Hengitykseen keskittyminen, rentoutusharjoitteet tai meditaatio. Nuo on mun keinoja hermostumisen lieventämiseen ja nyt tullut lukeminen mukaan yhä enempi. Jollain tapaa löytää sen keinon, jolla sen saa ns. katki ennen kuin se alkaa kunnolla, sillä mitä pidempään se jatkuu niin sitä pahemmaksi se koko ajan menee, tietynlainen oravanpyörä.

tsemppiä.

Oletko koskaan ajatellut kokeilla hypnoosia? Mikään ei ole niin ihanaa ja rauhoittavaa kuin hypnoosi. Neuvoisin myös välttämään pelejä ja tietokoneita, ehkä myös televisiota - ne kyllä saavat kiihtymään.

Kärsin itse kauan burnoutista ja pitkäaikaisesta masennuksesta. Yhtäkkiä kuin keho alkoi elämään omaa elämäänsä. Äänet tulivat, kaksi vuotta valvottuja öitä äänien kiusanteon takia, ne uhkasivat tappaa minut ja siitä seurasi totaalinen romahtaminen, kai koin psykoosinkin (en hakenut apua, joten sitä ei ole diagnosoitu). Hukuin aivan täysin noiden äänteen maailmaan hetkeksi. Menetin kyvyn esim. maksaa laskuja, kun näin numerot kyllä, mutta en saanut tietoa kulkemaan päästä käsille. En osannut kirjoittaa numeroita. Voi olla, että silloin oikeasti "kuolikin" jotakin väärää minussa, joka ei ole todellista. Todellinen ei voi kuolla. Siksi vaikka kauheita asioita on tapahtunut, lopussa on seisonut kiitos kuitenkin, koska kaikki uhka oli vain vieraalle minussa. Luulin, että se oli minä, mutta ei ollut. Minulla ei ole koko aikana ollut mitään hätää, kun näin jälkeenpäin asiaa katson.
Sitten aloin kysymään, mikä on mielen juttu ja mikä kehon juttu. Viisaat opettavat, että et sinä enkä minä ole keho emmekä mieli. Opetetaan vain tarkkailemaan omaa mielen toimintaa, jotta sen kuviot avautuisivat. Opimme ymmärtämään miten ja miksi toimimme kuten toimimme ja tunnemme mitä tunnemme. Tarkkailua, ihan rauhassa, sekaantumatta mielen luomaan draamaan tai lupauksiin. Sitten on keho, johon kai mieli vaikuttaa ja koen, että keholla on ihan oma muistinsa. Minä olen tässä, esim. menossa lääkäriin ihan rauhallisena, mutta keho alkaa oireilemaan valtavaa pelkotilaa ja stressiä. Muuta en minä ole osannut tehdä, kuin vain tarkkailla ja luottaa siihen, että maailmassa kaikki tulee ja menee. Myös tämä. Ja nyt yhtäkkiä kevät auringon paistaessa pitkäaikainen masennut kuin laukesi pois päältä. Keho on vielä valtavan kipeä, kun noilla äänillä tuntuu oleva raju ote kehostani. Jotenkin minä itse kuitenkin löysin kuin oman itseni takaisin. Pitkä "sielun pimeä yö" vain tuntuu nyt jotenkin päättyvän. On vielä juttuja, esim. nuo äänet, joita kohtaan on syvä lukko minussa. Missä se on, sitä en tiedä. On kuin mielen toinen puolisko pitäisi meteliä, kun koen, että sisälläni ei pitäisi olla tuollaista teatteria. Ja varmaan mielen toinen puoli sitten vastustaa tuota meteliä ja se on se puoli, johon haluaisin asettua. Ja jos niin teen, kadotan oman paikkani, oman voimani, koska mieli on ailahtelevainen, siihen ei kannata samaistua eikä luottaa. Parasta vain tarkkailla mielen molempia puolia, joista sisällissota on syntynyt. Koen, että jotakin en ole oivaltanut vielä. Tai ehkä ei ole sen enempää oivallettavaa, mieli ei vain vielä ole tyyntynyt. Se haastaa aikansa, kysyy, lähdenkö vielä mukaan. Jollakin tapaa meissä on draamaa rakastava puoli ja jos sanotaan, että syvä hiljaisuus hiljentyneen mielen kautta on meidän koti, niin harvaapa se kiinnostaa. Jos ei ole draamaa, me luomme sitä. Ja sillä me voimaannutamme omaa mieltä ja sitten kärsimme siitä. Jatkan tarkkailua ja luotan siihen, että aina asiat avautuvat, kun jaksan vain olla läsnä, kuunnella ja katsella, mutta niin, että en itse voimaannuta enkä ruoki mitään mielen juttua. En pakene, en pelkää, en yritä poistaa