ahdistus ja sen seuraukset
Olen koko elämäni ollut suhteellisen hiljainen tuntemattomien keskuudessa ja varsinkin tilanteissa jossa tutustutaan uusiin ihmisiin en ole se joka on eniten äänessä. Pahimpina teinivuosinani olin kuitenkin sosiaalisempi kuin olen nyt, pystyin puhumaan uusille ihmisille ilman sen kummempia ahdistuksia ja en ajatellut jokaista sanaa jonka suustani päästin.
Nyt olen kuitenkin aloittanut yliopiston ja olen huomannut miten tilanne on muuttunut. Lukion aikana ei itselläni tullut juostua paljoa bileissä tai tapahtumissa joten voisi sanoa että sosiaaliset taitoni ruostuivat ja se näkyy nykypäivässä. Olen nyt kuukauden käynyt yliopistoa ja koettanut luoda ystävyyssuhteita, mutta en pysty avoimesti puhumaan uusille ihmisille. Mietin tarkkaan mitä sanon ja jos sanon jotain, myöhemmin illalla saatan alkaa analysoimaan sanomisiani ja tuomita itseäni että olen sanonut jotain tyhmää. Useimmiten olen hiljaa jotta en sanoisi mitään tyhmää. Olen siinä iässä että minulla pitäisi olla taito puhua ihmisille koska ihan lähiakoina tälläisia tilanteita tulee olemaan useita.
Tilanteissa joissa olen tuntemattomien ja ei-niin tuttujen ympäröimänä ahdistun aivan älyttömästi siihen asteeseen asti että tekee mieli itkeä. Uskon mielessäni että kaikki katsovat minua ja tuomitsevat eleitäni, sanojani ja eniten ulkonäköäni. Koen kärsiväni jonkin näköisestä sosiaalisten tilanteiden pelosta.
Olen nyt viimeisen puolen vuoden aikana laihtunut 10kg ja en ole enää lihava (bmi = 22) mutta näen itseni edelleen lihavana. Kaikki ylempänä olevat syyt johtavat siihen että aina kun ahdistun puran sitä itseeni ja uskon että olen parempi kaikilla elämän osa-alueilla jos laihdun ja tämä johtaa syömättömyyteen. Jos näinä kausina syön normaalin määrän ruokaa ahdistun siitäkin ja itsekritiikki on valtava.
Välillä on hyviä päiviä jolloin olen suhteellisen tyytyväinen siihen miten olen puhunut ja käyttäytynyt päivän aikana, mutta auta armias jos on ollut joku tilanne, esimerkiksi olen jäänyt yksin jonain päivänä vain sen takia että en ole saanut suutani avattua, saatan itkeä yksin kotona ahdistustani. En tykkää olla yksin, vihaan yksinäisyyttä vaikka en puhu paljoa, mieluiten olen tuttujen ympäröimänä. Toivoisin että minulla olisi kumppani jonka kanssa olla iltaisin jottei tarvisi olla yksin, mutta en rakasta itseäni joten en usko että kukaan ikinä voisi rakastaa minua tai tykätä minusta koska olen niin vajaavainen useilla osa-alueilla. Sama pätee uusiin ystävyyssuhteisiin en usko että kukaan voisi haluta olla kaverini sillä olen riittämätön omana itsenäni.
Olen kaikin puolin hyvin tasapainoton ihminen ja olen ihan hukassa mitä asialle tehdä. Olen kaverille puhunut asiasta, mutta siitä ei ole apua. Haluaisin olla vain normaali ihminen joka kykenee normaaleihin ihmisten välisiin kanssakäymisiin ilman itsensä kiduttamista ja tuomitsemista. En yksinkertaisesti enään jaksa tätä henkistä taakkaa joka vie musta kaikki mehut ☹️
Hei,
tuntuu että minulla on ollut jokseenkin samankaltaisia kokemuksia kuin mistä kerroit. Olen aina ollut suhteellisen ujo, mutta mitä paremmin tunnen ihmisen ja mitä enemmän hyväksytyksi tunnen itseni, sitä paremmin seurallinen luonteeni tulee esiin.
Koen että erittäin heikko itsetuntoni ja luottamukseni vaikuttaa siihen, miksi useimmat sosiaaliset tilanteet tuntuvat vaivaannuttavilta ja ahdistavilta. Minulla on jostakin syystä automaattinen käsitys, ettei kukaan ihminen lähtökohtaisesti pidä minusta. Että minusta huokuu jotakin epämiellyttävää. Olen perusluonteeltani melko melankolinen ja synkkä, ja lisäksi kun olen vähänkään hermostunut, en pysty hymyilemään luontevasti. Kasvoni ikäänkuin kivettyvät, ja annan silloin luultavasti itsestäni töykeän kuvan. Tätä on varsinkin viime aikoina tapahtunut todella usein sosiaalisissa tilanteissa, myös silloin kun olen tavannut kavereita jotka tunnen jo hyvin. Se on varsin masentavaa. Tuntuu että minussa on jokin vika, joka estää nauttimasta sosiaalisista tilanteista samalla tavalla kuin muut. Myös puhumisen kanssa on ongelmia, en osaa aina ilmaista ajatuksiani kovin ymmärrettävästi. Tunnen itseni usein vähäjärkiseksi, koska en osaa ilmaista itseäni verbaalisesti samalla lailla kuin useimmat muut.
