Apua epävakaaseen persoonallisuuteen?
Olen 24-vuotias tyttö/nainen, jolla diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö alkusyksystä. Viimeisen vuoden olen rampannut psykologille, psykiatrilla ja psykiatrisessa osastohoidossa masennuksen, vaikean unettomuuden, toistuvien paniikkikohtausten ja laidasta laitaan heittelevien tunteiden takia.
Lääkitystä on kokeiltu jos jonkinlaista; erilaisia ssri-lääkkeitä, neuroleptejä, unilääkkeitä, bentsoja. Tuohon olojen vuoristorataan vaan ei tunnu mikään auttavan! Diapamista koin saavani apua viime keväänä, niitä tosin ei mulle enää kukaan määrää kun taisi käyttö mennä vähän överiksi.
Psykiatrin mukaan mulle paras hoitomuoto olisi jonkinlainen psykoterapia, mutta hän myönsi itsekin että ei varmaan ole mun kohdalla mahdollista johtuen mun taloudellisesta tilanteesta joka on siis huono.
Nykytilannehan on se, että mä saan paikkojenhajottamisraivareita vähintään kerran viikossa ja elämänhalu on täysin kateissa. Varsinaisia itsemurhasuunnitelmia ei ole, tosin varsinkin autolla ajaessa tulee paljon sellaisia päähänpistoja kuten ’NYT mä ajan tota kalliota päin’. Jääneet toistaiseksi kuitenkin toteuttamatta, olen tosin yrittänyt kovasti välttää ajamista viime aikoina. Paniikkikohtauksetkin ovat alkaneet ilmaantua takaisin.
Kiinnostaisi tietää, että onko jollain samankaltaisissa tilanteissa olleilla tullut muutosta parempaan? Jos, niin miten? Tuntuu niin mahdottoman epätoivoiselta kun mikään ei auta ja siihen todennäköisesti parhaimpaan hoitoon ei ole mahdollisuuksia.
Mä en kyllä tiedä sitäkään, mitä se psykoterapia oikein sisältää. Psykologilla käyminen on jokseenkin tuskallista kun mulla on suuria vaikeuksia puhua omista asioistani.
Olisin kiitollinen kaikista mielipiteistä ja kommenteista! Pahoittelen jos teksti on sekava tai puutteellinen.
Hei
Vihdoinkin joku suurinpiirtein itseni ikäinen ihminen kirjoittelee samalla asialla. Itse olen 22 vuotta täyttävä nainen saman ongelman kanssa. Minulla epävakaata persoonallisuutta ei ole diagnosoitu (terapiassa olen käynyt monessa muodossa 16-vuotiaasta lähtien mutta olen alottanut ja lopettanut ja vaihdellut paikkakuntaa ihan kiitettävästi). Lääkkeitä olen syönyt, mutta eipä niistä tunnu apua olleen.
Minulle ainoan avun on tuonut Temesta, mutta samoista syistä myöskään minä en saa sitä käsiini. Hyvinvoinnin aikana pidän sitä itsekin helpottavana. Temestalla sain kumottua itseni sänkyyn kun tunteet kävi sietämättömän voimakkaiksi, mutta tottahan se on että se on kuin tulipalon sammuttamista vesilasillisella.
Itse olen tutkinut myös hoitomuotoja, näyttäisi olevan tuo dialektinen käyttäytymisterapia se sopivin. Harmi vaan, että sitä ei saa kuin yksityispuolella, jos nyt oikein olen käsittänyt. Itse käyn tällä hetkellä kaupungin palveluissa, arvioidaan hoidon tarpeellisuutta että saisin Kelalle sen lomakkeen jonka mukaan terapia on tarpeellista. Jos sitten Kela auttaisi niiden kulujen kanssa. Oletko itse huomannut tosiaan tuota Kelan avustusta? Ei se kaikkia kuluja kata, mutta elämä helpottuisi huomattavasti jos tuosta terapiasta saisi jotain irti.
