Tässä kohden pitäisi lukea, miltä musta tuntuu. Mutta en saa purettua sitä. En edes anonyyminä netissä.
Haluaisin vain kuolla pois.
En edes tiedä, kuinka kauan oon ollut ”masentunut”, mutta nyt sain oikein tusinadiagnoosin lääkäriltä, kun valitin väsymystä. (en voi myöntää kenellekään, että tarvitsisin apua)
Kävin psykiatrisella sairaanhoitajalla, en osannut kertoa oikein mitään, en uskaltanut kun en ole koskaan kertonut kenellekään ajatuksistani. Vähättelin, olin ”iloinen”, liioittelin, valehtelin (sairas kun olen).
Niinpä hän totesi, että ei sua mikään vaivaa mikä ei menisi itsestään ohi.
Sitä mä olen odottanut kohta 7 vuotta!
No joo, menihän viiltelybuumikin ohi… Kun kehitin bulimian sen tilalle!
Nyt odotetaan, että se menee itsestään ohi.
Mutta mä pelkään, että se menee ohi vasta kun elämä on ohi. Ja tätä vauhtia siihen ei mene kauan.
En uskalla enää hakea apua, kun en sitä saa kun en uskalla kertoa kaikkea, oikeastaan en mitään. En voi kertoa kellekään, en osaa. Haluaisin, mutta en pysty. En osaisi edes kirjoittaa itsemurhaviestiä. Menisin vain.
Anteeksi, että vaivasin… Tyhmä kun olen, kaiken muun lisäksi. Ja toisin kuin väitetään, tyhmyys sattuu.
Haluaisin niin kovasti sanoa sinulle jotain, mikä helpottaisi oloasi, mutta minulla ei ole sinulle sanoja. Voin vain sanoa omasta kokemuksesta, että elämä on elämisen arvoista, vaikka tuntuisikin, ettei enää yksinkertaisesti jaksa. En tiedä, mistä pahaolosi johtuu, eikä minun tarvitsekaan tietää. Sinun ei tarvitse olla yksin, ei tarvitse jaksaa yksin. Älä pyydä anteeksi sitä, että kirjoitit tänne olen nimittäin iloinen että teit sen.
Itse olen kamppaillut pitkään masennuksen, ahdistuksen, päihdeongelmien jne. kanssa, mutta nyt on pitkästä aikaa taas vähän parempi olla. On nähnyt, ettei pahaolo voi jatkua ikuisuuksia ja kun se parempi päivä koittaa on onnellinen ettei heittänyt sitä kaikkea menemään itsemurhan kautta, vaikka sekin on monesti käynyt mielessä. Tiedän että minullekin tulee vielä huonoja aikoja, mutta tahdon kuitenkin nähdä ne hyvät päivät.
En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta oli pakko vastata jotain, sillä vaikka en tunne sinua minä välitän...
Sun pitää vaan puhua jollekin. Älä luovuta.. tiedän tunteen, iteki odotan terapiaan pääsyä. Ja toivon ett ä se auttaa.. Tosin en itsekään tiedä vielä miten saan siellä puhuttua mitään. Älä kuitenkaan itsellesi tee mitään, sä voit selvitä!!
Olet vähän kuin mie. 7 vuotta yritin kertoa terapiassa miltä tuntuu, eikä tuntunut miltään. Olen käynyt kaikki läpi, suunnitellut itsemurhaa, ahmimiskohtaukset, paniikit, masennukset jne. Varmaan koko psykiatrian oppikirjan kaikki sairaudet. Ja näyttelin kaikille, että olen terve. Ikinä en ole lääkäriltä saanut mitään diagnoosia. Vitamiinipillereitä on käsketty syödä.
Aloita kirjoittamalla sun tarinaasi. Joko tälle foorumille tai tämän palstan net-tukeen. Kirjoita vähän kerralla, vaikka yksi lause päivässä. Siitä se lähtee ja sitten, kun olet jotain saanut kirjoitettua, niin menet vaikka nuorten psyk.polille ja näytät mitä olet kirjoittanut. Ei tarvitse puhua, kyllä ne tajuavat sun tilasi.
