Oon aika vitun paska kirjottamaan tällästä, koska en oo koskaa pitäny/kirjottanu mtn blogia tai jtn vastaavaa. Mut aattelin jos tää vaikka jotenki helppais. Ja anteeks oon vähä kovasanane kirjotuksessani.
Oon tässä nyt parisen vuotta, tai oikeesta aika vitusti kauemminki miettiny, ett mitä mää ny duunailisin tän meitsin laiffin kanssa? Kaikki menee nii vitun perseellee. Mikään ei onnistu, en oo missää hyvä ja en nää mtn intoo missää anymore.
Joo no kaikki tais alkaa 5-6v sitte ku pikkusysteri kuoli.
Sit tuli tosi paha fiilis ja sit kuolema ja sit kuolema ja sit kuolema ja sit terapiaa ja sit psykologia ja kuraattori ja terkka ja faijan viha päälle ja sit paska elämä ja sit elämän rakkaus jättää ja pettää (no onneks mun yks motto on; ”ota petä jätä, elämä on tätä” ja sit paska elämä ja sit phone pois ja sit kone pois ja sit kotiaresti ja sit paska elämä taas ja sit osasto ja sit hullujen huone ja sit mielisairaala ja pakkopaita ja sit ajattelinki kirjottaa tänne näi lopuks. (oon siis sisäises pakkopaidas)
Iha vaa ett miten täst niiku vois parantaa tätä elämänlaatua?
Joo ja älkää pliis tulko vastailee jtn sellast, ett ota lääkäriin aika ja puhu siellä ja/tai mene terapiaan ja puhu sille tälle ja tolle. Ja sitte kaikki o iha vitu hyvi.
Mutta katos perkele ! Kaikki on kokeiltu jo, mikää ei oo auttanu, vaikka oonki sen osaston penkonu läpikotasin ja 5vuotta psykiksellä käyny ! 😯🗯️
Ja kuitenki ku oon vast 17, nii en pääse himastakaa mihinkää, oon vähä niiku toisin sanoen fyysisestikki pakkopaidas. Elämä on nii vitu mustaa, synkkää ja pimeetä, ja valoo ei näy missää. 😭
Niijoohei tein tos yks day tälläsen suicide noten, viittinkö sittenkää tunkee sitä viel mihinkää jos joku osais vaikka helppaa mua tässä ;
” I guess this is it… As I write my last words…
I no longer have to suffer life’s cruel torment,
Dear Mum,
I want you to know I always loved you…
Even though I never met you,
Maybe… Maybe someday I’ll see you…
You know… At that place up in the sky,
The place people call Heaven, maybe I’ll see you there…
And Dear Dad,
I still love you regardless of what you did to me…
As you all read this, I want you to remember me as though
I were still here…
And to the rest of my family,
I don’t want you to cry when you read this, just remember
all the good times we had…
I can no longer stand life’s everlasting pain…
Were your always the odd one out in the crowd,
Wishing for some kind of miracle to come…
But it never does,
Before I vanish from this cruel world, I leave you the question
I’ve always asked…
Why me…? ”
Olis aika vitu jees jos joku vaivautuis vastaamaa tähä, ett mitä duunaa ku 5v terapia ja osastohoitokaa ei auta? 😑❓
Heippa
No minäpä yritän sinua auttaa.
Kun kirjoitit että olet 17 vuotta niin muistuu itsellekin aika kun olin 17 vuotta
se oli sillon 80 luvun alussa ja olin itsekkin aika isojen ongelmien ja vaikeuksien
keskellä mutta sitkeällä, periksiantamattomuudella, hurjalla elämän halulla ja parempaa
huomista rakentaen olen noussut pinnalle.
Ja kun minä olen noussut ja selvinnyt niin sinäkin varmasti selviät ja nouset ???
Mutta yksi tosi tärkeä asia olisi että yksin et saisi jäädä ????!!!
Onko sinulla ketään ystäviä / kavereita jolle voisit kertoa iloja ja suruja ???
Se varmasti helpottas elämääsi
Enkä minä kyllä pahaksi tarkoita mutta kyllä minä suosittelisin ammattiapua kanssa.
Onkos sinulla mitään harrastuksia mistä saisit voimaa ja tulisi hyvä onnellinen olo ???
jokaisella meillä ihmisillä on heikkoutemme ja vahvuutemme.
Oletkos koulussa tai työssä???
Kaunista loppu kesää sinulle
Terve,
Hyvä että kirjoitit, ja osanottoni.