Nuo paikkojenhajottamisraivarit on sinänsä tuttuja, itsellä tuntuu tosin vihdoin se vaihe jääneen taakse. Vielä vuosi sitten heittelin astioita, hakkasin seiniä, omaa päätäni seinään ymsyms. Päähänpistot on pelottavia, kun tuntuu että ei kenellekään muulle juolahtele yhtäkkiä ihan satunnaisia, omituisia ajatuksia. Kiinnostuksesta kysyn, onko sulla miten tämän "kriteerin" kanssa : "Impulsiivisuus ainakin kahdella potentiaalisella itselle vahingollisella alueella (esimerkiksi tuhlaaminen, seksi, kemiallisten aineiden käyttö, holtiton liikennekäyttäytyminen, ahmiminen)." Itsellä kun tuntuu olevan kamppailua monen osasen kanssa.
Voisin silti sanoa, että tilanteeni on menossa parempaan suuntaan. Vielä puoli vuotta sitten ihmettelin, miten minussa voi olla näin monta asiaa hullusti. Helpottaa, kun ne saikin kaikki laittaa pakettiin ja paketilla oli nimi, oireet, ja siitä pystyi ottamaan selvää. Kai sille on siis jotain tehtävissäkin 🙂 Olen saanut SUURESTI apua Tony Dunderfeltin Irti Tunnelkoukuista -kirjasta. Olen myös päätynyt omasta mielestäni niin syvälle, että oli pakko herätä ja pyrkiä muuttamaan suuntaa. En kestä juopottelu-pillerinottamis-sairaalaanpäätymis-häpeä -kierrettä enää kovin montaa kertaa, ja se alkaa kyllästyttämäänkin kyllä.
Epävakaan persoonan piirteiden sanotaan myös helpottavan/lieventyvän 30 ikävuoden jälkeen. Jos siis tuntuu epätoivoiselta niin on siellä jokin piste mihin tähdätä 😋
Toivottavasti saat tekstistäni selvää, huomaan pomppivani välillä ajatusten mukana.
Hei!
Todella "mukavaa" lukea/löytää saman ikäisiä ja saman diagnoosin omaavia ihmisiä!
Itselläni todettu tuo Epävakaa noin vuosi sitten psykiatrian polilla.
Erittäin tutulta kuulostaa tuo impulsiivinen käytös (tavaroiden hajottaminen ja esim oman päänsä seinään lyöminen), holtiton seksin harrastaminen, lääkeöverit, ahmiminen, sietämättömät tunnetilat ym:t.
Tuo holtiton seksi ja lääkeöverit-sairaalassa herääminen ja viiltely onneksi jäänyt. Lääkkeitä en saa, enkä varmaan uskaltaisi syödä, ainakaan sillätavalla kuin joskus. Nykyisin tää epävakaus näkyy mm. käsittämättömän sietämättöminä tunnetiloina, yhtäkkisinä mielialan vaihteluina, ahmimisena (ja oksentamisena). Välillä tekee kauheesti mieli olla vaan kännissä ja popsii pillereitä, viillellä tai muuta itsetuhoista, mutta jää toistaiseksi vain ajatuksen tasolle. Paitsi tietty juominen. Mutta senkin olen osannut karsia minimiin.
Eli tämänhetkisenä ongelmana sanoisin että bulimia ja epävakaus kulkee elämässäni käsi kädessä, varjostaen jokapäiväistä elämääni. Vaikeuttaen ihmissuhteiden ylläpitoon ja varsinkin parisuhteeseen. Psykiatrian polilla siis käynyt säännöllisesti muutaman vuoden ajan, sairaalaosasto jaksoja ollut sekä päivä- että ympärivuorokautisella osastolla. Polilla vaihtunut hoitaja jo NELJÄTTÄ!! kertaa, lääkärikin on jo neljäs.. Psykoterapiaa ehdotettu, homma tyssänny siihen kun ite pitää terapeutti hankkia, tutustua, ja maksaa..(tutustumiskäynnit). Vanhemmiltani en voi tukea saada kun eivät tilanteestani enää tiedä (äiti ollut aikoinaan enemmän kärryillä kuin isä, ja tuki silloinkin minimissä), enkä oikeen kehtaa/uskalla/halua/osaa puhua tästä niille. Tää bulimia vaivannut nyt jo puolisen vuotta säännöllisenä, aikaisemmin ollut hyvin satunnaista ja ajoittaista, ja on noussut pääasialliseksi ongelmakseni. Tuntuu ettei polilla oteta vakavasti/osata käsitellä ongelmiani, ja tarvitsisin oikeasti vertaistukea.
