Miten tästä selviää?
Täältä muiden kokemuksia lukiessa ymmärtää, että joskus tästä selviää. On samalla lohdullista ja hirvittävää nähdä, että muilla on samanlaisia, jos ei peräti hyvin identtisiä kokemuksia, kuin itsellä.
Olen 40 juuri täyttävä 3,5v tytön isä – tytön, joka nytkin nukkuu kuumettaan pois tuossa kainalossa autuaan tietämättömänä, että kohta sellaista perhettä ja kotia, jonka hän tuntee, ei ole. Perhettä, joka tuntuu olevan hänelle todella tärkeä. Tyttö puhuu todella usein siitä miten ”mennään perheenä” ja ”yhdessä iskän ja äitin kanssa” tehdään sitä ja tätä. Siten juuri, kuin minäkin olisin halunnut ja jonka eteen olisin edelleen ollut valmis tekemään lähes mitä vaan.
11 vuotta tulevan ex-vaimon kanssa ehdittiin kulkea sitä yhteistä taivalta. Siitä puolet naimisissa ja lapsen vanhempina 3,5 vuotta. Tammikuussa hän kertoi ilmoitusluontoisesti, että haluaa erota. Meillä on ollut vaikeuksia koko 11 vuoden ajan, mutta missä parisuhteessa ei olisi? Tiesin kyllä, että hän on tyyppiä, joka jää herkästi vanhaan kiinni ja muistaa kyllä ne huonot asiat, vaikka niistä olisi keskusteltu ja ainakin yritetty päästä yli ja eteenpäin. Hyviä asioita ei muistetakaan ihan niin helposti. Minä taas olen tyypiltäni sellainen, että pyrin katsomaan eteenpäin oppien siitä vanhasta – olen myös hänelle todennut, että ei kaikkea voikaan unohtaa, mutta joistain asioista voi olla hyvä päästää irti ja ymmärtää, että parisuhteessakin niistä asioista voi ottaa oppia tulevaisuuteen.
Siitä ”historian painolastista”… Ehkä merkittävin vaikuttava asia on se, että olin melko pitkään suhteemme alkuhuuman jälkeen melko pidättäytyväinen seksin suhteen. Siihen miksi näin oli, löysin syyn liian myöhään, oikeastaan vasta pari vuotta sitten, ja vaikka tilanne oli elänyt jo pitkään parempaan suuntaan ennen tätä oivallustakin, niin se ei ilmeisesti riittänyt. Lisäksi meillä oli hankala raskaus, jonka aikana olin myös todella varovainen, koska pelkäsin epärationaalisia asioita. Vaimollani on ollut myös fyysisiä terveyshuolia, jotka menivät niin pitkälle, että ne vaikuttivat häneen henkisestikin. Ne vaikuttivat myös parisuhteeseen ja siihen fyysiseen puoleenkin. Myös minulla oli melko pian tytön syntymän jälkeen kärjistynyt masennus, joka oireili jo useita kuukausia aiemmin. Asiat siis jonoutuivat.
Jotenkin itseäni ahdistaa eniten se, että vielä reilu puoli vuotta sitten katselimme yhdessä uutta kotia ja suunnittelimme tulevaisuutta. Jo paljon aiemmin, tuon masennuksen jälkeen, olin oppinut puhumaan enemmän ja paremmin tunteistani, haluistani ja itsestäni ja ratkaisemaan konflikteja paremmin – aiemmin olen ollut hitaampi ja sulkeutuneempi, enkä osannut käsitellä omia vaikeita asioitanikaan kunnolla. Olin siis siinä uskossa, että olemme menossa yhdessä kohti parempaa parisuhdetta, perheenä ja yksilöinä. No, hän ehkä olikin. Siitä myöhemmin.
Tuleva ex-vaimoni on saanut apua fyysisiin sairauksiinsa, joissa olen aina yrittänyt häntä auttaa ja tukea niin paljon kuin mahdollista. Tästäkin sain kuulla, että olen kerran ”jättänyt hänet yksin, kun hän pyysi apua” vaikka silloin en vain oikeasti osannut auttaa ja olisin siinä tilanteessa tarvinnut enemmän tietoa miten voisin auttaa. En ole siis minkään tason lääkäri. ”Too little, too late” vai miten hän asian ilmaisi tänä keväänä.
