Moi
en kaiketi hae tällä mitään vastauksia, mutta olisi vain mukava keskustella jonkun saman ikä luokan ja saman kaltaisen ihmisen kanssa kenellä samoja oireita.
Tänään siis rekisteröidyin ja sain vinkin tänne noin kuukausi sitten depressio hoitajaltani, silloin tuntui ylitsepääsemättömältä tehdä yhtään mitään, mutta nyt kaiketi oloni ovat helpottumaisimmillaan ja siihen on auttanut päiväkirjan kirjoittaminen tiistaina koska en ole saanut purettua olojani kenellekään. Olen iloinen, positiivinen, itsevarma, sosiaalinen, hauska, huumorintajuinen, reipas, oma aloitteinen, sinnikäs, tempperamenttinen ja luja luonteeltani ja persoonaltani, ainakin ennen olin, nyt tuntuu että olen ennen itseni vastakohta. 3,5 kuukautta sitten sain ensimmäisen kaiketi paniikki kohtaukseni, se kesti 5-10 minuuttia ja pitkien minuuttien jälkeen olin varma että olen tullut hulluksi (miten tällaista voi olla, en pysty sanoin kuvailemaan ihmetystäni). Siitä päivästä lähtien tähän päivään on ollut yhtä helvettiä, elämäni pelottavinta, surullisinta ja synkintä aikaa. Tuntuu että olen kokenut ihmisen joka ikisen mahdollisen vika mielen tai miten sen voi sanoa, tuntuu että tunne myrsky hyökkäsi rynnäköllä ajatuksiini ja en vain kerta kaikkiaan kerinnyt/kerkiä käsitellä niitä ja sitä mukaan ahdistuin ja sain pelko ja suru tiloja ja sekavuuden tunteita, en tiennyt mitä teen, en tiennyt mitä mulle tapahtuu, en tiennyt kenellä puhua ja kuka voisi auttaa jne. En kyenyt edes laskemaan työ tuntejani yhteen, päässäni ei ollut hitustakaan järkeä. Näitä oloja siis tullut aalloittain. Joka ikinen päivä tuon 3,5kuukautta olen tuntenut jonkun asteen ahdistusta/paniikkia, välillä erittäin pahaa ja välillä hieman lievää ja kaiken olen julkisilla paikoilla pystynyt peittämään, kukaan ei ole huomanut mitään. Käyn joka ikinen päivä töissä ja yksikin vastoinkäyminen saa minulle epätodellisuuden tunteen ja varmistan viestit moneen kertaan nykyäänkin ja olen epävarma puheistani. Pelkään tulla kotiin koska olen ollut niin monta ahdistus/paniikki kohtausta kotona, asun siis yksin aivan ihanassa kodissa ja ihanasti sisustettuna. En siis ole kaiketi masentunut koska haen paljon ihmisten sekaan ja urheilen paljon, mutta vältän keskusteluja kyllä. Ja siis katson kelloa koko ajan ettei vaan tekeminen lopu kesken, koska ahdistun.

Yksi mihin tarvitsisin vastauksen.- Miksi pelkään kohdata perheen/sukulaiset ja välttelen heitä vaikka minulla on niin hirveä ikävä tuon 3,5 kuukauden yksinäisyyden jälkeen? Isä on kaikista tärkein mulle ja isä kutsui mut ja veljeni huomena grillaamaan, mutta miksi pelkään, miksi keksin mielessäni teko syitä miksi en pääsisi. Isälle tuli tietoon itseltäni 3 viikon jälkeen kohtauksesta näitä asioita, mutta se ei ymmärrä että ne on oikeasti ollut mulla hyvin synkkiä ja jos vakuuttaisin iskän että ne ovat synkkiä niin hän huolestuisi ihan liikaa, sen takia olen isääkin vältellyt. Koska ahdistun huolestuneista, surullisista ja negatiivisista ihmisistäkin jonkin verran.

Anteeksi pitkästä ja hieman epäselvästä tekstistä ja tuossakaan ei todellakaan ole vielä kaikki. Otan mielelläni vastaan kysymyksiä ja kokemuksia ja vastauksia

Lisään vielä sen että olot ovat lieventyneet huomattavasti sen jälkeen kun aloin kirjoittamaan päiväkirjaa. Toivon että menen nyt parempaan suuntaan ja kannatan myös muitten aloittaa kirjoittamaan elämän stooria
🙂👍

Pyyhin ja kirjoitin ja luin edes takaisin varmaan 100 kertaa🙄