Teillä aikaisemmin kirjoittaneilla ei tietty oo kyse syömishäiriöstä, vaan nimenomaan epävakaasta persoonallisuudesta. Piti van saada tännekin tulla purkautumaan, kun ei oikein tiedä missä muualla voisi, ja oman pään sisällä liikaa matskua jo.
Puuh, olipas pitkä teksti, JA SEKAVA. Pahoittelen.
Heipä hei.
Olen 27-vuotias nainen ja olen kärsinyt samankaltaisista ongelmista jo lapsesta lähtien. Eli hillittömiä raivokohtauksia, unettomuutta, tavaroiden heittelyä jne. En hakeutunut hoitoon ennen 22. ikävuotta, koska vanhempani sanoivat että minulta vain puuttuu itsekontrolli ja hillintä ja että he ovat ehkä lellineet minut pilalle.
14-vuotiaana minut roudattiin hoitoon, kun en ollut nukkunut pariin kuukauteen kunnolla ja aloin nähdä harhoja. Hoitokertoja oli ehkä viisi, minkä jälkeen homma jäi siihen, koska en halunnut avautua hoitajalleni. 22-vuotiaana minua hoidettiin masentuneena, mikä ei johtanut mihinkään ja jätin hoidot kesken silloinkin. Suurin tekijä oli se, että olisi pitänyt lopettaa päihteidenkäyttö ennen kuin hoidot voi kunnolla alkaa.
En vieläkään pysty luopumaan alkoholista vaikka juonkin paljon harvemmin kuin tuolloin. Tuohon aikaan kohtauksiin kuuluui todella paljon itsen satuttamista, mutta myös toisten ihmisten uhkailua ja esim. autojen ja postilaatikkojen potkimista hajalle. Enkä todellakaan ole mikään narkkari/punkkari/kiukkupussi, vaan imagoltani ihan normaali, ehkä jopa normaalia kiltimpi ja ujompi nainen. Jostain sitä raivoa ja energiaa vaan tulee niin valtavina ryöppyinä, ettei sitä pysty mikään järjen hiven pysäyttämään.
Hillitön ryyppääminen, seksi useamman kumppanin kanssa jopa samana päivänä, pään hakkaaminen seinään, kynän hakkaaminen kämmenselkään ynnä muita kohtauksia tulee tasaisin väliajoin, vaikka useimmiten pystyn jo hillitsemään noita kohtauksia jotenkin (toisaalta hillintä pahentaa oloa ja siirtää vain raivo- tai pelkokohtauksen ajankohtaa).
Käsittämättömän pahat tunnetilat, jotka muodostuu jopa fyysiseksi pahoinvoinniksi kuuluu myös asiaan. Vatsakivut, turta olo päässä, tunnottomuus, huimauskohtaukset, väsymys tai unettomuus... Näitä riittää. On myös viikkoja, kun kaikki on aivan helvetin mallillaan. Saatan siivota aamuyöhön asti ja jatkaa siivousta heti aamulla. Välillä ahmin itseni kipeäksi (mutten oksentele) ja välillä olen päiviä syömättä. Tulee ns. parannuskausia, kun en käytä päihteitä ja alan muka harrastaa liikuntaa, mutta ne menee yleensä aika nopeasti ohi.
Koulunkäynnistä ei ole tullut mitään lukion jälkeen, mutta jotenkuten sain keploteltua itselleni ammattitutkinnon ryyppäämisen lomassa. Olin työharjottelussakin monesti kännissä tai krapulassa.
Innostun muutoksista todella helposti ja olen tarttunut kaikkii vastaantuleviin mahdollisuuksiin, jolloin jokainen aiempi valinta on jäänyt keskeneräiseksi. Nyt olen päättänyt että alan olla liian vanha 600 kilometrin ex-tempore muuttoihin yms. ja aion olla aloillani niin kauan että nämä asiat selviää. Aina muuton jälkeen on vähän aikaa tuntunut siltä, että kyllähän tämä elämä tästä, mutta n. puolen vuoden kuluttua on kaikki taas päin helvettiä.