Kaivelen itsekin hieman vanhoja, koska ehkä se helpottaa oloa. Eräs alkuvuosinamme tapahtunut asia ei minua enää sinällään ole vaivannut, koska se käytiin silloin läpi ja annoin anteeksi. Yhden tyttöjenillan jälkeen vaimoni tunnusti suudelleensa baarissa jotain exäänsä. Häntä kadutti tuolloin kovasti, tai niin ainakin ymmärsin. Annoin anteeksi, koska hän vakuutteli silloin, että se ei merkinnyt mitään ja oli vähän niin kuin ”hyvästit”. Nyt jälkikäteen mietin, että olisiko jo silloin pitänyt ymmärtää jotain. Tämä on melko pitkä ja polveileva selostus ja sisältää omia oletuksiani, mutta here goes: kun sain kuulla, että ero tulee, niin senkin jälkeen on keskusteluja käyty. Ei ole kolmansia osapuolia – käytännössä. Ex-vaimoni on kuitenkin ilmaissut, että hän ei enää koe minua viehättäväksi, eikä oikein ehkä koskaan sitten kokenutkaan. Sain selvityksen fyysisestä koostani (olen hoikka, mutta en mitenkään ihmeellisen) ja siitä, että hänen pitäisi kokea olevansa kumppaniaan pienempi. Hänkin on pieni, tai aivan normaali. Minulle erittäin viehättävä ollut aina. Minulle myös kerrottiin, että keskinäinen fyysinen vetovoima on loppunut ja ”se ikkuna on sulkeutunut, eikä sitä auki saa”. Miksi? Tuo minun kokoni on ilmeisesti yksi syy, mutta tuntuu todella oudolta. Sain myös häneltä kuulla, että hän ei ehkä ole parisuhteeseen kykenevä, ainakaan perinteiseen parisuhteeseen, ja että hän haluaisi vielä näin kolmekymppisenä tuntea itsensä halutuksi ja tavata uusia ihmisiä, mutta ei edes välttämättä edes mitenkään fyysisessä, karkeasti sanoen seksiin asti johtavassa, mielessä. Ymmärsin tämän – kukapa ei haluaisi kokea itseään halutuksi. Jotta koko eroprosessi ihan käytännönjärjestelyineenkin sujuisi mahdollisimman hyvin, keskustelimme avoimesti tunteistamme ja myös tästä hieman erilaisesta katsantokannasta, joka meillä parisuhteeseen liittyen ilmiselvästi on. Meille tuntui olevan molemmille selvää, että kummallakaan ei ole tarvetta, tai ajatusta siirtyä vielä uusiin suhteisiin – minulla ei ainakaan, koska en ole mitenkään vielä pystynyt käsittelemään tätä käsillä olevaa parisuhteen päättymistä. Hänkin vakuutteli samaa. Asumme siis vielä saman katon alla hetken, kunnes muutamme omiin osoitteisiimme – tästä asuntokuviostakin riittäisi kerrottavaksi, mutta sanon vain, että itsestä alkaa tuntua koko erohomma aika laskelmoidulta. Ainakin siis sen ajan, kun olemme samassa osoitteessa ja tyttärellemme on alettu myymään ajatusta kahdesta kodista, ei kummastakaan tuntuisi hyvältä ”mennä tinderiin”. No kuinkas sitten kävikään. Tänään aamulla sain työmatkalla olevalta tulevalta ex-vaimoltani hieman pahoittelevaan sävyyn kirjoitetun viestin, jossa hän totesi, että oli matkalla kuitenkin ladannut Tinderin ja treffikutsuja tuli ja jotain viestien vaihtoa oli ollut, mutta oli tajunnut, että ei tunnu hyvältä ja ettei ole valmis. Ei siis todennut aluksi, että tuli tehtyä hieman toisin, kuin oli antanut ymmärtää vielä pari viikkoa sitten. Siitä oli pahoillaan vasta hetken päästä. Tai ei nyt suoraan pahoillaan, mutta