Mä tiedän, että välillä olo on helpottanut, mutta se on ollut ihan liian väliaikaista. Muutaman minuutin jälkeen ahdistus on palannut.
Tuntuu niin turhalta.
En halua syyttää ketään "tilastani", ja siksikin on vaikeaa yrittää kertoa mitään kenellekään. En halua rasittaa niitä, jotka vielä puhuvat minulle silloin tällöin.
[Yläasteella kävi pieni "konflikti". Ikävä kyllä selvisin ilman apua, kun sanoin koulussa, että mulla on ongelmia kotona ja olen selvittänyt ne siellä. Kotona sanoin, että ongelma oli koulussa, ja selvitän sen siellä]
Ja ulkopuoliselta tulee kuitenkin jotain freudilaista paskaa.
Mussa on vain valmistusvirhe, mutta elämässä ei saa rahoja takaisin.
Tiedän osittain mitä tarkoitat. Olen itse käynyt psykologilla kohta vähän yli puoli vuotta ja vasta nyt tuntuu että olisin saanu yhden ajatuksen sanottua niin kuin se oikeasti on. Olen jotenkin näytellyt iloista ja ollut niin kuin mikään ei tuntuisi missään, mikään ei voisi satuttaa ja sitten itkenyt yksikseni koko hyödytöntä elämääni.
Puhuminen ei aina auta vaikka niin kuinka väitettäisiin. Pitää kehittää oma tapa selvitä elämästä. Aavattoman ehdotus kirjoittamisesta on todella hyvä, koska sillä tavoin voi saada sanottua jotain mitä ei muuten sanoisi. Kirjoittaa vaikka vain itselleen ja sitten lopuksi näyttää jollekin "ammattiauttajalle" tai ihan kenelle tahansa kirjoittamansa tekstit. Elämästä ei valitettavasti selviä hengissä yksin vaikka kuinka koittaisi. On pakko yrittää ottaa jonkinlainen yhteys ympäröivään maailmaan, kyllä siellä on ihmisiä jotka välittävät, mutta jos kukaan ei näe sitä että sinulla ei ole kaikki hyvin niin ei kukaan osaa auttaakaan. Avun hakeminen on valitettavasti täysin sinusta kiinni, mutta uskon että selviydyt kyllä.
Tuntuu jotenkin aika tutulta noi siun ongelmat. 🙂 En tiedä helpottaako se siun oloa yhtään, mutta itse en varmaan myöskään pystyisi puhumaan mitään psykiatrille. En tiedä mitä sanoisin. Olen yrittänyt kirjoittaakin näistä ongelmistani, muttei sekään tunnu sujuvan. Ei oikein tiedä mitä pitäisi kertoa.. On hirveän paha olla eikä se ole ainakaan tänä vuonna helpottunut yhtään (päinvastoin), mutta mitä sen lisäksi. 🤔
Mutta kirjottelemista suosittelisin siulle jos et kerran pysty puhumaan. Luulen, että se varmaan auttaa ainakin jonkin verran. Ja ihan kuin oisin jostain lukenut, että jos kirjottaa omat ongelmansa niin ne saattavat näyttää ihan erilaiselta.. ?