Kuten sinulla, minullakin on ollut ongelmia painon suhteen nuorempana. Lapsena olin pullukka, ja sain kuulla siitä etenkin perheeltäni. Luulen, että se on yksi syy joka on vaikuttanut huonoon itsetuntooni ja siihen, että koen itseni edelleen usein jotenkin epämiellyttäväksi. Aloin laihtua huomattavasti siirtyessäni lukioon, ja tällöin painoni tippui niin alas että minulla epäiltiin anoreksiaa (vaikka näin ei ollut, luulen että laihtumiseni johtui äkillisestä pituuskasvusta ja kasvavasta ahdistuksesta joka verotti ruokahalua). Ollessani laihimmillani sain nyt kuulla perheeltäni olevani liian laiha ja näyttäväni pojalta. Olin siis ensin liian lihava ja sitten liian laiha. Koskaan en saanut kuulla olevani sopiva. Nykyisin olen edelleen hoikka, mutta en sairaalloisen. Hyväksyn nykyisin kehoni paremmin, mutta lapsena kuulemani arvostelut vaikuttavat edelleen siihen mitä ajattelen itsestäni. Minulla on edelleen usein fiilis, että kehoni ja minä itse ylipäätään olen jotenkin epäsopiva ja outo.
Luulen siis että heikko itsetunto vaikuttaa vahvasti myös sinunkin tapauksessa siihen, että sosiaaliset tilanteet ahdistavat. Jos häpeilee tai vihaa itseään, on vaikea nauttia muiden ihmisten seurasta. Sitä rupeaa melko automaattisesti vertaamaan omia puutteitaan muihin ja tuntee huonommuutta ja kyvyttömyyttä. Eikä tee mieli tuoda omia mielipiteitään julki muille, koska tuntee niiden olevan merkityksettömiä ja vääränlaisia.
Valitettavasti en ole kovin hyvä neuvomaan, kuinka huonon itsetunnon pystyy parantamaan, koska kamppailen itsekin tällä hetkellä kyseisen ongelman kanssa. ☹️ Ahdistukseesi vaikuttaa varmasti kuitenkin se, että olet uudessa elämäntilanteessa, uudessa koulussa ja olet yhtäkkiä tekemisissä aivan uusien ihmisten kanssa. Sellaiset tilanteet ovat aina stressaavia kelle tahansa. Myös minulle uudessa koulussa tai työssä aloittaminen on aina ollut todella hankalaa, sillä olen hyvin hidas tutustumaan uusiin ihmisiin. Kuitenkin, vaikka alku olisi kuinka hankala, on aina toivoa että tilanne muuttuu paremmaksi, kunhan ehtii tarpeeksi tottua uuteen ympäristöön ja ihmisiin. Itselläni näin kävi kun opiskelin vuoden kansanopistossa. Olin sitä ennen asunut vanhemmillani, ja nyt päädyin kertaheitolla sisäoppilaitosmaiseen asuntolaan asumaan, jakamaan pienen huoneiston tuntemattomien ihmisten kanssa. Syyslukukausi oli minulle aivan tuskaa, en kertakaikkiaan kokenut sopeutuvani muiden joukkoon ja olin todella ahdistunut koko ajan. Joululomaan mennessä olin jo täysin valmis lopettamaan koko opiskelun. Hain sitten kuitenkin vielä apua psykologilta vellovaan ahdistukseeni, ja päätin kuin päätinkin jatkaa vielä kevätlukukaudelle. Pikku hiljaa asiat alkoivat paranemaan ja aloin ystävystymään paremmin muiden kanssa. Lopulta kävi niin, että kevätlukukausi tuossa opistossa olikin ehkä nuoruusaikani onnellisimpia. Harmi vain, että opisto tosiaan kesti vain sen vuoden, ja vihdoin vauhtiin päästyäni kaikki olikin jo ohitse ja saamani uudet ystävät hajaantuivat eri puolille.
Mutta siis, voisin sanoa että sinunkin kannattaa antaa itsellesi aikaa sopeutumiseen. Kuukausi on kuitenkin vielä todella lyhyt aika uudessa koulussa. Ja yliopisto-opiskelu kuitenkin kestää monta vuotta, eli sinulla on kyllä aikaa tutustua toisiin. Mikäli ahdistus ei tunnu yhtään hellittävän, suosittelen opiskelijaterveyden kautta psykologille hakeutumista. Ahdistuneisuus on kuitenkin hyvin yleinen ongelma varsinkin korkeakouluopiskelijoilla, ja psykologeilla on siitä paljon kokemusta.
Toivottavasti tämä auttoi jonkin verran (mikäli nyt ylipäänsä palaat lukemaan vastauksen). Pahoittelen että viestini on ehkä hieman sekava, en ole kovin hyvä tiivistämään viestejäni 😋