En ole aiemmin kirjoittanut tänne ja minua ehkä hieman pelottaakin kirjoittaa,
mutta nyt vain tuntui siltä että on pakko purkaa tätä ajatuskerää.
Olen lukion viimeisellä luokalla ja kärsin paniikkihäiriöstä.
Poissaoloja alkoi kasaantua runsaasti, koska ahdistus kasvoi niin suureksi että
en enää uskaltanut poistua asunnostani. Pienetkin vastoinkäymiset iskivät vasten
naamaa todella voimakkaasti, yhtenä esimerkkinä tästä eräs aamu kun kahvi oli
loppu; Olin täysin valmistautunut kouluun lähtemiseen ja ajattelin keittää aamukahvit
kaikessa rauhassa, mutta kun huomasin kahvin loppuneen minä vain hajosin.
Menin takaisin sänkyyn täysin pukeissa ja itkin itseni uneen.
Poissaoloni kiinnittivät luonnollisesti opettajien huomion, onneksi. Minulle järjestettiin
tapaaminen kuraattorin kanssa sekä kuukauden sairasloma.
Sairaslomani aikana yritin käydä yksin ulkona, mutta vaikka onnistuinkin en saanut
mitään sellaista ”voittajafiilistä” josta kuraattori minulle puhui, sen sijaan ahdistuin
vaan enemmän. Kuraattori tulosti minulle juttuja paniikkihäiriöstä ja itsehoito-ohjelmasta, vaan taisi olla jo liian myöhäistä, koska olin täysin voimaton
tekemään mitään.
Ystävät eivät ymmärtäneet ja puhuivat seläntakana että olen vain laiskistunut liikaa.
Poikaystävä ei ”Voinut uskoa koska asiat kuulostavat niin uskomattomilta.”
No, yritin sairaslomani jälkeen palata takaisin kouluun huonolla menestyksellä.
Lopulta kuraattori päätti siirtää asian nuorisopsykologien käsiin. Järjestettiin aluksi
tapaaminen jossa olivat mukana kaksi psykologia, minä ja kuraattori. Sovimme
ajan psykologien kanssa ja puhuimme kaikenlaisista asioista.
No, kellojahan oli sitten siirretty kesäaikaan päivää ennen tapaamista ja tajusin tämän
vasta kun olin herännyt ja maleksinut keittiöön keittämään kahvia [ tapaamisiin
olen aina päässyt menemään, koska tiedän tarvitsevani apua. ] No, en siis mennyt
koska myöhästyin ja aloin panikoida. Vihasin itseäni enkä uskaltanut edes ilmoittaa
psykologeille tästä.
Nykyhetki. Psykologeista ei ole kuulunut, olen lähettänyt tekstiviestin ja pyytänyt
anteeksi etten mennyt tapaamiseen ja pyytänyt uutta aikaa, turhaan.
En uskalla soittaa heille, panikoin myös puheluiden soittamisesta. En uskalla poistua
asunnosta, enkä pääse koululle. Tuntuu että olisin auttamattomasti hukassa ja että
ihmiset olisivat vain ”hylänneet” minut. Ahdistun yksinolosta. En tiedä mistä hakea
apua ja taidan olla muutenkin aivan liian voimaton kurottaakseni taas.
Kärsin painajaisista ja mielikuvitukseni laukkaa liiankin villinä. En jaksa edes pitää
huolta itsestäni. Välillä en saa unta, välillä taas nukun 17 tuntisia yöunia.
Mihin turvata? Kun palelee ja väsyttää.
☹️
itsekkin kirjoittelen tänne nyt ensimmäistä kertaa itse olen myös lukiossa ja poissaoloja on alkanut kertyä meillä opettajt eivät vain tunnu välittävän siitä ne vaan ajattelee että jos son pois on laiska tai muuta vastaavaa, olen ollut pois kohta lähes kokonaan jo kuusi viikkoa välillä aina käynyt ja tajunnut että kaikki asita vaan kasaantuu eikä mitään saa hoidettua , sitä on vaan niin väsynyt kaikkeen ettei vaan jaksa. itse en haluaisi olla yksin pitkiä aikoja ja kun on tässä jo kohta 6 viikkoa istunut yksin kotona niin alkaa pikkuhiljaa ahdistamaan. kerroit että kärsit paniikkihäiriöstä itse en siitä kärsi vaikka joskus olenkin paniikki kohtauksenkin saanut itse kärsin vain masennuksesta enkä vaan saa haettua apua vaikka sitä tarvitsisin ja haluaisn mutta kun ei oikein rohkeus riitä. väsytää väsyttää vaan eläminen niin paljon itselläni myös sama vika että joskus saatan nukkua 14 jopa 17 tuntia yössä ja joskus ei saa ollenkaan unta viime aikoina e ole oikeen saanut unta. olipas taas sekavaa piti vaan vähän päästä purkamaan omia tuntojaan toivottavasti joku edes ymmärsi jotain ja kestämistä ja hyviä vointeja kaikille😀
Hei! minä luulen, että voisit mennä ihan terveyskeskukseen lääkärille.Se saattaisi nyt auttaa sinua eniten.Paniikkihäiriöön on muuten lääkkeitäkin tarjolla ja elämä voi jatkua kuten ennenkin.minun ystävälläni on lääkitys ja kaikki pelittää suht normaalisti.Ei muuta kuin lääkärille ehdotan.🙂👍