Hei,
olen 32-vuotias nainen. Olen kokenut jo kuuden vuoden ajan, että paikkani on jommankumman vanhempani luona asumassa. Ajattelen, että asuisin mielelläni juuri isäni luona. On tuskallista, kun hän ei halua kanssani asua. Vaikka hänellä on tyhjiä makuuhuoneitakin talossaan. Koen, että paikkani on siellä, missä hänkin on. Ajatus ei mene pois vaan vainoaa jos ei päivittäin niin viikottain. Koska tämä oikein päättyy? Ei minua ole tehty asumaan yksin.
Onko kukaan teistä yksinäinen tai asuuko joku vanhempiensa kanssa? Haluaisiko joku teistä muuttaa oman vanhempansa luokse?
Hei!
Isäsi toivoisi varmasti jo, että omat siipesi kantavaisivat, eikä osaa näyttää tunteitaan sinulle.
Mulla on skitsoaffektiivinen ja kuulen usein ääniä, jotka moittivat minua ja toisinaan kannustaa minua. En enää ajattele ääniä, kun vuosien varrella yhä vähemmän kiinnitän nihin huomioita, Minulla on aviomies ja kaksi teiniä kotona. Olemme yhdes vaik sairastuin. Ei elämä lopu siihen, että kokee olevansa yksin. Uskalla tutustua uusiin ihmisiin.