Kaikki haavat eivät umpeudu terapiassa, eikä kaikkea ahdistusta voi poistaa puhumalla ja lääkkeillä. Joskus auttaa vain aika. Vaikeista asioista ei voi päästä "yli" ja jatkaa elämää, vaan ihminen muuttuu, ja ajan kanssa niiden vaikeiden asioiden kanssa oppii elämään, tavallaan uutena ihmisenä. Tämä ei ole sanahelinää, vaan olen itse oppinut vähän vaikeamman reitin kautta, miten totta se onkaan. Me selviämme, ja muutumme samalla.
Minä yritin itsemurhaa kun olin 13, ihan tosissani. Olen nyt 26, ja vakituisessa mukavassa työssä ihanan miehen kanssa ja kaikki on hyvin, vihdoin. Mietin monesti, mitä siihen on vaadittu, ja muistan, mitä ajattelin 13-vuotiaana. Toivoisin osavaani kertoa paremmin sen kaiken, minkä takia olen KIITOLLINEN että sain jatkaa niistä vaikeista ajoista enkä päästänyt irti. Ei minuakaan auttanut terapia silloin pahimmassa vaiheessa, vaan oma päätös kokeilla vielä kerran, olisiko minusta johonkin. Jaksaisinko koulussa, jaksainko yrittää vielä hoitaa äitiä. Siksi surffaan täällä "nuorten" palstalla vaikka olen "vanhus" - miten minä osaisin selittää sinulle, että elämällä on sinulle vielä aivan uskomattoman paljon tarjottavaa? En varmaan osaakaan. Minulle yritettiin selittää sitä 10 vuotta sitten, enkä uskonut. Nyt tiedän...
Aina on jotakin. Olet nyt 17, ensi vuonna täysi-ikäinen. Voit tehdä ihan mitä vain. Jos et halua/jaksa mennä takaisin kouluun, voit opiskella esim. oppisopimuksella ammatin - oppia työssä ja saada palkkaa samaa. Voit jo nyt muuttaa omillesi ja saada asumistukea. Jos jaksat, voit hankkia oman asunnon ja alkaa tehdä jotain, mikä toisi jotain sisältöä elämään.
Vaikkei sinulla mitään suurta unelmaa olisikaan, jo se, että saat vähän uutta sisältöä elämään, auttaa siihen kaaokseen, mikä päässä vallitsee. Että tapaat uusia ihmisiä. En usko, että isäsi ja terveydenhoitaja ovat VIHAISIA sinulle, he purkavat vain omaa avuttomuuttaan, kun eivät tiedä miten auttaa. Osaisitko kertoa heille, miten he voisivat toimia, että sinulla olisi parempi olo? Haluatko omaa rauhaa, oman asunnon? Haluatko apua koulunkäyntiin vai olisitko mieluummin töissä?
Osa meistä joutuu kovempaan kohtalon kouluun kuin toiset. Osa selviää, tulee pinnalta vahvemmiksi. Toivon, että sinä olet niitä, jotka selviävät. Mitä sinä haluaisit tulevaisuudelta? Ihan yleensä, jos saisit valita ihan mitä vain? Mikä on sellaista, josta nautit? Mikä on sellaista, jonka haluaisit sanoa terapeutillesi, sellaista mikä ahdistaa ja saa pään sekaisin ja väsyneeksi, mutta et voi sanoa, koska tuntuu että terapiassa ei ymmärretä (usko pois, tiedän kokemuksesta, että siellä ei aina kemiat toimi!!).
Toivon, että et vielä halua luovuttaa, kirjoitithan tännekin. Kirjoitathan uudelleen?? Ihan vaan vaikka päivän fiiliksistä 🙂 Toivoisin, että voisin kertoa sinulle ja sille 13-vuotiaalle lapselle joka itse silloin olin, että KAIKESTA SELVIÄÄ ja että elämällä on tarjottavanaan niin uskomattoman paljon, mutta minä en voi. Se pitää jokaisen kokea ja oppia itse.
Laitan sinulle runon takaisin, tämä tosin ei ole omani. Ja minä ja volvomies jäädään odottelemaan, että laitat viestiä tänne meille takaisin!
***
Tuskan ahjossa kerran suli
sydämeni kova ja hiljainen,
sitä liekit söi,
sen puhdisti tuli
ja itse kuolema takoi sen.
Niin elämä, aseellas raskaimmalla
lyö, iske, enää en murtua voi.
Minun sydämeni helisee moukarin alla
mitä lujemmin sä isket, sitä syvemmin se soi.