Mies, 47, nykyinen ex 38, nainen. Takana 9,5 vuotta yhdessä, josta 9 saman katon alla, naimisissa viisi vuotta, ei lapsia, luojan kiitos, mutta kolme kissaa jotka puoliso nimenomaan tahtoi ja joille annoin periksi, eläimet on kivoja. Nyt olen kolmen kissan yh, mutta vapaaehtoisesti, en niistä yhtäkään suostunut antamaan tuolle tuuliviirille mukaansa.
Puoliso ilmoitti erosta riidan päätteeksi kuluvan vuoden tammikuussa, poistui tontilta kesäkuun alussa, sovitusti, vaikka hieman piti laittaa rajoja vastaan keväällä, kun muuten voisi olla paikalla vielä ensi vuonnakin, eronneena, sen verran huteraa oli eroaminen ja lähteminen. Takana puolisolla kaksikin uskottomuutta ja vaikka teki kipeää, päätin olla luovuttamatta, ihminen on erehtyväinen ja rakkaus voi pelastaa mitä vaan, jos molemmat yrittävät ja hyvin käy.  Ja tein töitä hyväksyäkseni tapahtuneen, saavuttaakseni anteeksi annon ja myöhemmin jälleen rakennuksen. Näin on käynytkin ja tiesin pystyväni siihen.
Ongelma koko suhteen ajan on ollut se, että puoliso ei juuri itseään avannut, ei ajatuksiaan, tunteitaan, tarpeitaan, suunnitelmiaan, haaveitaan tai halujaan. No haluja seksin suhteen avasi kyllä, mutta muuten vain arkisia haluja. Olen jokusen sopan läpi itse kävellyt, kolme pidemmän parisuhteen eroa takana, kaikki omilla tavoillaan raskaita, vaikkakin rakkaita ja opettavaisia. Olen opetellut puhumaan itsestäni, tunteistani ja ajatuksistani, osaan ja pystyn. Osaan myös pitää asioita sisälläni, käyn niitä pitkään läpi ennen kuin päätän avautua, en halua turhasta jupista heti ensimmäisellä risahduksella. Ja olen myös avautunut, tässä nyt edesmenneessä suhteessakin. Mutta ei ole syntynyt keskustelua, ei ole tullut muuta kuin kuuntelua ja hiljaista hyväksyntää. Tai voi se olla hyväksymättömyyttäkin, kun ei sanoilla ole vahvistettu.
Jo suhteen alussa huomasin, että puolisolla oli vaikeuksia saada sanoitettua itseään minulle, vaikka selvästi oli suuria tunteita sisällä joista olisi halunnut sanoa jotain. Annoin aikaa, annoin tilaisuuksia, jotain välillä sainkin. Tietoisesti mietin, että kyllä tästä hyvä tulee, pitää ottaa rauhassa, kasvaa yhdessä puhumaan, minä pystyn auttamaan häntä puhumisen kanssa, rakkaus auttaa vielä enemmän. Kuuntelin, odotin, varovaisesti kyselin ja ohjailin keskusteluja, kerroin itsestäni, myös esimerkin vuoksi, todella annoin hankalia paloja itsestäni. Mikään ei auttanut, mutta jatkoin suhdetta, rakastinhan häntä enkä halunnut luovuttaa, uskoin meihin.
Nyt, kun pöly on laskeutunut, näyttää suhteen kulku silmissäni siltä, että jossain kolmanen ja neljännen vuoden tietämillä olen turhautunut siihen, ettei suhteemme etene, ei tule keskustelua, vaan monologiani eikä toisella ole mitään suunnitelmia tulevaisuuden osalta. Ja kun turhauduin, en osannut purkaa sitä muuten kuin vetäytymällä kauemmas henkisen vastakaiun puuttuessa. Vetäydyin kauemmas läsnäollessa ja vetäydyin töihin suorittamaan, päivät venyivät. Siltä se nyt näyttää, parin kuukauden kuluttua kuva on erilainen. En vain saa hyväksyttyä sitä, että eron syyt olisivat tasapuoliset, vaan jotenkin koen olevani enemmän syyllinen, selvästi, vaikka todistusaineisto ei sitä näkemystä tuekaan. Puhe väheni, en minäkään paljon viitsi avautua kun ei ole luottamusta keskustelun suhteen, toinen pimittää ja pihtaa sanojaan. Huono kierre.
Tuli ero, edelleen niukasti sanoja itsestä häneltä, eron syyt hyvin epämääräisinä, myös häilyvinä, kuvaus saattoi muuttua viikossa, mielipidekin vaihteli, mutta suutuksissa tehty päätös piti, siitä ei tingitty tai joustettu. Pariterapia ei sopimut aiemmin, eikä nytkään, kun sille olisi ollut tarvetta enemmän kuin koskaan, täysin vaikuttamatta hänen päätökseensä. Muutto tuli, on oltu yhteyksissä, paljonkin, mutta viikko sitten hän muuttui etäiseksi, ei enää kontaktia. Aiemmin oli kontaktia, mutta ei itsestä avautumista, nyt ei enää mitään.
Mietin vain, että onko kellään muulla kokemusta naisesta joka ei puhu? Aina parjataan, että miehet eivät puhu itsestään, ajatuksistaan ja tunteistaan, mutta eivät tunnu puhuvan naisetkaan. En lainkaan kiistä, ettenkö itse tekisi myös sitä, joskin olen hyvin sopeutuvainen ja joustava, enkä koe sitä rasitteeksi semminkin kun en aloita niistä pikkujutuista riitojakaan, enkä katkeroidu niistä. Jos/kun ollaan oikeassa keskustelussa, voin tuoda esille noita pikkujuttuja ja kertoa miten olen ne hyväksynyt osaksi meitä, ärsyyntymättä.
Mietin myös sitä, että olikohan niin, että minä ihastuin, rakastuin ja opin rakastamaan häntä (omalla tavallani…), mutta toinen osapuoli jäi ihastumisen ja rakastumisen maastoon, eipä sitä sitten enää kauheasti itseään avata toiselle, kunhan vain kellutaan mukana kunnes keksitään jotain hauskempaa.
Tämä oli jo kolmas pitkä suhde, jossa nainen ei puhu, vaan minä, mies puhun. Ymmärrän, että on peiliin katsomisen paikka, jos onnistun valitsemaan kumppaneikseni aina tietynlaisia naisia.

• Muokattu kirjoittajan toimesta 4 vuotta, 5 kuukautta sitten. Syy: Ajatus- ja kirjoitusvirheitä