Ystäväni on adoptoitu. Hän on jo aikuinen. Adoptio on ollut hänelle tosi rankka juttu ja hän on käynyt läpi masennuksen ja vuosia terapiaa. Hän löysi aikuisena biologisen perheensä ja ainakin hänelle se oli hyvä juttu. Olen puhunut tästä hänen kanssa paljon, mutta en uskalla kertoa enempää täällä.

Kannattaa lukea Anu Rohima Myllärin uusi kirja Adoptoitu ja Tuula Kasasen kirja Kenen lapsi. Televisiosta tuli just myös Inhimillisessä tekijässä juttu tästä. Sen jakson voi katsoa netin kautta. Siihen tarvitaan kai joku lisäohjelma? Ohjelma lähetettiin 21.3.2006 ja sen nimi oli Yksi lapsi, kaksi äitiä. Se löytyy Inhimillisen tekijän kotisivuilta arkistosta.

Aikuisille adoptoiduille on myös nettikeskustelu. http://groups.yahoo.com/group/aikuisetadoptoidutsuomessa/ Se on on suljettu silleen, että sinne ei pääse kuin adoptoidut. Ystävälleni on ollut kaikista tämmöisistä apua.

Muta on adoptoitu pari vuotta sitten, nyt olen 19v. Pääsääntösesti olen onnellinen enkä niistä hetkistä nyt kerro, koska silloin olen ihan tavallinen tyttö kellä on äiti ja isä. Mutta sitten tulee hetkiä jolloin on tosi vaikiaa, aatokset menee miten sattuu. esmes että miksi nuo mut adoptoi, oisivat antaneet mun olla jossain sijotuspaikassa. usein myös mietin, että pitää olla mahdollisiman kiltti, ikään kuin pitää olla kiitollinen kun en kelvannut johonkin perheeseen ja joku haluu olla mun isä ja äiti. Sitten väsyy alituiseen kiitollisuuteen ja haluaa vaan pois koko adoptiosta. Mie lähen johonkin paikkaan, sairaalaan tai minne tahansa, että saa vaan olla yksin. Sitten jos adoptioperhe ei olekaan koko ajan yhteyksissä minuun, niin hyvin äkkiä alan miettiin, että nyt ne on onnellisia kun mua ei ole ja oikeesti ne katuukin koko adoptiota. usein soitan tuomarille, että perutaan koko adoptio.

Kun on jo 19v , niin mietin usein, että mun nyt pitää jotenkin tämä adoptio lopettaa. Elinikäinen sen tarkoitus kai on olla. silti miettii, että ei nyt 19v enää vanhempia tarvitse. aina on mielessä, että ei sen adoption ollut tarkoitus olla kuin 18 asti ja sitten se loppuu. aina vähän on tunne, että on aina häiriöksi oli missä vaan. Silti toivoo, että kelpaisi adoptioperheeseen vaikka olisi 50v, ois silti jonkin ihan oikia lapsi

Olen itsekin ottolapsi, mutta eipä se oikeastaan muuta mitään.. ei siinä sen kummmempaa.. tosin tottakai se satuttaa, että ajattelee, ettei joku ole halunnut mua, mutta ei sitä niinkään voi ajatella. kuitenkin ottovanhempani rakastavat mua (ainakin joskus) ja min myös niitä (sillointällöin)

Itse olen adoptoitu. enkä siitä niin kovinkaan iloien. Jo asiasta mainitsee, ihmiset ajattelevat heti pahaa. " Että oot lastenkodista vai?", kysytään. Se ei ole mukavaa. Elän vielä siinä toivossa että joskus tapaisin biologisen äitini.

Miten sitten vietätte äitienpäivää? Onko teilla mielessä biologinen äitikin ja mitä tunteita tulee sitä kohtaan? Ja osaatteko adoptioäidille antaa sellaisen olet maailman paras äiti- korttin.

Mie tänään lauantaina kävin jo äidin haudalla. Kun ei oikein viime vuonna tullut mitään koko äitienpäivästä. Kun oli onnellinen tästä äidistä, sitten oli ikävä toista äitiä. Tänään olen itkenyt aika tavalla kuollutta äitiä. Aamulla sitten juhlin adoptioäitiä. Saa nähä oliko tämä hyvä ratkaisu. Kortissa kyllä lukee hyvää äitienpäivää toinen äitini.

ADOPTOIDUT!

Välitän teille ystäväni viestin. Menkää lukemaan ja/tai kirjoittamaan adoptoitujen ikiomaan nettiryhmään. Se on kyllä tarkoitettu aikuisille, mutta esim. yli 16-vuotiaat saattaa päästä mukaan. Kaikki ryhmän jäsenet (tällä hetkellä 36 jäsentä) on adoptoituja. Ryhmän ylläpitäjä hyväksyy uudet jäsenet anomuksesta. Häneltä voi kysyä lisätietoja.

http://groups.yahoo.com/group/aikuisetadoptoidutsuomessa/

Ryhmän vetäjän sähköposti: aikuisetadoptoidutsuomessa-owner@yahoogroups.com