sanoi ettei olisi reilua. Ok. Hän ei ole enää mitenkään tilivelvollinen minulle mistään sellaisesta, mikä ei koske yhteistä lastamme. Eli ”deittejä” ei oltu sovittu hänen mukaansa. Mutta seuraavaksi hän kuitenkin kertoi tavanneensa, ihan kaverina, jonkun pitkästä parisuhteesta juuri eronneen isän ja jutelleensa hänen kanssaan pari tuntia. En ymmärtänyt enää yhtään mitä tapahtuu. Mistä tämä mies nyt yht’äkkiä tähän mukaan tuli? Eihän siellä tinderissä tapahtunut, kuin ”moi, mitä kuuluu” viestien vaihtoa. Mitä tästä seurasi? Minä olen itkenyt pahaa oloani ääneti tänään koko ajan, kun kipeä tyttö on nukkunut vieressä. Ja loputkin pienet luottamuksen rippeet rapisee aika vinhaa vauhtia. Vaikka on tavattu vain kaveripohjalta, niin itsestä tämä tuntuu todella pahalta, kun asioista on puhuttu, sovittukin tai olen luullut että ollaan oltu samalla sivulla ainakin. Miten jatkossa voin luottaa siihen, että muissa, yhteiseen lapseen liittyvissä asioissa, sovitut asiat pidetään? Saatan nyt olla tässä pahassa olossani typerä ja ei pitäisi ajatella asiaa noin pitkälle, mutta juuri nyt on todella vaikeaa ajatella rationaalisesti.
Ja vielä yksi ajatelma. Vaimoni aloitti viime syksynä terapian pitkän terapeutin etsinnän jälkeen. Kun ajattelen tätä ajanjaksoa siitä tammikuuhun, niin huomaan, että hänen ajatuksensa ovat joko muuttuneet melko radikaalisti tai sitten hän on ruvennut sanomaan niitä ääneen. En missään vaiheessa suhdettamme ymmärtänyt, että hän ei olisi ”kypsä parisuhteeseen”. Miten olisinkaan voinut ymmärtää, jos ei tuota aiemmin kertomaani suuteluepisodia lasketa? En voi välttyä ajatukselta, että terapian kautta on tapahtunut jotain – se voi olla positiivista itsensä tuntemisen oppimista, mutta minusta näyttää siltä, että jotain sellaista sieltä on mukaan irronnut, joka on lopullisesti parisuhteen mahdollisuuden rikkonut.
Tulipa pitkä ja epäselväkin selostus, mutta kiitos, jos jaksoit lukea.
Vähän jatkoa. Tyttö siis melko kipeänä ja tytön äidin kotiintultua nousi korkea kuume uudestaan. Ehdotin, että voisimme soittaa päivystysapuun ja kysyä ohjeita, että milloin käydään tarkistamassa korvat ja muut. Ohje tulikin, että kannattaa tulla heti. Käytiin päivystyksessä ja kello oli noin 2 yöllä, kun päästiin lääkkeiden kanssa kotiin. Lääke piti antaa, mutta ohjeen mukaan aamulla ja jatkaa siitä. Tulevan exän mielestä olisi hyvä antaa heti, jotta kuuri saadaan käyntiin. Ihan hyvä ja ei siitä haittaakaan olisi, joten tuumasta toimeen. Meidän tytölle on aina ollut hankalia tutkimukset, kokeet ja lääkkeiden annot, joten tiesin, että voi tulla pitkä aamuyö. Niinhän siitä tulikin. Ex oli kireänä ensimmäisestä hetkestä alkaen, kun homma ei heti onnistunut. Yritin rauhoitella kaikkia parhaani mukaan ja yritettiin ja yritettiin. Lahjottiin, keksittiin juttuja ja jopa vähän uhkailtiin. Kehtasin jossain vaiheessa sanoa, kun tuleva exäni sulki vessanpöntön kannen voimallisesti, että koitetaan rauhoittua ja olla paiskomatta asioita. Sain puolikkaan huudon osakseni ja sisältö oli että miten muka sitä kantta