Ja yllätys yllätys, viimeisimmästä muutosta on vuosi, ja nyt taas saan lenkillä itkukohtauksia, jalat lähtee alta, raivoan miesystävä-paralle vähän väliä, aina kun ryyppään olen täysin holtiton ja perseet olalla... Missään ei ole mitään järkeä. Olen yrittänyt hillitä näitä tunteita, mutta se on johtanut siihen että mielessäni alkaa liikkua todella väkivaltaisia fantasioita. Olen mielessäni tappanut sekä miesystäväni, koirani että miesystäväni lapset. Sillä hetkellä kun ne ajatukset ovat päässä, ne tuntuvat ihan toteuttamiskelpoisilta. Myös satunnaisten vastaantulijoiden hakkaaminen tuntuu jostain syystä hyvältä idealta, joten luulenpa että tarvitsen jonkinlaista lääkitystä ja apua.
Olen suhteellisen lojaali ystäviäni kohtaan, mutta olen menettänyt useita tämän käytökseni takia. Pidän ihmisiin mielelläni välimatkaa, etten "paljastuisi". Enkä ole omasta mielestäni mitenkään paha ihminen. Olen ihan hyvä tyyppi, jolla on pahoja ongelmia. Tai sitten olen vain lellitty ja kykenemätön itsekontrolliin.
Diagnoosia odotellessa tsemppiä teille!
Moikka. Oon 24-v. ja oon jo vuosia kärsinyt, no vähän kaikesta! Masennus, epävakaa persh., yleistynyt ahd.h., syömishäiriöitä, alkoholiongelmaa, lääkkeiden väärinkäyttöä ymsyms. Olen tehnyt tyhmiä juttuja, jäänyt kiinni myymälävarkauksista, ollut putkassa ties missä päivystyksissä itsetuhosuuden takia, ihmissuhdeongelmia. Voin kertoa sulle, että mulla kesti monta vuotta ennen kuin tajusin että nää kaikki käytösongelmat johtuu oikeesti tästä persoonallisuushäiriöstä. Hitto ku olisin tajunnut sen jo teininä niin elämä ois ollut niin helpompaa! Itse olen ollut vaikka missä osastoilla ja terapioissa. Psykoterapia oli kauhein kokemus koskaan ja mulle myöhemmin sanottiinkin ettei se oikeastaan sovi epävakaalle vaan pitäisi olla...No en muista mikä terapiamuoto se oli, mutta enivei jotain muuta. Suurin apu mulle on ollut Ketipinor (eli sama kun seroquel). Alunperin sain sitä uniongelmiin, mutta sitä käytetään myös pershäiriöihin. Oon kokeillut kymmeniä lääkkeitä, tämä on ollut ainoa mistä apua! Lisäksi käyn ihan perus psykpolilla juttelemassa sairaanhoitajan kanssa, olen onneksi löytänyt tosi mukavan hoitsun. Jos onnistut löytämään sellaisen jonka kanssa klikkaa, niin et tartte ees mitään kalliita psykoterapioita. Tärkeätä on se, että syvennyt itsetutkiskeluun, pohdit omaa käyttäytymistäsi ja anlysoit itseäsi. Sinun itses pitää tehdä se työ ja antautua sille. Hoitsu voi antaa sulle näkökulmia ja työkaluja, mutta kehotan että puhu, puhu, puhu! Oivallukset ei tule hetkessä, itselläni kesti kauan ennen kuin aloin ymmärtää itseäni. Omaa käyttäytymistään alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, tiedostaa! Se tunne on hieno, mutta samalla pelottava, koska pitää antautua häiriölle. Pitää ottaa ja se vastaan ja muokata sitä. Nyt minun on helppo olla koska tiedostan häiriökäyttäytymisen, himoja ja halua tehdä typeryyksiä (spontaanius) tulee jatkuvasti, mutta osaan ottaa ne vastaan ja käsitellä. Minun kaikki työni on kantanut hedelmää ja pystyn hallitsemaan häiriötä. Tärkeintä on siis tiedostaa oma käyttäytyminen, joka on väärin! Käyn yhä juttelemassa hoitsun kanssa ja jatkan sitä ainiaan, jotta itsetuntemukseni kasvaa kasvamistaan ja osaan hallita elämääni. Tällä hetkellä menee hyvin, vaikeeta se oli...Ja usko pois, välillä tuskallisen vaikeeta! Mutta se on mahdollista 🙂
Moikka moi!
