Mistähän aloittaisin, tuntuu että tekstin tuottaminen on jotenkin hankalaa enkä oikein jaksaisi ruotia asiaa….noh, olen 44 vuotias mies ja elän perhe- / parisuhdekriisin keskellä. Tarve avautua on kova.

Olen jo kertaalleen avoliitosta eronnut v:nna 2006, olin tuolloin itse se liitosta lähtijä. Liitosta syntyi poika, hän täyttää jo kohta 18 vuotta ja hänellä on hieman autistisia piirteitä mutta pärjää arkielämässä aika hyvin ja tapaan häntä säännöllisesti.

Nykyisen vaimoni kanssa tapasimme kahdeksan vuotta sitten, olimme jo puolituttuja 80-90 luvun vaiheesta asti mutta suhteemme syveni nopeasti loppukesän-syksyn aikana. Hänellä oli silloin 2 poikaa edell. avioliitosta, ja vanhempi heistä oli vakavasti käytöshäiriöinen (muksimista ja pahoinpitelyä, itsensä vahingoittamista, muiden kiusaamista ja ärsyttämistä) ja toinen nelivuotias oli oikein mukava poika, tosin hieman yliaktiivinen mutta todella kiva poika. Oltiin hyviä kavereita. No, päätin jo siinä vaiheessa että otan naisystävän mukana koko paketin ja sillä hyvä.

Olimme hirmuisen rakastuneita ja loppuvuodesta 2008 saimme tietää odottavamme lasta. Olimme ikionnellisia ja päätimme että muutamme omaan taloon jos vain pankkilainat ym. järjestyvät. Vaimo oli ikionnellinen, hän ei osannut kuvitellakaan että saisi vielä lapsen ja vielä omistusasunnonkin. Muutimme yhteiseen asuntoon ja menimme 2009 kesällä naimisiin ja vaimo synnytti tytön alkusyksystä. Saimme vielä toivomamme pojankin 2011 ja kaikki oli mallillaan.

Minulla on aina ollut skismaa tuon vanhemman, käytännössä nyt jo täysikäisen poikansa kanssa ja hänellä onkin toistuva ja patologinen taipumus joutua hankaluuksiin, ts. nyt kuluvan vuoden keväällä osallisena kahdessa eri pahoinpitelyssä (hampaita poikki, pää auki, taju pois -> sairaalaan). Myös erittäin suopea asenne huumeidenkäyttöä kohtaan. Olen omana henkisenä suojautumiskeinonani käyttänyt sitä että olen kuin koko tyyppiä ei olisi olemassakaan. Sama tapahtuu toisella osapuolella. En tiedä olenko tehnyt oikein mutta se on osaltani jotenkin helpottanut olemisen tuskaa.

Nyt myös hänen nuoremman poikansa kanssa on tullut ongelmia kun hän on todellakin yliaktiivinen edelleenkin ja ”sählää” todella kovalla intensiteetillä kaikkea mitä milloinkin tekee ja itse olen seurannut ”karheana” ja jaksamattomana sivusta ihan siihen pisteeseen asti etten jaksa seurata hänen milloisiaankin säätämisiä. Meillä on täällä ollut aika hulabaloo aika ajoin. Koen että minulla on näissä omissa pienemmissä lapsissani ollut ihan tarpeeksi seuraamista.

Olen ollut töissä miltei koko yhteisolomme ajan, lukuunottamatta kahta hieman pidempää työttömyyttä. Olen juuri tällä hetkellä työttömänä ICT-alalta, mutta aloitan uudet kuljetusalan vakkarityöt ja kuviot tuossa ensi viikolla joten se on aika huippu juttu.

Vaimoni tekee 3-vuorotyötä sosiaali- ja terveysalalla, hän aloitti työt 2015 kesällä ja on aika pahasti rikki työstänsä ja jaksamisestaan. Tuota ennen hän ei ollutkaan työssä kuin hetken aikaa perhepäivähoitajana odottaessaan toista lastamme ts. hän oli peruspäivärahan, lapsilisien ja lastensa elatustukien varassa vuosikaudet. Toisin sanoen elimme minun ICT-alan palkkani varassa suurilta osin.

Muutimme kaksi vuotta sitten rintamamiestaloon jota täytyisi remontoida mutta eihän meillä sellaiseen ole juuri nyt rahaa jos sitten ei paljon muuhunkaan.