voi edes paiskoa. Tyttömme oli sylissäni tässä(kin) kohtaa ja väsynyt ja jännittynyt jos ei jopa pelokas. Yritettiin silti vielä lisää ja tässä vaiheessa oli mukana iPad ja Ryhmä Hau, jota kokeiltiin yhtenä kikkana. Ei onnistunut ja koko ajan tuleva ex vaimoni rämppäsi ohjelmaa päälle ja pois sen mukaan, miten hänen mielestään onnistuttiin lääkettä antamaan ja ansaitsiko tyttö katsoa tablettia. Puhinaa, hammasten kiristelyä, alentuvaa äänensävyä ja kaikkea mahdollista, millä näyttää turhautuminen, oli havaittavissa. Ehdotin, että kokeillaan vielä kerran ja jos ei onnistu, niin tabletti pois, kaikki nukkumaan ja aamulla uusiksi. "No aamullahan se onnistuu varmaan paljon paremmin." Äänensävyn tietää varmasti kaikki. Totesin, että no kokeillaan vielä kerran, mutta rouva oli jo poistunut nukkumaan. Jäin yrittämään vielä kerran tytön kanssa ja sain aika pian sitten homman hoidettua - tein hänen kanssaan diilin, että laitetaan lääkettä ja sitten saa aamulla katsoa tablettia, jonka tyttö ymmärsi heti, rauhoittui hieman ja homma hoitui. Siitä sitten kohti sänkyä ja tapansa mukaan tyttäremme halusi väliimme nukkumaan, joten kiikutin tytön sänkyä kohti sanoen vielä, että "pääset nyt heti äitin viereen nukkumaan". Vastassa oli mulkoilua ja lause: "Hieno juttu, mutta nyt ei sitten tablettia huomenna katsella kun iskä kielsi." Sanoin, että meillä oli kyllä sopimus, että kun onnistutaan, niin saa katsoa. En kuulemma voinutkaan luvata katsomista ja muuttaa alkuperäistä sopimusta tyttären kanssa ja jankkaus tästä. Minulla kiehahti. En koskaan, koskaan, ole sanonut pahaa sanaa tyttäremme kuullen hänen äidistään, enkä hänelle itselleenkään. Nyt nimittelin sanomalla, että voitko olla yhtään enempää kusipää. Häpeän tietenkin nyt suuresti sanomaani. Jokin mitta tuli aivan täyteen, joka ei tietenkään oikeuta tuollaiseen.
Koska mitään jatkokeskustelua ei tietenkään voinut tilanteessa käydä ja halusin kuitenkin sanoa jotain ja selittää purkaustani, niin kirjoitin whatsapp viestin. Totesin, että olin, taas kerran, se joka koko tilanteessa virheitä teki, mutta myönnän tehneeni virheitä. En kuulemma kuitenkaan itse nähnyt itsessäni mitään virhettä. Sain myös kuulla sanonnan padoista ja kattiloista, kun kehtasin tuoda vielä esille exäni käytöksen koko tilanteessa. Käyttäydymme väsyneenä kuulemma ihan yhtä huonosti molemmat - myönnän, mutta en tässä tilanteessa, kun piti yrittää toimia lapsen kanssa hänelle mahdollisimman mukavasti. Sen jälkeen kylläkin. Kohdelkoot minua miten haluaa, mutta siten, että toisen toimintaa ei arvostella sillä tavoin, että lapselle voisi alkaa muodostua kuva paremmasta ja huonommasta vanhemmasta.
Olen totaalisen kypsä, surullinen, epäonnistunut, ahdistunut... itsetuntoni on aivan nollassa tällä hetkellä. Pelkään kaikkea mahdollista tässä erossa. Ja vaikka sitä tuskin tapahtuu, niin pelkään sitäkin, että tuleva exäni huomaakin jossain vaiheessa, että ei se ero ja vihreämmät ruohot sittenkään sitä onnea tuoneet ja haikailee takaisin, niin minä suostun vielä uudestaan yrittämään.