Mulla menee melko hyvin, on oma koti, kihlattu, ja käyn hyvää koulua. Silti mua ahdistaa jokin, mä itken hirveen usein, ja joskus ihan turhista jutuista.Mä nään usein painajaisia, ja joskus vaan kuuntelen itkettäviä biisejä, että saisin itkee, ja purkaa..jotain? Ennen mä viiltelin aika usein, ja hain sillä helpotusta, kyllä se helpottikin hetkellisesti,mut sit sain piilotella niitä jäkiä, ja se sai taas mun olon pahemmaks,nykyään en tee sitä enää niin usein, mutta välillä se viiltelyn tarve tulee taas, ja silloin on pakko. Mä en haluis tehä sitä, mut tuntuu et se on ainut keino saada olo sillä hetkellä helpommaks. Mulle tehtiin abortti 06-keväällä, ja ehkä tää jouhtuu siitä, etten oo vielä oikeen päässy purkaa sitä tunnetta kunnolla, tai jotain.? Mut tavallaan pakotettiin siihen..”oot liian nuori”- ja sillee. Eikä tää mun kullan äiti ainakaa tilannetta parantanu sillä mä olisin kuulemma ”pilannu” sen pojan elämän synnyttämällä sen lapsen, ja sit ku tein sen abortin, niin kuulemma pilasin sen pojan elämän silti. Meillä ei muutenkaan synkkaa hyvin, sillä tällä naisella on oma lapsi (1,5v), ja en viihdy heillä koska ajatukset palaa taas siihen päivään, kun mä tapoin oman lapseni. Heillä juodaan paljon, ja sitten riidellään. Mä en vihaa mutten myöskään pidä siitä naisesta.
Voisko tää olla joki ahdistus häiriö?
Viiltely ei ole ainoa vaihtoehto helpottaa pahaa oloa... Ja sä et todellakaan ole ansainnut mitään niistä pahoista puheista mitä olet kuullut. Sä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet. Jos kukaan uskaltaa väittää toisin, niin ainakin sun pitää tietää et se on väärässä.
En usko, että kärsit varsinaisesti ahdistushäiriöstä, mutta se ei tietenkään lievitä pahaa oloasi yhtään. Jos tuleva anoppisi on mielestäsi sellainen ihminen, jonka kanssa et tule toimeen, niin sinun ei tarvitse tulla toimeen hänen kanssaan. Jos kihlattusi rakastaa sinua, hänen äitinsä on huono ihminen ja vanhempi, jos väittää sinun pilaavan hänen elämänsä tai estää teidän onnea. Silloin teidän ei pidä välittää hänestä vaan välittää toisistanne. Itse olen myös kihloissa. (Olen poika/mies, riippuen miten sen haluaa ottaa) Äitini ei hyväksy kihlattuani, mutta silti olemme onnellisia yhdessä. En aina osaa valita, kumman puolella olen ja se tuntuu pahalta. Tiedän paljolti miltä sinusta ja vielä paremmin miltä kihlatustasi luultavasti tuntuu. Mutta olemme selvinneet monista vaikeuksista. Niin selviätte tekin, kun jaksatte uskoa ja yrittää.
Kihlattuni oli myös raskaana, mutta se päättyi keskenmenoon. Hän ei voi saada lapsia. Se sattui häneen todella pahasti, mutta pääsimme asiasta yhdessä yli. Olemme molemmat myös olleet vakavasti masentuneita ja osastohoidossa itsemurhayritysten takia. Elämämme ja suhteemme ovat olleet ja tulevat luultavasti olemaan tulevaisuudessakin yhtä vuoristorataa. Mutta mikä ei tapa, se vahvistaa. Aikanaan. Tsemiä ja jaksamisia. 🙂🌻
Joo, en uskonutkaan että tää olis joku ahdistus, ehkä musta vaan tuntuu tältä kun oon kokenu niin paljon ihmeellisii asioita nyt, ja ne satuttaa..kai?
Mun kihlatun äiti on vaan sen luonteinen, ettei sille helposti sanota ei..:/ Se osaa valita sanat just sillee, et mulla ei oo mitään vastaan sanomista, ja sit kun vielä oon aika ujo, niin en ees kehtaa sille ruveta sanomaan mitään..Ehkä mun pitäs oppii olemaan rohkeempi? 😀 Koska jos me joskus vaikka satutaan menemään naimisiin, niin joudun olemaan hänen kanssaan vielä enemmän tekemisissä.. (:
Toivon myös onnee teidän suhteelle, ja kaikkee hyvää tulevaan talveen..🙂🌻
Useasti ihmiset tuntevat syyllisyyttä ja häpeää, jos he ovat masentuneita tai väsyneitä vaikka "kaikki on hyvin".
Se, että sinulla on punainen tupa ja perunamaa ei vielä tarkoita, että elämäsi on kunnossa, ja jos olet ahdistunut, se on selvä merkki siitä, että et voi hyvin! Sinun ei tarvitse pakoilla tunteitasi: jos olet masentunut ja ahdistunut, on tärkeää hyväksyä ne tunteet. Jos yrität väkisin olla iloinen, koska sinun "pitäisi" olla sitä, ahdistus vain kasvaa.
