Tarina on pitkä ja monivaiheinen. En tiedä, osaanko kertoa sitä enää kokonaan, muistanko enää kaikkea. Nyt on kuitenkin niin paha ja ahdistunut olo, että on pakko yrittää mitä tahansa. Ja jos kirjoittaminen vaikka auttaisi, selventäisi jotakin. Edes itselleni.

Vuosi sitten seurustelin vähän aikaa erään koulun kautta tuntemani pojan kanssa. Poika kuitenkin jätti minut pian, marraskuun alussa, sillä ”suhde ei toiminut eikä tuntunut enää hyvältä”. Hän ei suostunut selittämään tarkemmin eikä puhumaan asioista minun kanssani.
Samanaikaisesti kun suhde päättyi, yksi lähimmistä ystävistäni kertoi olevansa todella masentunut ja väsynyt kaikkeen. Olin hänestä valtavan huolissani, koulu stressasi ja kotona meni vähän aikaa huonosti.
Masennuin ja olin todella surullinen pitkän aikaa. Tammikuussa tilanne mutkistui entisestään, sillä aloin saada paniikkikohtauksia. Kävin kohtausten takia lopulta lääkärissä. Kokeilimme akupunktiota, jotta saisin nukuttua paremmin, kevythypnoosia ja mielikuvaharjoittelua, jotta pystyisin torjumaan ja hallitsemaan kohtauksiani. En halunnut lääkkeitä ja lääkäri ehdotti, että kokeilisimme ensin muita keinoja.

En tiedä, johtuiko hoidoista vai mielialan muusta kohenemisesta, mutta keväämmällä, (olisiko ollut maaliskuuta) kohtaukset loppuivat. Aloin voida paljon paremmin enkä tuntenut enää itseäni niin masentuneeksi. Kesällä tunsin, että seurustelusuhde ja siihen liittyvät tunteet oli vihdoin kuopattu kokonaan ja voisin jatkaa elämää eteenpäin.

Heinäkuun lopussa kyseinen poika soitti minulle ja tahtoi jutella välillämme tapahtuneista asioista. Puhuimme pitkään ja tuntui hyvältä, että saimme asioita selvitettyä. Vaikka tajusinkin, että seurustelusuhteemme tuskin ikinä olisi toiminut, minulla oli silti ikävä poikaa ja ihan läheisyyttä yleensä. Vietimme aikaa yhdessä ja poika tutustui parhaaseen ystävääni, joka on samaa sukupuolta. Pojat ihastuivat toisiinsa ja alkoivat viettää paljon aikaa keskenään.
Minun kannaltani tilanne oli todella hämmentävä. En ollut vielä täysin saanut selvitettyä, millä tavalla tahdoin olla ex-poikani kanssa tekemisissä, ja nyt hän tunkeutui ihan lähipiiriini. Meni pitkään, ennen kuin osasin suhtautua mitenkään tähän tilanteeseen. Olin pikkuisen mustasukkainen molemmista pojista ja samaan aikaan minulla oli edelleen ikävä exääni. Mielialani vaihtelivat paljon. Välillä halusin olla häntä hyvinkin lähellä, toisinaan taas mahdollisimman kaukana.

Pojat päättivät pian, että olisivat vain ystäviä. Vietimme paljon aikaa kolmistaan ja aluksi se tuntui ihan hyvältä. Pian minua kuitenkin alkoi häiritä ex-poikani läheisyys. Tuntui ikävältä, että hän tahtoi nähdä kaikki kaverini ja kyseli, mihin olin menossa ja kenen kanssa. Hän tahtoi tietää, miten miessuhteeni sujuivat ja muuta sellaista. Vaikka ilmaisin, etten tahtonut kertoa, hän ei muuttanut käyttäytymistään millään lailla. Kanssakäyminen ja jutteleminen muuttui vaikeaksi ja väsyttäväksi. Aloin vältellä poikaa ja käyttäydyin häntä kohtaan välillä todella ikävästi. Tuntui, etten pystynyt enää puhumaan pojasta kenenkään kanssa, sillä kaikilla ystävilläni oli hänestä todella vahva mielipide. Osalla puolesta ja osalla vastaan.
Aloin uudestaan saada paniikkikohtauksia, jotka olivat kuitenkin vielä melko lieviä. Heräilin öisin pakokauhun tunteeseen ja ahdistukseen. Tunsin olevani umpikujassa, eikä minulla ollut aavistustakaan, miten pääsisin sieltä ulos. Poika tuntui väkisin tunkevan elämääni joka puolelta, enkä pystynyt estämään sitä.

