Ahdistuneisuus kuin noidankehä
Minulla on ollut jo pari kuukautta enemmän tai vähemmän ahdistunut olo. Ärsyttää, kun joka välissä tulee huono olo, siis fyysisestikin, vaikka ei olisi mitään syytä. Ruokahalu on olematon, en saa vain alas paljon mitään… Huolestuttaa, kun laihdun hirveää vauhtia… 😯🗯️
Koko juttu lähti kai siitä, kun seurustelin erään pojan kanssa, joka asuu valitettavasti ulkomailla. Kaukosuhde mietitytti, oli jotenkin epävarma ja levoton olo koko ajan, kun toinen ei ollut siinä lähellä, oli vaikea enää määritellä omiakaan tunteita.
No, enää en sitten seurustele, kun oli niin vaikea olla. Välitän tosi paljon pojasta vieläkin ja pidämme yhteyttä yhä, emme vain seurustele.
Mutta ahdistuspa ei lähtenytkään. Vaikka minkälaisia tunteita olen suhteen päättymisen jälkeen käynyt läpi, mutta kun en vain meinaa päästä siitä oudosta levottomuuden tunteesta yli. Nyt minulla ei ole paineita, että loukkaisin poikaa olemalla kauhean epävarma meidän suhteestamme, en ole hänelle enää vastuussa mistään. Silti ahdistaa 😞 Kysymys kuuluukin oikeastaan, että liittyykö tämä paha olo enää ollenkaan tähän poikaan. Vaikka ongelmallinen suhde olikin ahdistuneisuuden laukaisijana, tuntuu, että olen nyt pikemminkin jäänyt jonkinlaiseen noidankehään. Ahdistus on ikään kuin tapa minulle nyt. Joka päivä tulee paha olo, mikä tarkoittaa, että juuri mitään en saa syötyä, ja usein ahdistuneisuus laukeaa sillä, että oksennan. 🤔 Jonkin verran osaan kontrolloida tuota kyllä, mutta välillä paha olo vaan saa yliotteen…
Saan tähän ongelmaan ammattiapua kyllä jo, tahtoisinkin kuulla vain, onko minulla kohtalontovereita. Onko joku joutunut samantyyppiseen kierteeseen? Voisi auttaa jos kuulisi ettei tappele yksin tällaisen ongelman kanssa. 🙂🌻
Hei Sirena! Vastasin sinulle mutta vahingossa aloitinkin uuden viestiketjun... Otsikkona "Et ole yksin"
T. Shadow_child
Minulla on myös ollut ja on edelleenkin ahdistuskohtauksia ja ruokahalu mennyt lähes kokonaan. Ja kun tulee yksi ahdistuskohtaus, niin sitten niitä alkaa tulla useampia. Eikä sille itse mitään voi, eikä oikein tiedä, että mistä se johtuu. Minä olen käynyt psykiatrilla niiden takia ja se on jo hiukan auttanut.
Minulle itselleni tulee heikko ja voimaton olo aina aamuisin, ja on hankalaa mennä kouluun. Ja välillä huimaa ja syömisestä tulee paha olo.
Onko sinulla ystäviä, joiden kanssa olet puhunut ahdistuksesta ja tuosta oksentelusta ja ruokahaluttomuudesta? Vai tietävätkö ystäväsi siitä?
Jep, minulla on ystäviä ja paras ystäväni tietää tästä... Mutta Luojan kiitos tämä on jo hellittämässä aika lailla, enää tuota pahaa oloa ei ole juuri yhtään tullut. 🙂🌻
Toivottavasti sinäkin, sin-sa, pääset tuosta eroon ihan kokonaan. Minulla se lähti paranemaan, kun jotenkin päätin että nyt en hitto vie anna tällaisen pilata elämääni, vaan nautin joka hetkestä niin paljon kuin pystyn! Kun ihan oikeasti ottaa tuon asenteen, niin se vie jo pitkälle 🙂 Ja sitten siihen yhdistettynä vielä ammattiapu, niin varmasti lähtee paranemaan ennen pitkää. Voimia🙂🌻
Minulla ei ole kyllä tullut parempi olo. Lääkityksen aloitin juuri ja unilääkettäkin sain (nimiä en jaksa viel kattella): Noi lääkkeet vähän pelottaa, kun ei oo ennen käyttänyt mitään mielialalääkkeitä... Ja äidille en voi oikein kertoa, kun se ei hyväksy lääkkeitä. Ja isän kanssa ei ole kauhean läheiset välit. Mutta opettajan kanssa olen kyllä puhunut...
Joillain toi asenteen muuttaminen riittä, mut mulla se ei enää auta, vaikka kuinka olen yrittänyt. En enää edes muista, miltä tuntuu olla iloinen. Ja koitan kyllä tehdä kaikkea mukavaa, mutta mikään ei vaan innosta. Ei nekään asiat, mitkä ennen on ollut tosi ihania.
Mutta hyvä, jos olet saanut taas elämästä kiinni! Ainakin tiedän, että voi parantua tästäkin...
Minulla oli tuollainen jakso myös, että tuskin muistin millaista on olla oikeasti onnellinen. Tuntui, että se on ihan taaksejäänyttä aikaa. Silloin ei oikein auttanut tosiaan, kun ajattelin, että kyllä tää tästä joskus. Olo oli vain kuin olisin elänyt jossain sumussa, tuntui aina joko tosi pahalta tai sitten muuten vain "puutuneelta", ei yhtään miltään.
Jollain kumman tavalla sekin silti loppui aikanaan. Tuli parempi olo. Ei aivan kertalaakista, mutta yhdessä vaiheessa vain huomasin, että olo on ollut jo vähän aikaa valoisampi. No, vieläkin tappelen välillä tällaisten tuntemusten kanssa, mutta se ei ole niin jatkuvaa ja murskaavan tuntuista, kuin silloin. Nyt olen päättänyt, että kun kerran siitä suosta pääsin ylös, niin en ihan helpolla sinne enää vajoa. Sinäkin kyllä paranet vielä, sin-sa, yritä vain uskoa siihen vaikka se ei tunnukaan ehkä juuri nyt kovin todelliselta ja varmalta. Elämä edessä, joten voimia. 🙂🌻