Epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsii tällä hetkellä todella hämmentävän suuri prosentti naisista. Se johtuu lapsuuden traumoista.
Olin sitten suhteessa yhden tällaisen kanssa. Olen siis juuri 38 vuotta täyttänyt mies ja tapasin puheliaan, sosiaalisen ja seksuaalisesti erittäin vapautuneen naisen 2 vuotta sitten. Parin tapaamisen ja pitkien whatsapissa vietettyjen tuokioiden jälkeen (aikana, jona hän esti jo mut 3 kertaa), aloimme seurustelemaan vihdoin viime syyskuussa.
Tämä kuulostaa jo typerältä, mutta lukekaa eteenpäin.
Seurustelimme siis noin vuoden verran. Suhde oli on-offia viimeiset 2 kuukautta. Nainen on siis diagnosoitu psykiatrin toimesta epävakaaksi. Henkinen väkivalta ja raivokohtaukset olivat arkea. Raivokohtauksissa tuli mustasukkaisuutta exästä, johon ei ole tunteita minulla ja myös poikaani kohtaan oli haukkuja kuten ”huoran penikka”. Onneksi ei kuitenkaan poikani läsnäollessa.
Nyt sitten hän vihdoin jätti minut ja epävakaille tyypilliseen tapaan vannoi että ”100% varmaa, että uutta ukkoa ei tule” ja menikö viikko siitä, niin oli jo uusi poikakaveri. Sanomattakin lienee selvää, että sattuu ihan vitusti.
Toisaalta olen onnellinen, että tarina päättyi. Olinhan valmis laittamaan koko elämäni ratakiskoille, ja juna lähestyi. Silti se ei sammuta ikävää. Rakastinhan tuota ihmistä.
Exä haluisi perheen ja oli mukamas maailman kaunein omasta mielestään. Samalla haukkui omat kaverinsakin ”rumiksi huoriksi”, vähätteli muita. Ihmetteli, kun minulla sujui elämässä opiskelut ja työt ja kaikki, kun taas hän ei saanut edes lukiota käytyä edes aikuisiällä. Töitä ei päivääkään tehnyt elämässään. Silti kaikki piti saada valmiina, heti nyt ja itsensäpalvonta oli päällä ottaen instagramiin päivittäin pärstästään kuvia. Yhtään kirjaa hän ei omistanut.
Onko kohtalotovereita? Kirjoittelen lisääkin… tämä vain nyt paniikissa tässä kun ei muuta mielestä pääse.
Moi
Nojoo, kyllähän tuo hieman soittaa kelloja. Mutta tais antaa itselleen diagnoosin "yliherkkä". Eli heti kun hänen äitinsä diagnisoi itsensä noin, niin hänkin sitten diagnisoi itsensä samoin. Muutenkin piti äitiänsä todella korkealla jalustalla, josta ei saanut mitään pahaa sanoa. Minun äitini, isäni ja veljeni hän on kyllä haukkunut maan rakoon. Koko suvun oikeestaan.
Samoin hänen työkaverinsa ja työnsä on saanut osansa, joita vaihtaa muuten noin kerran vuodessa.
Aina vika muissa, ei hänessä.
Ja mulla on muuten hänen mukaansa joku fiksaatio äitiini, jolle soitan ehkä kerran kahdessa viikossa. Itse hän soittaa omalleen noin 2 kertaa päivässä.. hmmm?
Listahan olis pitkä esimerkeistä kuin eiffelin torni, mut mitäpä noista.
Ymmärrän sua, ei tunteille voi mitään. Itsekin kaipaan tuota ihmistä ihan kamalasti. Mutta silläpä ei ole paljon painoarvoa näissä jutuissa.
Tunteet on hiukan sekaisin.
Väistit luodin. Ole onnellinen. Olisit maanpäällisessä helvetissä, jos olisit perustanut tuon naisen kanssa perheen.
