Ärsyttää, hatuttaa, ketuttaa, masentaa, kiukuttaa, itkettää, suoraan sanottuna vituttaa!
Paloi käpy aivan totaalisesti, eikä ole ketään, kenelle avautua! Siis kuka ikinä lukeekaan, koittakaa kestää!
Vanhat muistot ja tapahtumat ja ihastukset ja rakkaudet ja surut ja murheet, ihan kaikki, puskee pintaan. Enkä näytä pystyvän hallitsemaan ajatuksiani millään tavalla. Mieli tekis hyppiä kattoon, repiä seinät alas, hajottaa kaikki, mikä tulee eteen. Vaatteetkaan ei sovi päälle, syynä lihominen, siitä rankaisen itseäni…en syö. Vettä juon, kun tiedän, ettei se tuo lisäkiloja. Kaikkien ihannoima laihuus ja normaalius ärsyttää. Olen aivan varma, että jään ikuisesti yksinäiseksi. Eihän tällaista kestä kukaan katsoa, vaikken itseäni maailman rumimpana otuksena pidäkään.
Työt ei kiinnosta, sängystä nouseminen ei kiinnosta, muiden näkeminen ei kiinnosta. Mikään ei kiinnosta, voi riivattu! Kaiken lisäks, sisko joka joskus aiemmin vielä piti yhteyttä, nyt raskaaksi tultuaan ottaa yhteyttä, jos tarvitsee autoa lainaan. Suututtaa jo pelkästään tieto siitä, että tiedän sen soittaessa, mitä asiaa sillä on. Äiti yrittää ”kohentaa” mieltä jankuttamalla, kyllä se siitä, ajattele positiivisesti. No voi hemmetti, kun en jaksa, ei nyt ole mitään mikä olis positiivista. Joo joo, on terveys ja katto pään päällä, työpaikka ja perhe. Voi daa, on on, mutta kun ei ne oloa paljon kohenna.
En ennen ole olevinaan tajunnut, miten yksinäistä yksinäisyys onkaan. Mun elämä on kaaos. En halua näiden ajatusten olevan mun päässä. En halua muistaa ja muistella. Hukun ajatuksiini ja muistoihin, niin hyviin kun pahoihinkin. Mietin joku aika sitten, kuinka tekisin itsemurhan…viiltäisin ranteet suihkussa, niin että veri valuis viemäristä, ihan niin kuin mun elämäkin tuntuu valuvan…viemäristä. Ei olis niin sotkuista. Ja silti se on vaan ajatus, jotenkin se ajatus on, emmä tiedä, pakoa. Ihan kun tietäisin, tai luulisin, sen olevan pakokeino mahdottomalla hetkellä. Joo eihän se ole, kun en siihen pysty, näin mitä se ensimmäisellä kerralla teki läheisille. En kestäis itseäni edes kuolleena, jos joutuisin satuttamaan kaikkia.
Mut miten tän kaiken p*skan saan pois päästä. 😭
Haluaisin jonkun ottavan syliin, silittävän päätä ja antaa itkeä. Just, sääliähän mä kai kaipaankin. Mut entäs jos se ei oliskaan säälistä, vaan aidosta välittämisestä? Tai emminä tiiä. En tiedä mitään ja haluan polkea jalkaa, niin kuin pieni lapsi. Kädet puuskassa ja huutaa koko maailmalle kuinka paha olo mulla on! Miten sitä oikeasti kestää itseään näinä hetkinä? Kiitos sille, joka jaksoi lukea ja jollei jaksanut, ni eipä tuo haittaa. Päivän jatkoa kaikille!😟
Mä luin ton. Ja ton sun viimisen kappaleen lukiessani tunsin itseni: haluan jonkun ottavan syliin, antavan mun itkeä kaiken tuskan pois. Mut niin en ole saanut tehdä, olen kärsinyt tätä tuskaa, uskaltamatta tehdä sitä mitä haluaisin. Haluaisin kuolla, mut en uskalla lähteä pois. Olen viiltäny, satuttanu itseeni.
Miksi sulla on tuollainen paha olo? Mistä se johtuu?
Mulla kaikki lähti vanhempien erosta, sairastuin paniikkihäiriöön ja hieman myöhemmin masennukseen. Äiti meinasi kuolla kolarissa. Nyt stressaa koulu ja valmistuminen ja työn haku..
Heippa, ja kiva kun jaksoit lukea, sekä vielä kommentoida.
Ala-aste aikoina alkoi koulukiusaaminen, joka osaltaan johti mun nykyiseen käyttäytymismalliin. En uskalla luottaa itseeni, muihin, saati kykyihini. Olen aina ollut kiltti ja hyvään uskova. Kerran otin ja annoin itseni rakastua. Luotin koko sydämestäni, jonka jäljiltä huomasin vain ja ainoastaan tulleeni petetyksi ja jätetyksi. Viiltäminen helpotti yksinäisyyden kourissa hypittyäni. Kaiken purin vihdoin ja viimein yliannostukseen.
