Uuden elämän rakennus
Terve. Viisi vuotta sitten harkitsin jo tänne kirjoittamista. Onneksi muistin tämän palstan vielä nyt. Keskustelu vaikuttaa hiljaiselta, mutta jo kirjoittaminen auttanee.
Eilen päättyi kuukausien epävarmuuden aika, kun puoliso ilmoitti, että ”olisi hyvä jos alkaisit etsiä omaa asuntoa”. Niin kai sitten. Laitetaan elämä uusiksi.
Olemme olleet yhdessä yli kaksikymmentä vuotta, aloimme seurustella jo yliopistossa, ja naimisiin mentiin kaksitoista vuotta sitten. 11-vuotias poika on pitkästä suhteesta todisteena. Muutimme perhettä kasvattamaan puolison kotiseudulle, sillä halusimme olla lähellä isovanhempia. Itse toki ehdotin muuttoa omalle kotiseudulleni, mutta puoliso ei tähän suostunut, sillä hänellä ei ollut siellä juuria. No eipä sen enempää minulla täällä.
Yhteisiin vuosiin on mahtunut tietenkin hyviä aikoja. Viisi vuotta sitten hyvä pariterapeutti kiskoi meidät suosta kertaalleen, ja lähennyimme hetkeksi. Viimeisen parin vuoden ajan suhteemme muuttui koko ajan platonisemmaksi. Omat tunteeni ovat kyllä säilyneet vahvoina, mutta vuosien rakastaminen ilman vastarakkautta ei sekään ole herkkua. Muistan usein todenneeni puolisolleni, että ”jos et halua olla mun kanssa, niin sitten sun ei kannata olla”. Nyt kun hän sai omaa elämäänsä kuntoon, laihdutti parikymmentä kiloa, hankki paremman työpaikan ja pari tatuointia, niin hän uskalsi sitten vihdoin todeta, että eipä tunteita ole hetkeen ollutkaan.
Näillä siis mennään. Itse olisin vielä jaksanut ja halunnutkin tehdä yhdessä töitä vaikkapa uudessa pariterapiassa, mutta tietenkin siihen tarvitaan kaksi.
Moni asia surettaa ja huolettaa, ja niistä ehkä toinen kerta kirjaankin lisää. Juuri nyt mietityttää eniten oman elämän rakentaminen uudelleen edelleen itselle vieraalla maaperällä. Perhe on ollut ykkönen viime vuodet, ja pienet sosiaaliset verkostot ovat koostuneet pääasiassa puolison vanhoista tutuista ja näiden puolisoista hänelle tutulla seudulla.
Uskon, että elämä kantaa, uusia tuttavuuksia ja ystäviä pystyy vielä aikuisenakin hankkimaan, ja hyviäkin asioita on tulevaisuudessa luvassa.
Just nyt ei naurata.
Terve taas. En tiedä lukeeko näitä vielä kukaan, mutta tuntuu tärkeältä, että ajatukset tulevat ylös jonnekin. Olen pitänyt noin kuukauden verran perinteistä päiväkirjaa, mutta nyt tuntuu, että ajatus alkaa lentää nopeammin kuin kynä ehtii, joten digitaalinen voi olla parempi. Samalla, jos jotakuta nämä ajatukset auttavat, niin sitä parempi.
Musta tuntuu, että olen elänyt utopiassa viimeiset vuodet. Olen rakastanut ihmistä, jolla ei ole ollut antaa vastarakkautta. Toivonut, että oma rakkauteni riittää molemmille, ja jos vain rakastan vielä vähän lisää, niin se sytyttää lopulta myös toisen. Hetki hetkeltä oman rakkauteni osoittaminen on tietenkin käynyt vaikeammaksi, kun en ole saanut sille vastinetta. En eriteltyä kehua, en kiitosta, en arvostusta ("joo joo, oothan sä hyvä ihminen/isä/aviomies). Olen kymmeniä kertoja koettanut kysyä, mitä toinen toivoo, tarvitsee ja haluaa parisuhteelta, ja minulta. Vastaus on ollut usein, "en tiedä". Sitten olen taas yrittänyt olla jotain, mitä oletan toisen haluavan. Ja saanut vastaukseksi "no ei ainakaan noin". Ja lopulta, kun olen jotain vastaukseksi saanut, se on yleensä ollut, että "ole vaan oma itsesi". Kaiken torjunnan jälkeen se, mitä lopulta olen, on tuntunut kuitenkin aina väärältä, enkä lainkaan tiedä, mitä se "oma itse" lopulta edes on. Vasta nyt, viime viikkoina, olen alkanut itselleni muistuttaa niistä hyvistä puolista, joita itsessäni kumppanina, rakastajana ja perheenisänä itsessäni tunnistan. Ja ne asiat ovat, (ranskankielinen ilmaus) vieköön, hyviä ominaisuuksia. Ne tekevät minusta hyvän ja haluttavan ihmisen.
Mutta ei hänelle.
Olen löytänyt tämän kriisin aikana mantrakseni "arvosta itseäsi". Se on antanut voimaa ja auttanut positiivisten tulevaisuudenkuvien maalailussa. Ja niissä kuvissa jatkuvasti on toistunut se, että kumppani on joku muu, kuin vaimoni. Vaikka hänelle en tällaisena kelpaisi, niin jollekin toiselle varmasti. Tämä itsen arvostaminen pysyy mielessä yleensä yksin ollessa. Edelleen, kun vaimoni on läsnä, vaivun entiseen mitättömyyteen ja tarpeeseen todistaa rakkauttani. Kuvittelen ja toivon, että jotain voisi vielä syntyä. Ehkä tämä helpottuu ajan saatossa.
Lienen elänyt tätä erokriisiä jo pidempään kuin tajuankaan. Reaktiovaiheessahan (jonka pitäisi esiintyä niiden ekojen viikkojen aikana - eropäätöksestä on kolme päivää) mielialat ja ajatukset heittelevät, mutta tuntuu, että nämä omat ajatukseni suuntaavat tosi pitkälle. Ehkä olen tehnyt henkistä lähtöä jo pidempään.
Terve. Kyllä täällä jotkut näitä lukee. Itsellä lähti eilen paperit eteenpäin. 10v. Kerittiin olla. Täytys varmaan itsekkin kokeilla päiväkirjaa. Voisi oloon tuoda helpotusta. Ei tämä mikään yllätys ollut, mutta kun vahvoja tunteita vielä on häntä kohtaan. Eiköhän tämä helpotu kun saa oman kämpän. Toivottavasti. Voimia miehelle sinne. Jos jonkun haluat vielä tavata niin uskon että se toinen oikea sieltä vielä tulee. Itseä ei juurikaan kiinnosta suhteet enää. Ne kun tuppaa aina epäonnistumaan
Osaan jotenkin sinun tilanteeseen samaistua. Perhe on ollut tärkein ja rakkaus toista kohtaan suunnaton. Vastakaikua on osin tullut, mutta jokin suoja toisella ollut kokoaika. Toivoin ja toivoin, että kun näytän rakkauttani yms. niin hänkin puhkeaisi kukkaan ja näkisin taas hänen ihanan ytimensä ilman suojaa. No hän puhkesi kukkaan mutta vasta kun ilmoitti erosta. Tasan 29 -vuotta tuli täyteen kun ilmoitti, ettei enää tunne kuin kaveruutta ja on muka kasvanut minusta erilleen. Mitähän tuokin sitten tarkoittaa.
Mutta tsemppiä, kyllä tästä ylös noustaan. Me kaikki!