Uupumus ja haluton vanhemmuus
Olen kamppaillut viime vuodet erilaisten sairasteluiden, stressioireiden, uupumuksen ja masennuksen kanssa samalla kun olen tehnyt töitä ja opiskellut. En halunnut lasta, mutta vaimoni halusi. Käsittelimme asiaa pitkään ja vähitellen ainoina vaihtoehtoina alkoivat näyttäytyä joko avioero tai lapsenhankinta ja ainakin toive onnellisesta avioliitosta. Vaimoni vakuutteli minulle, että hän ymmärtää tilanteeni ja on valmis ottamaan päävastuun lapsenhoidosta. Arvostan kumppanuuttamme yli kaiken, joten päätin ottaa riskin ja hypätä tuntemattomaan.
Olen ollut vuoden alusta lähtien sairaslomalla opinnoista, vaimoni on raskaana, ostimme asunnon ja muutimme uudelle paikkakunnalle kesällä, ja laskettu aika on syksyllä. Käyn psykoterapiassa omakustanteisesti Kelan kuntoutustukia odotellessa, ja olemme keskustelleet tilanteestamme myös neuvolassa. Koronakin toki vaikuttaa taustalla stressiin, kun olen vielä riskiryhmässäkin.
Minulle on myönnetty vielä vuosi opinto-oikeutta ja tutkinnosta on enää opinnäytetyö jäljellä, mutta on vaikeaa kuvitella, kuinka jaksaisin enää saattaa sen valmiiksi ennen lapsen syntymää, joten voin joutua jättämään opintoni kesken. Energiatasoni, keskittymiskykyni ja aloitteellisuuteni ovat todella alhaalla, ja niinpä vaimoni tekee kotitöistä ja muista juoksevista asioista leijonanosan. Kun arjen pyörittäminen on näin raskasta jo nyt, ahdistaa edes ajatella, millaista helvettiä siitä vauvavuodesta oikein tulee; tuskin ainakaan helpottaa.
Tämän kaiken keskellä yritän epätoivoisesti löytää elämästä jotakin merkityksellisyyttä ja mielekkyyttä. Miksi opiskelin, jos en valmistu? (Tiedän, että matkanteko on tärkeämpää kuin määränpään saavuttaminen, mutta jää silti harmittamaan, jos tutkintoni jää pelkästä opinnäytteestä kiinni.) Mitä jos en koskaan palaudu tästä kuormituksesta enkä voi enää koskaan palata opiskelemaan tai töihin? (Tiedän, ettei työ ole tärkeintä vaan mielekäs elämä, mutta on vaikeaa kuvitella, mitä muuta niiden tilalla oikein tekisi, joka tuntuisi vielä itselle merkitykselliseltä.) Miksi menin naimisiin, jos en halunnut lasta? Entä jos en koskaan opi rakastamaan lastani? Yritän ajatella positiivisesti, mutta oikeasti tuntuu, että haluaisin vain luhistua lamaantuneena sänkyyn ja olla välittämättä enää mistään mitään, koska IDGAF-nihilismi tuntuu tarjoavan näennäisesti tehokkaan pakettiratkaisun kaikkiin ongelmiin elämässä. Tunnistan viheliäisen noidankehän, jossa minulla ei ole tarpeeksi energiaa edes siihen, että jaksaisin etsiä itselleni sopivia palautumiskeinoja, enkä tiedä, mitä tekisin asialle – tai voinko edes tehdä sille mitään. Mikä neuvoksi, jos ei jaksa edes elpyä vaikka haluaisi?
Piti oikein googlata tuo IDGAF-nihilismi mutta löytyihän se sieltä. Sopivissa määrin se on hyvä tapa vähentää asioiden stressaavuutta.
Hankala tilanne mutta positiivisena asiana taitaa olla suhde kumppaniin ja avoin keskusteluyhteys hänen kanssaan sinulla. Tässä pari ajatusta tilanteeseesi.
Kuulostaa kyllä pitkään jatkuneen stressin seurauksena tulleelta ylikuormittumiselta kuvauksesi perusteella. Näin tekstin kautta johtolankana näkisin tuon alun, jossa kuvaat opiskelun, töiden ja terveyshuolien päällekäisyyttä olleen.
Voisin kuvitella että tuossa voinnissa kuka tahansa kokisi vanhemmuuden pelottavana asiana, vaikka parisuhde ja perhe-elämä muuten olisi toivottuja asioita. On hyvä että käyt terapiassa ja toivottavasti saat siihen Kelan tuen mahdollisimman pian. On olemassa vakuutuksia, joiden kautta voi saada noita maksuja takaisin, jos aloittaa terapian tukipäätöstä odottaessa. Toki on oma juttunsa että sattuuko sellaista pykälää olemaan kun sitä tarvitsisi.
Miksi opiskelin, jos en valmistu?
- Opintosuoritteet säilyvät tietyn aikaa, vaikka opinto-oikeus lakkaisi. (näin oli ainakin ennen.)
- Terveyssyyt kannattaa ilmoittaa koululle, ellet olet jo niin tehnyt. Josko sairasloma olisi kriteeri, jolla opiskeluoikeus ei päättyisikään.
Mitä jos en koskaan palaudu tästä kuormituksesta enkä voi enää koskaan palata opiskelemaan tai töihin?
- Toivo auttaa jaksamaan vaikka ulospääsy tilanteessa ei olisi tässä kohtaa vielä näkyvillä. Ihmisen palautumiskyky on yllättävän suuri kunhan stressitekijät poistuu ja palautumiselle tulee sen tarvitsemat olosuhteet. Uskon että pääset tämän yli. Sinulla on asioita, joiden ansiosta et ole yksin.
Miksi menin naimisiin, jos en halunnut lasta?
- Tähän en minä voi vastata mutta kirjoitit alussa "ainakin toiveesta onnellisesta avioliitosta". Parisuhde on pitkä ihmissuhde ja siihen kuuluu monenlaiset vaiheet.
Entä jos en koskaan opi rakastamaan lastani?
- On mahdollista että et opi rakastamaan lastasi mutta on myös mahdollista että lapsi opettaa sinulle asioita elämästä, joita et voinut kuvitellakaan ennen vanhemmuutta.
Toivottavasti näistä ajatuksista oli ainakin haastetta omille mielipiteillesi ja päädyt näkemään valoisia puolia tilanteessa!