Ahdistus ei koskaan tule ilman syytä. Sinun kannattaisi ottaa yhteyttä paikkakuntasi mielenterveystoimistoon: nämä henkilöt ovat korkeasti koulutettuja, ja vaikkeivat he voi ratkaista ongelmaa puolestasi, he osaavat ohjata ja tukea sinua niin, että pääset ahdistuksesi juurille ja sitä kautta voiton puolelle.
Masennus ja ahdistus ovat nuorille hyvin tyypillisiä tunteita. Nykyään puhutaan paljon erilaisista psyykkisistä häiriöistä, ja hyvä että puhutaankin, mutta esim. paniikkihäiriössä, depressiossa tai maanis-depressiivisyydessä kyse on kuitenkin vaikeista psyykkisistä häiriöistä, joiden syy on ainakin osin neurologinen, jolloin aivojen välittäjäaineiden epätasaisuuksia voidaan hoitaa terapian lisäksi lääkkeillä (esim. bulimia,depressio) - hoito kestää näissä tapauksissa vuosia.
En halua vähätellä ongelmaasi, yritän vain kertoa, että sinun ei tarvitse pelätä ahdistustasi: todennäköisesti pääset siitä oikean avun turvin eroon ja pystyt taas elämään täysipainoista elämää. Uskalla hakea apua. Kenenkään ei tarvitse kärsiä ahdistuksesta.
Mä oon vaan sellanen ihminen, joka ei oikeen uskalla mennä puhumaan vaikeista asioista täysin vieraalle ihmiselle, ja esim. kouluterveydenhoitaja ei tuu kysymykseen, koska hän on vähän sellainen ihminen, joka vähättelisi vaan näitä asioita.
Pitäisi vaan kerätä rohkeutta ja soittaa jonnekkin, missä ihmiset vaan kuuntelisivat, mutta mulla ei ole rohkeutta.
Nytkin mä oon niin väsyny, ja kiukkunen, vaikka mitään ei oo tapahtunu. Väsyttää vaan..Mutta onneks ei oo ihan niin paha olla, kuin yleensä. Huomiset työt rasittaa ja niin, mutta opiskelijan on pakko (:
Onneks kulta tulee kohta kotiin, niin pääsee kainaloon, ja voisin vaikka itkeä, vaikka kulta jo varmaan vähän ihmettelee että miks mä aina itken, ihan tosta vaan, ihan kummia asioita..
Jos mä rohkenen ja meen sit käymään juttelemassa jossain , niin voiskohan sinne ottaa just vaikka kullan mukaan?
Voisi auttaa paljon, jos löytyisi ryhmä ihmisiä, jotka ovat kokeneet samanlaisia asioita. Ulkopuoliset ihmiset, kuten psykologit jne, eivät tiedä, miltä tuntuu kokea asioita, joita käyt läpi. Tällainen ryhmä voisi olla toistensa tukena ja jakaa kokemuksia, aivan kuten täällä jaetaan kokemuksia. Reaaliajassa ja toisia nähdessä se olisi paljon tehokkaampaa. Varmasti tuollaiseen ryhmään saisi kultasikin tulla. Kuka vaan, joka on osallisena samantapaisessa tilanteessa, tarvitsee tukea muilta ja osaa tukea muita omalla tavallaan. Mutta en ikävä kyllä osaa sanoa yhtään, mistä tuollaisen ryhmän saisi kasaan. 😞 Haluaisin itsekin osallistua sellaiseen ja jakaa tunteitani ja ottaa työkseni kuunnella myös muiden tunteita. Ehdotukseni jäi aika keskeneräiseksi, mutta toivottavasti siitä viriää jotakin toimivaa, joka auttaisi sinua ja kultaasi. Jatkoja! 🙂🌻
satu88 kirjoitti 7.10.2007 21:0
Mä oon vaan sellanen ihminen, joka ei oikeen uskalla mennä puhumaan vaikeista asioista täysin vieraalle ihmiselle, ja esim. kouluterveydenhoitaja ei tuu kysymykseen, koska hän on vähän sellainen ihminen, joka vähättelisi vaan näitä asioita.
Pitäisi vaan kerätä rohkeutta ja soittaa jonnekkin, missä ihmiset vaan kuuntelisivat, mutta mulla ei ole rohkeutta.
Nytkin mä oon niin väsyny, ja kiukkunen, vaikka mitään ei oo tapahtunu. Väsyttää vaan..Mutta onneks ei oo ihan niin paha olla, kuin yleensä. Huomiset työt rasittaa ja niin, mutta opiskelijan on pakko (:
Onneks kulta tulee kohta kotiin, niin pääsee kainaloon, ja voisin vaikka itkeä, vaikka kulta jo varmaan vähän ihmettelee että miks mä aina itken, ihan tosta vaan, ihan kummia asioita..
Jos mä rohkenen ja meen sit käymään juttelemassa jossain , niin voiskohan sinne ottaa just vaikka kullan mukaan?