Nyt noin kuukausi sitten puhuin pojan kanssa ja kerroin ahdistuksestani. Yritin selittää, miten minulla menee ja miltä minusta tuntuu. Pyysin häntä pitämään etäisyyttä ja että antaisi minun olla edes vähän aikaa enemmän itsekseni. Lopulta poika lupasi, vaikkei tuntunut ymmärtävän, miksi pyysin jotakin tällaista.
Viikon kuluttua tästä poika soitti taas. Hän kertoi olevansa ahdistunut ja voivansa pahoin ilman minua. Olen kuulemma yksi hänen parhaimmista ystävistään jonka hän tunsi nyt menettäneensä. Hän yritti kaikin tavoin suostutella ja houkutella, että olisimme taas ystäviä. Lopulta hän uhkaili minua itsemurhalla.

Tämä tuntui todella pahalta. Minun on aina ollut vaikea sietää muiden ihmisten pahaa oloa ja olin huolissani pojan uhkauksista. Tunsin itseäni pakotettavan asioihin joita en halunnut tehdä. Kun sanoin, että minulla on paha olla, poika valitti, että ihmissuhteissa pitäisi ajatella enemmän muita kuin itseään jne. Samaan aikaan hän on ollut todella ikävä parhaalle ystävälleni (eli pojalle, johon oli syksyllä ihastunut). Syyttää tätä ongelmista välillämme eikä ole suostunut puhumaan asiallisesti. Paras ystäväni on tilanteesta ymmärrettävästi ahdistunut ja hänen paha olonsa ruokkii minunkin pahaa oloani.

Olen yrittänyt puhua tästä tilanteesta pojan kanssa, mutta viesti (en pysty kanssakäymiseen muuten kuin hyvänpäivän tuttuna enkä tahdo viettää aikaa yhdessä) ei tunnu millään menevän perille. Hän pitää yhteyttä, tulee koulussa juttelemaan ja yrittää pakottaa minut kommunikoimaan. Soittelee ystävilleni ja valittaa tilanteesta, ilmaisee olevansa huolissaan minusta.

Tilanne raastaa minua, enkä tiedä, mitä tehdä. Tunnen itseni todella nurkkaan ajetuksi ja ahdistuneeksi. Olen alkanut taas saada pahempia paniikkikohtauksia ja koen niiden aiheutuvan juuri tästä stressistä, jota ihmissuhdetilanne aiheuttaa. Tunnen, ettei minulla ole mitään pakoreittiä tilanteesta. Olen yrittänyt kaikkia keinoja, mutta mikään ei tunu menevän perille. Samaan aikaan olen huolissani pojan uhkauksista ja parhaasta ystävästä, jolla menee myös koko sotkun takia huonosti.
En pysty keskittymään mihinkään muuhun kuin tähän tilanteeseen ja koko elämä pyörii tällä hetkellä ahdistuksen ympärillä. Samalla tunnen itseni säälittäväksi ja huonoksi, koska en tunnu selviävän ihmissuhteista enkä ole onnistunut vuoden sisällä selvittämään koko tätä sotkua, joka alkoi tuosta lyhyestä seurustelusuhteesta. Olo on alkanut tuntua masentuneelta ja viime päivinä olen alkanut pelätä, että olen sekoamassa. Tulossa hulluksi. En oikein tiedä, uhkaako poika minua todella jollakin lailla, vai kuvittelenko vain kaiken ja ahdistun turhasta. Poika itse väittää, ettei ahdistukseen ole mitään syytä ja syyttää minua liiasta ajattelusta. Pitäisi kuulemma antaa asioiden vain mennä omalla painollaan.

Kun nyt kirjoitin tämän, tajusin ongelmieni olevan aika pieniä muiden tänne kirjoittavien tilanteisiin verrattuina. Halusin kuitenkin kertoa tarinani saadakseni mielenrauhaa ja olen iloinen, jos joku jaksoi tänne asti lukea. Kiitos 🙂🌻