Tulin kertomaan että pääsin lääkärin puheille ja hoito on aloitettu. Masentuneisuuden hoidollahan se tietenkin alkoi, mutta jos se auttaa eikä mulla persh. ookaan, niin hyvä vaan. Alkoholinkäytön oon lopettanu muutama päivä sitten ja tarkotus ois jatkaa raittiina, mutta saapa nähdä 🙂
Nyt on olo optimistinen ja rauhallinen. Pysyttelen neljän seinän sisällä ettei tuu kiusauksia ja näpertelen taiteen ja askartelun parissa niinku mikäkin kuntoutuspotilas (siis omasta aloitteestani). Yritän olla stressaamatta mistään mikä ei liity tähän nykyhetkeen.
Mutta edelleen tsemppiä muillekin, ja kiitos edelliselle kirjoittajalle mainiosta palopuheesta!
Hei,
Ajattelin nostaa tämän ketjun esille. Onko muilla palstalaisilla todettu epävakaata persoonallisuushäiriötä? Mä saan tietää perjantaina, josko viittaisi siihen omat oireet. Mitä olen netistä katsonut oireita, tutulta näyttää. Huoh ☹️ Onko tämä edes "sairaus"? Vai oman pään sisällä vain?
Oon pitkään kironnut kun olen vain katkera, vihainen siitä miten muilla sujuu ja itselläni ei. On aikajaksoja ja päiviä, kun tuntuu että olen todella aikaansaava ja ylpeä itsestäni. Seuraavana päivänä sitä saakin itkeä, kun se tunne on poissa ja kaikki epäonnistumiset valtaavat mielen. Elän parisuhteessa, ja monesti koen olevani tylsistynyt vaikka mulla on todella hauska ja romanttinen mies joka sytyttelee kynttilöitä. Tämä on varmasti hänelle rankkaa, kun mielialat hyppii koko ajan. Milloin itken, milloin nauran. Kaikkihan on siis hyvin, mutta ei tunnu siltä. Koko ajan tekisi mieli kadota jonnekin. Huomaan myös eristäytyneeni perheestäni ja kavereistani.
Viha, suru ja häpeä kulkee koko ajan mukana. Miksen osaa iloita? En halua olla tällainen. Olen satuttanut itseäni ja tuntenut, että ansaitsen sen. Menneisyydessä on todella paljon ja kaikenlaista. Kun osaisi vain katsoa eteenpäin elämässä...
Heippa!
28v tytsy täällä ja epävakaata on. Vuosia meni masennusdiagnoosilla ja terapiaan hakeutuminen tyssäsi huonoihin kokemuksiin, mutta sain kouluttauduttua jatkuvien muuttojen lomassa (itseään pääsee aina hetkeksi karkuun, vai mitä?!). Töitäkin sain ja olen myös pysynyt töissä, vaikka sekavuustiloja on haettu ties millä. Pääsin lopulta myös Kelan tukemaan terapiaan (väkivaltaisesta suhteesta voi olla yllättävää apua). Puoli vuotta olen käynyt terapiassa ja sujuu hyvin! Suosittelen vanhempaa terapeuttia, suuntauksesta viis, osaa silloin hommansa, kun on vuosikymmenien kokemus. <3
Ja kyllä tämä kuulkaa tästä.
> Onko tämä edes "sairaus"? Vai oman pään sisällä vain?
Persoonallisuuksia on kai vain erilaisia. Me ollaan kai herkempiä erilaisille jutuille. Eikä siinä ole mitään pahaa <3
> Viha, suru ja häpeä kulkee koko ajan mukana. Miksen osaa iloita? En halua olla tällainen.
Oot tosi hyvä tyyppi just tuollasena just nuilla fiiliksillä! Se on ihan ok. Ei oo pakko iloita. Tai jos haluu, nii sitte voi, tiiätkö 🙂
> Olen satuttanut itseäni ja tuntenut, että ansaitsen sen. Menneisyydessä on todella paljon ja kaikenlaista. Kun osaisi vain katsoa eteenpäin elämässä...
Kaikki järjestyy. Itelleen voi oppia antaan anteeks, tai sitte voi olla antamatta ja seki on ok. Terapiaan hakeutumaan vaan, nii kaikki alkaa loksahella paikoilleen. Tsemppiä ihanat!! Epävakaat rokkaa 😉