Aloitus kuulostaa tutulta. Tapasin puheliaan, sosiaalisen ja seksuaalisesti erittäin vapautuneen naisen ja seksiä olikin koko ajan ja paljon. Samaan aikaan alkoi myös raivokohtaukset, koskaan ei voinut tietää mikä sana tai lause laukaisee kohtauksen. Hän rakastui minuun heti, itse olin etäisempi ja varovaisempi alkuun. Hän pukeutui erittäin naisellisesti, jopa seksikkäästi ja sai siitä paljon kehuja, ei vain täysin tuntemattomilta miehiltä jotka olivat vaimojensa seurassa, vaan myös naisilta. Terapeutteni ehdotti, että ehkä vaimollani on sittenkin huomionhakuinen persoona kuin epävakaa, mutta piirteitä voi toki olla molemmista. Hän on myös äärettömän itsekeskeinen, eikä tunne sanaa ei. Puheissa hän on loistava, hän osaa sanoa kaikki tärkeät ja kauniit asiat, mutta teot ei koskaan kohtaa puheita, vaan hän pettää, valehtelee (aivan kaikesta) ja huijaa. Alun varovaisuuteni takia hänellä oli useampi muukin mies jos suhteemme ei toimi ja usein se olikin alussa on-off tyyppinen. Ja valehtelu, se on ollut hurjaa. Suuri varallisuus muuttui myöhemmin ulosotto veloiksi, lasten määrä kasvoi juuri ennen häitä, vuokrarahat menivät jonnekin muualla, sairaudet oli keksitty ja hän huijasi itselleen myös monta vuotta sairaslomaa keskivaikean masennuksen takia (minulle kertoi syyksi tautinsa) ja tietämättömänä tästä kaikesta ja seksistä ja kauniista sanoista huumaantuneena menin naimisiin hänen kanssaan ja en ole vieläkään onnistunut eroamaan. Pikkuhiljaa valheiden suuruus paljastui ja aluksi hän peitti ne uusilla valheilla, jotka jälleen minä ja koko ympäristö uskoi, kunnes olin täysipäiväinen salapoliisi ja selvitin kaiken. Sairauden selvittäminen olikin useamman vuoden työ, sillä niitä tietoja ei Suomessa ulkopuoliset saa ja puoliso oli kieltänyt ne myös minulta ja koskaan en saanut mennä lääkäriin tai sairaalaan mukaan, vaikka hän itse tunki joka vastaanotolle. Hän myös jatkuvasti epäilee, että kirjoittelen muille naisille ja on estänyt kaikki kaverisuhteeni. Mustasukkaisuus on äärimmäistä.
Kun lumipalloefekti alkoi ja valheet paljastuivat, hän edelleen kielsi kaiken ja suuttuu jos jää valheesta kiinni. Vasta kun hän jäi kiinni suhteesta kaveriini, suhteemme törmäsi kiveen. Tästäkin on jo kohta neljä vuotta ja olemme edelleen naimisissa. Silloin kävimme muutaman kerran terapiassa, mutta hän suuttui sielläkin, kuten omassa terapiassa jos aiheet menivät ikäviksi. Hän tykkää loistaa eri ryhmissä ja tilaisuuksissa marttyyrinä jonka lapsuuden kurjuus hakee vertaista ja sitähän ei ole koska suurin osa asioista on valhetta. Vuosien varrella jäin itsekin näiden valheiden vangiksi ja en voi kuin sivusta seurata kun hän kertoo niitä.
Minulla on jo useampi terapeutti sanonut suoraan, että minun pitää erota, mutta en ole vielä osannut. Jäin koska hänen lapsensa tarvitsivat minua (minun rahoja), jäin koska uskoin, että hän tekee mitä vain, jotta suhteemme saadaan kuntoon (teki pari päivää, seksiä ja kauniita sanoja), jäin koska en usko hänen selviävän taloudellisesti ja hän uhkaa itsemurhalla (useampi yritys ja sairaalareissu). Mutta nyt ymmärrän, että ei hän muutu, hän käyttää energian mielummin uusiin petoksiin, kuin, että oikeasti lähtisi rakentamaan parisuhdetta.
Mutta edelleen olen kiinni, aivoni kuvittelevat minun olevan rakastanut (vihaan) ja en osaa pitää puoliani ja hän edelleen kuppaa minulta kaiken (monta kymmentä tuhatta mennyt ja jouduin lopulta hänen petosten takia ulosottoon). Pelkään, että olen mahdollistanut niin hienojen kulissien rakentamisen, että kukaan läheinen ystävä tai edes omat lapseni ei ymmärrä miksi eroaisin näin ihanasta ihmisestä, joka julkisuudessakin suitsuttaa rakkauttaa minuun. Tämä onkin uudempia koukutuskeinoja tuoda rakkautemme julkisuuteen.