eikä muuttaa. Oma voima kasvaa, kun uskaltaa vain olla ja tarkkailla ja tunnistaa, että kaikki tämä kaaos on mielestä, mutta minä en ole mieli, vaikka siihen uskoon olemme uinahtaneet. Itseään ei voi nähdä eli se joka metelöi kuin ulkopuolella, ei voi olla minä. Ja mikä on ulkopuolella, mellastaa aikansa ja lähtee ja jos ei lähde, ei minulla ole hätää, koska minä olen turvassa omassa itsessäni. Kun minä tyynnyn, rauhoitun ja hiljenen, mieli seuraa minua, Se myös tyyntyy, rauhoittuu ja hiljenee. Tällainen on minun tapani toimia ja tällä tavalla olen selättänyt melkoisia mielen oireiluja, joista psykologi sanoi, että mitä vain diagnooseja olisi voitu tehdä, mutta tyydytään posttraumaattiseen stressiin. Ja se on minusta kuin kehon muistin aiheuttama. Luin jonkun jutun, jonka ohjetta olen itsekin noudattanut. Kyse oli jostakin taudista, jossa keho sätki jä värisi. Liekö ollut Parkinsonin tauti. Siihen oli kokeiltu lääkkeitä ym. Rouva sai tilan rauhoittumaan, kun hän päätti antaa aikaa sille, että keho saa sätkiä ja väristä. Lopulta hänen kehonsa rauhoittui, kun keho oli tehnyt sen mitä sen piti tehdä. Minulla on nuo hermoradat myös aktivoituneet "mataliksi ja korkeiksi värähtelyiksi", kun uskoin henkisiin opetuksiin, että värähtelytasoa pitää nostaa. Moni muukin "henkinen opetus" jäi elämään sisäisenä kaaoksena ja olen luopunut noista uskomuksista, mutta keho jatkaa vielä niiden käsittelyä kipuillen, täristen ja äänet tietenkin liittyvät tähän. Toisaalta metafyysisiä tapahtua ei kannata pelätä eikä vastustaa, jos ne tapahtuvat spontaanisti, ilman omaa pyrkimystä. Viha oli yksi, joka minulla purkautui. Yhtäkkiä aloin vain kokemaan kamalaa vihaa, vaikka olin luullut olevani "hyvä ihminen". Minusta tuli tosi ilkeä ihminen, vaikka pyrinkin käyttäytymään hyvin. Ilkeys ei ehkä ulos näkynyt, muuta kuin energioina, kun me niitä toisistamme vaistotaan kyllä. Se oli kauheaa aikaa, kun piti omaa nurjaa puolta katsella. Kuulostaa, kuin sinullakin olisi tuo käsittämätön outo viha etsisi ulospääsyä. Viha, joka on kuin ollut ehkä kuin kaiken alla koko elämän, Minusta sille ei tarvitse tehdä mitään. Koe se, älä tee mitään, vihakin on kuitenkin vain tunne, joka nousee kehosta ja sekin rauhoittuu ja tyyntyy, kun se on saanut purkautua. Olemme kuin pullo, jossa on korkki kiinni. Ja kun jonkinlainen kasvu, kehitys tai avautuminen tapahtuu, tuo korkki pamahtaa auki ja kaikki poreilee pintaan. Ihan kaikki mitä mielen mutkaan on koskaan uskomuksin tai ajatuksin tallennettu. Se voi kestää, mutta lopputulos tuon purkautumisen jälkeen on aivan uudenlainen olotila. Kun jotain nousee tuohon silmien eteen katsottavaksi ja koettavaksi, niin minä koen, että silloin jotakin sisällä ollutta on menossa ulos minusta, pois, ja siksi voin nähdä sen ulkopuolella, kuin katsoa sen selkää. Aikansa möyryää, ja sitten se on poissa. Me etsimme vapautta monin tavoin, mutta vapaus voi olla vain silloin, kun ei kutsu eikä torju mitään. Elämässä voi tapahtua mitä vain, se ei ole meidän käsissä kuin ehkä hippusen, mutta sisäinen vakaa olotila ei järky. Kuin pinnalla kuohuisi, mutta sinä olet omassa itsessäsi niin syvällä sisällä, että olet oivaltnut paikan, johon kukaan ei koske ja siellä voi olla vapaa, vaikka olisi ulkoisesti vielä vanki. Viisaat opettavat, että mielelle on annettu aikansa haastaa meitä, kuin testata vakaumustamme, voimaamme, tunnistammeko sen. Kun tunnistamme, loppu käy helposti ja mieli on kuin työkalu, jota voi käyttää, mutta ei määrittele meitä. Tunteet kuuluvat keholle. Niistä emme eroon pääse, mutta ne eivät enää ole niin voimallisia, tulevat ja menevät, kun ei samaistu, pidä kiinni, pidä omana.