Moikka. Olen 20v nuorimies ja mun viimeisimmästä erosta on jo puoli vuotta mutta en ole päässyt siitä oikeen mitenkään yli tai eteenpäin kavereiden ja vanhempien tuesta huolimatta.

Siis homma meni niin että löysin koulusta todella hyvän tyttöystävän ja meillä oli tosi kivaa keskenään. Kaikki asiat kuten luonne, kiinnostuksen kohteet ja sopeutuvuus kaikella lailla oli tosi samanlaisia. Me siis sovimme hyvin yhteen. Tapailimme ja pidimme hauskaa. Hänellä oli lapsuudesta vanha tosi hyvä kaveri joka on myös mies. He tapailivat kyllä niin paljon että ajattelin jo monesti että tuo menee jo meidän parisuhteemme yli. Sitten kerran sanoin sille että miksi sä huomioit sitä toista niin paljon ja sanoin että mua häiritsee kun sä näet kokoajan sitä ja huomioit jopa enemmän kuin mua. No sitten se mun tyttöystävä sanoi että en tiedä voinko seurustella enää jos et hyväksy mun ja sen toisen pojan ystävyyttä ja aikamme juttelimme siinä ja minä sitten pahoittelin syvästi sitä kun olin mustasukkainen. Hän sanoi sitten että kyllä haluan olla vielä sun kanssa. No sitten parin viikon päästä hän yllättäen jätti ja sanoi sitten että en koe olevani valmis suhteeseen. Hän on siis 19v. Tästä minä menin tosi rikki ja mietin kaikkea mahdollista. Mietin kokoajan oliko mun käytöksessä jotain vikaa vaikka ei olisi pitänyt. Myöhemmin sitten syksyllä kuulin että hän jätti koska hänestä minä olin liian mustasukkainen ilman mitään syytä.

Ajattelen kyllä kokoajan että eihän tuo ole ollenkaan tuon arvoista jättää vain siksi kun käsitin vain väärin sen ja tämän pojan ystävyyden. Suhteemme kesti vain 10 viikkoa, mutta silti oli kaikki perusteet pysyä yhdessä ja ihan pieni mitätön juttu käytännössä tuli väliimme ja pilasi kaiken. Minä sitten menetin malttini kokonaan kun arvasin että hän valehtelee sen että ei ole valmis seurustelemaan kun ei se voi olla mahdollista ottaen huomioon että olin hänen toinen poikaystävä ja hänen edellinen jätti hänet eikä hän sitä. Minua oikeastaan masentaa kokoajan ja harmittaa ja kaikki voima ja ilo on kokonaan poissa. En pysty näkemään mitään toivoa edessäpäin. Kaikki minun kaveritkin melkein jotka seurustella haluavat ovat kyllä pysyneet yhdessä jos edes vähintään on yhtä kivaa kuin mulla ja sillä tytöllä oli. Tuntuu että olen ainoa vain jostain syystä kuka aina on yksin ja menettää tyttöystävät ja kaverit. Olen myös syrjitty ja koulukiusattu kautta aikojen eikä minua ole paljoa arvostettu. En ole edes lihava ja olen pitkä ja komea enkä pukeudu mihinkään räsyihin edes vaan hienoihin merkkivaatteisiin. Luonteeni on ystävällinen ja ihmisläheinen sekä hyvin sosiaalinen ja ulospäin suuntautuva. Mutta jokin juttu aina ajaa kaikki tiehensä. Muilla ei käy näin joita tunnen. Tätä samaa sarjaa on ollut paljon ennenkin. Eli ensin saanut jotain ja sitten tyhmästä syystä menettänyt. Ainoana ihmisenä porukassa.

Nyt olen sitten jo useaan otteeseen sortunut uhkailemaan ja raivoamaan tälle tytölle jo monesti ja tilanne on kärjistynyt niin pahaksi että ei kyllä ole toivoa entiseen paluuseen enää. Minuun sattuu tämä joka päivä ja haudon vaikka mitä. Mikä neuvoksi?

Olen siinä pisteessä jo että en luota enää edes fyysiseen hyvinvointiini. Tarvitsen tukea ja joitakin syitä miksi luottaa tulevaisuuteen vielä.