Tekstistäsi tunnistin nuo tuntemukset myös itselläni. Vaikea on mitään lohdullista sanoa, koska samoissa ongelmissa itsekin painin. Haluaisin apua, selvän parannuksen elämääni. En jaksa enää kauaa näin, koska masentuneet olotilat haittaavat elämääni. En jaksa mitään, en jaksa enää edes tavata ihmisiä, koska tuntuisi etten voisi olla se oma kaikkeen väsynyt itseni. Vaan joutuisin esittämään, että olen iloinen ja voin hyvin. Harvat tästä todellisesta minästä tietävätkään, en halua kenenkään käyttävän sitä minua vastaan. Ja onhan se todella arkaluontoinen ja henkilökohtainen asia kuinka jakselee. Olooni on monia syitä, joita en ainakaan vielä ala tähän kirjoittamaan. Minulla on vain mennyt jo pitemmän aikaa sanotaanko todella surkeasti. Tunnen itseni aivan surkeaksi, jo senkin vuoksi, että en pysty elämään normaalisti. Aina masennus ja ahdistus valtaavat minut, vaikka kuinka päättäisin ettei niin enää tapahdu. Nykyisin en edes halua enää luvata itselleni sitä, koska tiedän että kohta taas romahdan. Olen myös hyvin yksinäinen. Olen tottunut aina rakentamaan kaiken yhden tai kahden ihmisen varaan. Sitten kun niidenkin kanssa tökkii niin kaikki hajoaa. Enkä pysty enää hallita tunteitani. Kaikki niin sanotusti karkaa käsistä, itken vain hysteerisesti ja yritän jollain tavalla satuttaa itseäni. Oma minäkuvani on sellainen, etten ole kenellekään tärkeä eikä minulla ole mitään merkitystä täällä koko maan päällä. Poikaystäväni takia olen koittanut jaksaa ja yrittänyt piilottaa masennuksen tunteeni. Joskus myönnän itselleni, että tarvitsen apua ja toisina päivinä olen valmis luovuttamaan ja lähtemään. Tahtoisin pois tästä masennuksen kierteestä, mikä avuksi? Ajattelin että paras laittaa tämä teksti tänne alle, ettei tarvitse kokonaan uutta keskustelua aloittaa.
mullakin on ihan saman tapasia ongelmia mitä teillä muillakin.en oils uskonu ett se on nii ylesitä.
esitän kaikille työntekijöille iloista tyytö, jolla on kaikki hyvin.olin jonkin aikaa keväällää perhetukikeskuksessa ja siellä mun oma ohjaaja käski mua kirjottaa sille kirjeitä.se oli tosi hyvä keino purkaa tunteita.🙂 mut nyt mä yritän tuskalla selittää suullisesti terapauteille ett mikä mulla on.se ei onnistu.ykskin vaan sanoo,ett mun käynnit on ihan turhia siellä, ku se ei saa musta mitää irti☹️
aina ku oon käyny siel mua alkaa itkettää ja muistan kaikki mitä mun piti sanoo.sit esitän vaan iloista tyttöö taas.😯🗯️ en mä tietenkää voi vaatia niitä tietämään mikä mua ahdistaa ku en itekään tiiä... onko kellään hyviä vinkkejä?😞
Just tolta tuntuu, että on täysin turha ja ettei minusta ole väliä...
Yks päivä tajusin, että hei, ei tää elämä ole mitään elämää, mitä mä pelkään kuolemaa, kun olen jo nyt kuollut, elävä zombie.
Tajusin siis positiivisessä mielessä (en siis niin kuin yleensä, että mikset siis vain jo kuole oikeasti) että mitä mä enää pelkään mitään, kun oon joka tapauksessa jo kuollut! Miksei saman tien voi alkaa elää!
Änkesin jopa perheen mukaan lomalle (vaikken edes viettänyt joulua ja uuttavuotta heidän kanssaan) ja olin hetken aikaa onnellinen.
...mutta silti en osaa päästää irti. Mielialat menee ihan miten sattuu. Hetkenä toisena olin iloinen luonnon kauneudessa. Toisena hetkenä yritin tahallani olla varomaton kallioilla ja lavastaa kuolemani tapaturmaksi.
Ihastuin syvästi, mutta käyttäydyin kuin typerä itseään täynnä oleva teini, sulkeuduin ja pilasin kaiken (pelkuri😞).
Toisaalta on lohdullista lukea teidän juttuja, että en ole ihan yksin...
Ja toisaalta se pistää vihaksi, etten osaa tehdä mitään auttaakseni. Tiedän, että kukaan ei ansaitse tällaista oloa, paitsi minä (ja samalla tiedän, että osa teistä ajattelee samalla tavalla... kauhea kierre!)
