nuo netissä olevat testi on vähän sellaisiin, että niistä saa juuri sellaisen tulokse kun haluaa. vaikka itte luulee, että rehellisesti vastaa, niin ei kuitenkaan siihen kykene. mie saan nykysin aina tuloksen, että en ole assi.

Mua on tutkittu paljon ja sain kahen eri lääkärin tuloksen. mut tutkimukset kesti kauan, vissihi, kun joka asiaan tingasin aika kauan, enkä missään nähnyt mitään järkee. Mun sukulaiset kirjottivat tarinoita millä tavalla olen ollut erikoinen verrattuna muihin lapsiin. Mun siskoa ja veljeä haasteltiin, mun muutamaan opea, mun adoptiovanhemmat olivat koko ajan mukana kaikissa jutuissa. mie itte en voinut paljon mitään kertoa lapsuudesta, kun en paljon mitään muista, paitsi kuolemia.

Aluksi oli kiva, kun sai assititteleli, nyt jo sitä inhoon. Kun tavallaan huomasin, että aloin ittelleni hyväksyä, että ole törkimys. Enkä paljon katunut sanoin ihmisille mitä vaan, koska olin assi, niin oli vaan sopivaa olla mitä vaan.
eniten mun asseus tulee esiin siinä, kun en osaa elää ilman tarkkoja kellonaikoja. mulla on ainakin päässä tiedossa mitä tulen tekemään koko viikon. Sitten musta on aika luonnollista kulkee joka päivä samat vaatteet päällä. en viihdy muiden ihmisten seurassa, menen jotenkin sekaisin. nykysin en niin paljon. Kun mie pijän itteni numeroinnin avulla sosiaalisena ihmisenä.

Se käy näin. Mie mietin,että mie olen numero 1, tuo toinen numero 2 jne. Sitten osaan puhuakin ja kuunnella, kun kehitän päässäni kaavoja. Että nyt puhuu 3 koska 1 PLUS 2 = 3 ja koska se on mot. niin mun pitää kuunella mitä 3 sanoo. Näin onnistuu seurustelu , kun käytän välillä miinusta ja välillä kertolaskua. olen tosi nopee päässälaskija, niin itse siinä seurustelutilanteesa kukaan ei huomaa, että teen laskuja. mitä enempi väkkee sitä vaikeampi kaavoja kehittelen. tuliko tää selväksi kelleen?
musta vaan tässä elämässa on tärkeintä, että selviää, aivan sama millä tapaa.

Kaikkii sanoja mie en eellekään tajua, mutta nykysin uskallan jo kysyä mitä tarkot. lisäksi olen oppinut ravintolassa vastaan, että ruoka oli ihan syötävää, nähdäkseni. Ennen ku kysyttiin miltä ruoka maistuu, mie kerroin sen makuu aika kauan tai sanoin, että ruoka maistuu poron paskalta. Yleensä en enää sano oikein suoraan mitään asiaa, koska mielipiteeni tulee kyllä selväksi vaikka sanon sen epäsuorasti,
muuten mie olenkin aika normaali-ihminen tai ainaski niin toivon.

Minäkin olen tehnyt netissä asperger-testin, ja sen mukaan minulla on aspergerille tyypillisiä piirteitä. On varmaan aika vaikea määrittää, missä menee syndrooman raja. Onkohan se aina edes tarpeellistakaan? Joskus mietin, miksei ihmisiä voida hyväksyä sellaisenaa, vaan kaikki "epänormaaliudet" pitää selittää syndroomilla ja traumoilla. Ehkä diagnoosista onkin enemmän hyötyä ympäristölle kuin diagnosoidulle itselleen, sillä siten muut ihmiset sitten tietävät, että jonkun ikävä omituinen käytös ei johdu heistä, vaan jostakin syndroomasta. Tätä mietin siksi, että en ole koskaan ajatellut olevani kovinkaan poikkeava ennen kuin ystäväni ovat alkaneet analysoida käytöstäni. Sen seurauksena tein testinkin. Ilmeisesti minä itse olen sinut käytökseni kanssa, mutta muut eivät olekaan. En kuitenkaan usko omaavani aspergeria, enkä tiedä mitä merkitystä sillä olisi, jos minulla jotain piirteitä onkin.

Sitä testiä tehdessäni mietin, miten siihen pitäisi vastata. Kun esimerkiksi jossain kohdassa piti vasta, että ovatko ihmissuhteet perusongelmani tms., niin minun omasta mielestäni ne eivät ole minulle ongelma, mutta ulkopuoliset ovat varmasti toista mieltä. Tavallaan voisin sanoa, että minun mielestäni valtava osa ihmisistä kärsii jostain typeryys- ja ylisosiaalisuussyndroomasta, mutta se on vain minun näkökulmani asiaan. Tämä "syndroomainen" enemmistö sitten päättää, mikä on ihmisille normaalia ja mikä ei. Enkä minä tietenkään ole aivan normaali sellaisessa luokituksessa.

Testi, josta kirjoitin, on siis tämä: http://users.kymp.net/p204188a/testi.htm

Minäkin tuota testiä olen tehnyt itselleni ja tein sitä myös niin, että vastasin tyttöni puolesta. ”Luulen, että jotkut pitävät minua omituisena.” Tyttöäni pidetään omituisena, kun hän oppi hiihtämään, vuolemaan puukolla, soittamaan pianoa, lukemaan ja laskemaan alle 3v. Isänä minä olin vaan ylpeä näistä taidoista siihen asti, kunnes ulkopuoliset alkoivat ihmettelyn.

”Monimutkaiset tehtävät onnistuvat minulta hyvin. Helpot, arkipäiväiset asiat ovat vaikeampia.”
Tämä kai sitten meidän diagnoosiin oli lopullinen niitti. Tytöltä ei suju ruokailu, nukkuminen ja vessassa käynnit kuten monelta hänen ikäiseltä lapselta. Mutta on myös olemassa yli 3v jotka käyttävät vaippoja ja joita pitää avustaa syönnissä. Mutta se ei näköjään ole normaalia, että osaa lukea ja silti pitää olla vaivat.
Tällä tavalla voisin tätä testin jokaista kohtaa käydä läpi ja huomaan kuinka pienestä on kiinni jonkun diagnoosin saaminen.

Meille oli suuri virhe laittaa tyttö erityislastentarhaan. Aluksi luulin, että nyt hän on oikeassa paikassa, taisin niin jopa tässä otsikossa kirjoittaa. Hän ei ole niin paljon erilainen, että sellaisessa paikassa tarvitsi päivänsä olla. Jatkossa hän käy siellä vaan pari tuntia päivässä opettelemassa sosiaalisia taitoja, muuten hän saa olla veljiensä kanssa kotona.