisiin voitu ehkäistä mutta eihän kukaan enää välitä... Sitä sen nykymeno on. Minä en todellakaan ihmettele. Muuta pois tai herätä huomioo siinä vaiheessa jos tulee esim. henkeä uhkaava tilanne. Ei kannata välittää mitä muut ajattelee. jokaisella on tietty sopueutumisraja opiskeluaikana ja minulla se meni huumeidenkäyttäjässä ja vangissa. Kukaan ei ottanut vastuuta. Petyin jo siinä vaiheessa silloisen opiskelijayhteisöni osoittamaan luottamukseen niin paljon (koska opiskelija voi auttaa toista opsiskelijaa) että tein päätöksen, että ehkä en sittenkään halua kaupalliselle alalle. Minulle sanottiin jopa vain (eräs opettaja)vain että no mee naapurin iteki. Mä siihen vaan, et no ehkä parempi juosta julkiselle pakalle ja ajattelin et toi ei taida olla kovin terve, et tappaks haluut vai mitä? Luottamaus liikeihmisten elämää suojaavaan vaistoon alkoi heikentyä. aloin kyseenalaistaa. Nykyään opiskelen aivan toista alaa, mutta valmistuin kyllä edellistä laitoksesta vihdoinkin. tutkinto vastasi tavoitteitni ja oli hyvä, luottamus mennyt pysyvästi. Toivottavasti selviät!