No joo, viikonloppuna yritän taas "auttaa" itseäni. En vain osaa enää ajatella muuta keinoa.
Toivon todella, että muilla menee jo paremmin, ja että kukaan ei unohda olevansa maailman ihanin ihminen ja että sillä ei ole väliä, vaikka kaikki ei huomaisi sitä, kunhan itse muistaa sen! 🙂🌻
Ps. lue Viktor E. Frankl, kirjan nimeä en muista mutta kannessa oli piikkilanka-aitaa... Vaikka itse en osannut ottaa opikseni, joku muu saattaa saada apua.
Kuulostaa aivan liian tutulta tää kaikki. Omalle perheelle ja ystäville on hirveen vaikee puhua, kun tietää kuinka suuri taakka se saattais olla. Mun paras ystävä alko pari kuukautta sitten seurusteleen ja se jätkä kerto heti alkuun, et se on masentunu, mutta käy kyllä puhumassa asioista ammattiauttajille. Nyt mun kaveri on rakastumassa ja huolehtii koko ajan tästä jätkästä. Ei viitti olla kauaa soittamatta, et jos se tekeekin itelleen jotain. Ei viitti oikein edes väittää vastaan ja sanoo joitain asioita suoraan, ettei nyt masennus pahene. Onhan se hyvä, että jaksaa ajatella toisen kannalta.
Me ollaan oltu tän tytön kanssa ystäviä pienestä asti. Nyt me keskenään puhutaan aika paljon siitä poikakaverin masennuksesta ja ongelmista, miten nyt oikein kannattais toimia. Kaveri on tosi huolissaan koko ajan. Tekis mieli joskus huutaa, et ootko huomannu kuinka huonosti mulla menee, mäkin oon ollu masentunu jo vuosia! En millään haluais kaataa ystävän päälle enää toista masentunutta. Tuntuu vaan joskus pahalta, kun se jätkä saa niin paljon enemmän sympatiaa ja huolenpitoa kun minä vanhana ystävänä.
Omaa vikaahan se on kun ei saa suutaan auki. Tuntuu vaan kamalalta, jos oma ystävä menettää yöunensa mun takia. Se on ainoo syy miks mä en oo tappanu itteeni. Aina tulee mieleen, kuinka paljon se aiheuttaa huolta, surua ja syyllisyyttä. Vaikka tuntuu välillä, ettei kukaan välitä, niin kyllä kuitenkin tietää, että ihmiset jää suremaan. Ja miettimään miksei ne huomannu mun pahaa oloo, vaikkei se niiden vika ookkaan.
Oon käyny psykologin juttusilla ihan omasta aloitteesta jo viis vuotta sitten, mutta oon aika hyvä suustani. Oon järkeilly kaikki asiat päässäni ja osaan esittää, että tiedän mistä paha olo johtuu ja mitä sille pitäis tehdä. Kuitenkin oon ihan avuton. Kävin siellä kaks kertaa ja se psykologi sano, ettei mulle tarvii enää varata uutta aikaa. "Kaikilla on se murrosikä, jollon asiat huolettaa ja olet fiksun oloinen nuori nainen ja varmaan pärjäät elämässäsi." Ei paljoo lohduttanu.☹️
Kuinka asioista sais puhuttua niiden oikeilla sanoilla? Ettei aina kaunistelis niitä. Ja ilman, että itelle tulee huono omatunto siitä, että saa toiset huolehtimaan. Nytkin oon jo pahoillani, että vaivaan teitä.
Niin, anteeksi.
Justina, eläs ny *halii* joo mä tiiän mistä puhut, mulla on vaa ollu sillee ettei oo ollu tollasii kavereita jotka oikeesti välittää.. tia no mesessä mut ei sillee et tuntisin niitä. ja aina vaan sanoo et pitää lopettaa itsesääli vaikka ei tiiä miltä musta tuntuu.. eläkä pyydä turhaan anteeks.. ku ei oo mitään syytä. =/ yritän auttaa parhaani mukaan täs sua toiv. ees jotain hyödyttää..