Vaimo jo kesällä 2015 uhkaili yllättäen että jos tämä meininki ei muutu niin sit tarvii keksiä että miten me tästä jatketaan. Silloin päästiin yhteismielin samaan lopputulokseen mutta nyt hän ikäänkuin uhkailun ”vuosipäivänä” otti taas asian esiin ja totesi että ratkaisu täytyy löytyä nyt ja äkkiä.

Olen ollut todella masentunut asiasta tässä puolisen vuotta ja minulla on ollut asian johdosta mm. raha- ja laskunmaksuongelmia joka osaltaan pahentaa tätä epätoivon kierrettäni.

Vaimon käytös oli vielä alkukeväästä todella ihmeellinen; antoi ristiriitaisia signaaleja puhumalla välillä todella suulaasti ja välillä taas vallitsi totaalinen hiljaisuus. Nyt on vain se hiljaisuus. Ainoastaan lasten asioita vatvotaan jonkin verran ja korkeintaan muistuttelu, nälviminen, vähättely ja arvostelu on jota saan osakseni. Kaiken muun hän kertoo minulle WhatsAppin kautta. Hän siirtyi myös yllättäen nukkumaan toiseen huoneeseen pari kk taaksepäin.

Koen että tuon vanhemman pojan kanssa peli on jo menetetty mutta nuoremman kanssa kävin tärkeän keskustelun pari kk taaksepäin ja käteltiin, sovittiin ja taputeltiin asiat kuntoon ihan silmäkkäin ja sovittiin että viha ei saa sijaa. Kuitenkin jokin aika sen jälkeen kimpaannuin jostain arkipäivän asiasta ja sanoin hänelle mielestäni myöskin ihan asiasta ja sen jälkeen tämä poika on aloittanut mykkäkoulun ja asetelma on näemmä taas aivan sama.

Vaimollani on mielestäni erikoinen äiti-lapsisuhde näihin vanhempiin lapsiinsa ja hänellä on ilmeisesti jonkinlainen liiallinen tarve olla tarpeellinen lapsilleen? ”Hei hei, voi voi äiti lähtee nyt yövuoroon, voi voi me nähdään vasta silloin ja silloin, älkää nyt lapset itkekö!” -tyyppinen. Tuntuu jokseenkin sanottuna siltä että jos hänellä ei ole lapsia siinä heti yhteydessään niin mistään ei tule mitään. Hän määrittelee ehkä itsensä liiaksikin lasten kautta.

En muista että olisin nähnyt hänen itkevän kertaakaan koko 8 vuoden aikana, en muista myöskään sanoneen ”Mä rakastan sua”, ainoastaan ”niin mäkin sua”. Tosin siitäkin on jo liian kauan aikaa siinä kuin viime suukostakin. Olisiko se jonkinlaista heikkoutta, en tiedä?

Pienet lapsemme nukkuvat meidän makuuhuoneessamme. Yhteinen aikamme on aina ollut sellaista että sitä ei ole ollut juuri koskaan, koska lapset. Elokuviin tai ulos syömään ei voi mennä, koska lapset. Pienet ulkomaanmatkat (pitkä viikonloppu) on olleet poissuljettuja, koska lapset.

Viime ajat olen ollut täällä alakerrassa koska toisen kohtaaminen on tuntunut liian rankalta ja jatkuvan vihan kohtaaminen on kestämätöntä, enkä sitä kestäkään. Vaimo vain vähättelee että isoa miestäkö pitäisi nyt ymmärtää. Onneksi pääsen kohta töihin ja saan ajatuksiani muualle edes hetkiseksi.

Otin tänään yhteyttä paikalliseen perheneuvolaan, koitan saada sitä kautta tilannetta paranettua ja jäsennettyä jotenkin mutta en oikein usko että vaimo haluaa lähteä sille(kään) tielle. Ehkä vielä tämän vuoden puolelle saan ajan varattua. Tuntuu siltä että minun ja meidän kohtalo on tosin jo päätetty ja minulla ei ole siihen enää mitään sanottavaa, ainoastaan velvoitteita.

En tiedä miksi tämän kirjoitin alunperinkään mutta kaipaan jotain tukea ja ymmärrystä jostakin. Olen tästä tosin keskustellut jo muutaman tuttavan kanssa mutta jotenkin tilanne on vaan niin ahdistava että pakko purkaa tätä johonkin kun tuntuu etten enää kestä muuten.

Rakastan yli kaiken lapsiani, en millään haluaisi että rikkinäinen koti olisi todellinen tilanne myös heille. Haluaisin tehdä kaikkeni päästäkseni eron partaalta takaisin normielämään, iloineen ja suruineen.