Ainoa, mitä tästä koko mun elämästä on jäänyt käteen, on paha olo ja yksinäisyys, sekä arvet kädessä. Mikään mitä teen tai mihin ryhdyn, ei onnistu. Joka kerta kaikki tuntuu vaan potkivan kintuille. Siispä en enää edes jaksa, enkä halua alottaa mitään. En luota mihinkään, tai kenenkään tunteisiin. En edes omiini. Jossain vaiheessa huomasin itseni sanovan, ei se mitään, vaikka olenkin masentunut. Mä olen jo oppinut elämään sen kanssa. Hitto, eihän siihen pitäis tottua. Eiks sen pitäis joskus loppua????
Siispä, mun paha olo ja yksinäisyyys johtunee kaiketi pahasta olosta ja yksinäisyydestä! Niin hullulta kun se ehkä kuullostaa! Nyt mietin, mitä muut ihmiset ajattelee mun tekstistä. Olenko muiden mielestä huomion kipeä, itsesäälissä vellova pikku kakara.. Niin kai sitten. Myönnän, olen itsesäälissä vellova pikku kakara, mutta kellään ei ole oikeutta tulla mulle siitä naputtamaan. Hah, taas uskon muiden ajattelevan vaan pahinta. Tällästä tänään. Voihan kökkänä.
Jotenkin tuttu tunne tuo. Mulla ei ole edes aina syytä olla masentunut, mutta silti olen. Se ajaa joskus raivon partaalle.. Tekis mieli juosta ja juosta, kunnes voimat loppuu ja sitä kaatuu maahan. Sitten huutaisi tuskasta, huutaisi niin kauan, että ääni on käheä. Joskus ihan arkisetkin asiat ärsyttää, ei jaksa nousta aamulla sängystä kun tietää mitä päivä tuo tullessaan.
Muistot ovat minulle niitä pahimpia. Huonot muistot ovat pahoja jo sinäänsä, mutta jos muistelen hyviäkin asioita se saa surulliseksi kun ajattelee miten onnellinen joskus oli.
Viimeisen masennukseni aikana menetin minulle rakkaan ihmisen, poikaystäväni. Meillä oli aivan loistava suhde, mutta silloin kun olen masentunut vetäydyn omaan kuoreen ja minusta tulee todella epäsosiaalinen. En pysty pyytämään apua. Voin hienovaraisesti vihjailla ettei kaikki ole kunnossa, mutta jos ei minua ymmärretä sulkeudun vielä enemmän. Siksi suhteemme kariutuikin, etäännyimme minun takia toisistamme. Nyt olen saamassa uuden mahdollisuuden tämän ihmisen kanssa, vaikka suhteemme lopusta on yli vuosi aikaa. Minun täytyy vain saada ajatukseni siihen mennessä kuntoon, ettei meille käy uudestaan samoin.
Joskus sitä voi kaivatakin sääliä, minä ainakin joskus kaipaan sitä. Kaipaan kyllä myös ihmisen lähelleni joka vain olisi siinä, koska hän haluaa olla lähelläni. Toivottavasti saan sen takaisin minkä menetin.
Elämästään täytyy vain yrittää löytää joku asia minkä takia nostaa perseensä ylös sängystä aamulla. Ihan vaikka maailman mitättömin asia. Kunhan se saa nousemaan ylös aamulla. Se on vaikeaa, tiedän sen. Eikä se löydy helposti. Minulla auttoi se kun vaihdoin koulua syksyllä ja sain ns uuden alun. Sen takia jaksoin viime kesän. Nyt olen muutaman kuukauden päässyt ylös sen ajatuksen avulla, että kesällä ehkä saan menetetyn rakkauden takasin elämääni.
Voimia🙂🌻
Moi!
Olen joskus itse miettinyt samallalailla että haenko masennuksella vain sääliä ja huomiota muilta. Mutta eihän se niin ole kun on paha ja paska olla niin on sille ei voi mitään vaikka kuinka joku sanoisi koita piristyä niin se ei paljon lämmitä kun se ei ole niin helposti tehty kuin sanottu. Kukaan joka ei itse ole ollut masentunut ei ymmärrä miltä tuntuu olla masentunut. Tämän takia jotkut ehkä ajattelevat että masentuneet ihmiset hakevat vain huomiota.
Masennus helpottaa kyllä joskus vaikka itsestänikin aikoinaan tuntui että se ei helpota ikinä mutta kyllä pikku hiljaa se siitä helpotti vaikka välilläkin viel tulee päiviä että tuntee itsensä maailman rumimmaksi ja kauheimmaksi ihmiseksi.
Itseänikin on koulukiusattu ja siitä on tullut myös mulle samanlaisia piirteitä etten uskalla luottaa kehenkään enkä hyväksyä itseäni kunnolla.
Toivottavasti olosi paranee ja mukavaa kesän odotusta 🙂🙂👍
Saman kuuloisia tunteita mitä omatkin ovat joskus. Ainakin tuo, että haluaisi että on joku joka ottaa syliin ja antaa itkeä, ja lohduttaa.
Voisinpa ottaa kaikki ne ihmiset syliini ja antaa itkeä, jotka sitä kaipaavat ☹️ Todella haluaisin tehdä niin.