Onko täällä muita, jotka olisivat kokeneet uskovaisten vanhempiensa taholta negatiivisia asioita? Oma äitini kuuluu uskonlahkoon jota en nyt tässä sano, ihan vain siksi että kyseistä uskontoa vastaan minulla ei ole mitään; mielestäni äitini ei vain käyttäytynyt ”rakastavasti” ja uskonlahkonsa periaatteita kunnioittaen mennessään äärimmäisyyksiin yrittäessään tehdä minusta täydellistä esimerkkilasta jota näytellä uskovaisille ystävilleen.
Äitini on mm. sylkenyt päälleni, vetänyt minua hiuksista ja huutanut että olen ”Saatanan lapsi” ja että olisi parempi jos hän olisi tehnyt minun kohdallani abortin. (Huvittavaa on, että hänen uskontonsa ei hyväksy aborttia..) Karkasin kotoa kun hän uhkasi hakata minut kun kieltäydyin menemästä hänen kanssaan kirkkoon ja asuin jonkin aikaa nuorten turvatalossa. Menin kotiin kun äitini lupasi ettei lyö minua.
En saanut tuoda koulukavereitani kylään, koska he olivat auttamatta minulle ”huonoa seuraa” koska eivät kuuluneet samaan uskonlahkoon mihin äitini kuuluu. Siksi olin aina yksin siskoni kanssa. Sulkeuduin pääni sisälle.
Teini-iässä tajusin, ettei elämäni kuulunut olla sellaista millaista se oli. Äitini oli vainoharhainen suhteeni, hän luki päiväkirjojani ja vaati saada lukea kaikki tekstiviestini. Hän heitti kirjani pois jos ne eivät olleet hänen mielestään ”soveliaita”, samoin kävi kaikille playstation-peleilleni ja sarjakuvilleni. Usein hain ne salaa takaisin roskiksesta ja piilotin ne patjani alle.
Poikaystävistä äitini ei halunnut edes puhua. Hänen mielestään seksi kuuluu vasta avioliittoon, ja en olisi edes saanut seurustella kenenkään muun kuin jonkun toisen uskonlahkoon kuuluvan kanssa. Sitten minulle riitti, ja karkasin siskoni kanssa kotoa kaksi vuotta sitten. Asumme nykyään isäni kanssa, ja äidilleni olen purkautunut monet kerrat tästä kaikesta ja nyt vasta hän alkaa olemaan ns. ”normaali”.
Sairastuin vakavaan masennukseen, olen itsetuhoinen ja minulla on sosiaalisten tilanteiden pelkotiloja.
Haluaisin kuulla jos jollakulla on samankaltaisia kokemuksia. ☹️