Mutta henkinen väkivalta ja taloudellinen hyväksikäyttö ei kuulu parisuhteeseen ja siksi jatkan eron työstämistä. Pari päivää sitten oli jo lähellä, mutta laimensin sanoman ja nyt hän jo suunnittelee yhteisiä kaukolomia, paljon seksiä, risteilyjä - ai niin, minä maksan kaiken, myös hänen ulosottovelkaansa, hiukset, ripset, viinitönikät ja hänen useamman lapsen kaikki kulut. Hän käyttää omat rahansa kirpputoreilla ja usein minä joudun silloinkin maksumieheksi. Meillä on hänen mukaansa yhteiset rahat, siis minun.
Jos en olisi niin tarkkailun alla, että töissäkään en saa olla, niin jokin vertaistukiryhmä tekisi varmaan hyvää, tarvitsen jotain rohkaisua ja tukea repimään itseni irti tästä valheesta ja lumouksesta, jonka tietoisesti ymmärrän, mutta tunnetasolla jokin pistää vielä vastaan. Pelkään monia asioita, varsinkin miten kaikki pärjää erossa, minä olen mielestäni ainoa joka pärjää silloin hyvin, mutta kaikki muut kärsii ja silloin näköjään asetan muut itseni edellen, mikä ei ole tervettä.
Tässä minun tarinani,olisiko kellään samanlaisia kokemuksia...Copy pastasin tuolta toisesta keskustelusta tämän...
Sekavana tässä yritän jäsenellä tarinaan omia ajatuksiani ja tunteitani. Toiveissa kai vain ainakin purkaa mieltä ja kenties löytää ihmisiä joilla olisi vastaavia kokemuksia sekä miks ei kenties mahdollisesti vertaistukea sillä koen olevani asian kanssa todella yksin. Etenkin valitseva koronavirus tilanne tuntuu vievän ahdistuksen aivan uusille asteille.
Minulla on siis erittäin kaunis ja viehättävä naisellinen kumppani jonka kanssa olemme seurustelleet nyt reilu 10v. Meillä on kaksi lasta, 7 – ja 5- vuotiaat pojat. Arki meillä on ollut jo pitkään todella haastavaa. Meillä on suht hyvin kasvatuksen suhteen isot linjat hallussa mutta parisuhteemme hoitaminen on jäänyt kumppaniltani täysin toissijaiseksi. Avaan tätä myöhemmin tässä hiukan lisää.
Kumppanini oli aluksi todella extempore tyyppi joka tykkäsi nauttia elämästä ja elää sitä ns. täysillä. Tämä olikin varmaan se piirre johon hänessä aluksia ainakin rakastuin kauniin ulkonäön lisäksi. Kaikki sujuikin varsin mukavasti aina siihen asti kunnes ensimmäinen lapsemme syntyi. Näin jälkeenpäin tuntuu että tuosta hetkestä lähtien en ole enää kelvannut juuri mihinkään tai osannut elää elämää niin kuin minun olisi hänen mielestään pitänyt. Tämä koskee niin rooliani isänä kuin kumppanina. Toki saan hoitaa perheen taloutta ja arkisia asioita mutta kun esimerkiksi läheisyydestä tulee puhetta on kyse kuulemma kaupankäynnistä jota kumppanini ei voi sietää vaan syyttää siitä minua.
Kumppanini on mielestäni psyykkisesti erittäin heiveröinen ja kenties sairaskin. Tätä hän ei tietenkään ole koskaan myöntänyt eikä siksi asiaan ole ikinä haettu minkäänlaista apua. Olen viime aikoina saanut ainakin omassa mielessäni jäsenneltyä kaavan joka meillä toistuu arjessa niin pienissä kuin isommissakin asioissa. Kumppanini on ensinnäkin täysin kontrollifriikki. Kaikki langat pitää olla hänen käsissään, oli kyseessä sitten tiskikoneen täyttö, ostoskassin purkaminen tai mikä vaan arkinenkin asia elämässä. Hän ei voi sietää pienintäkään epävarmuutta vaan menettää kontrollinsa heti jos pienikin asia sotkee hänen suunnitelmansa tai hänen tapansa esimerkiksi järjestää kodin jne. Tämän vuoksi hän kontrolloi kaikkea vallalla jota hän käyttää häikäilemättömästi ympärillään oleviin ihmisiin, enimmäkseen toki juuri minuun kumppanina, mutta myös lapsiimme ja omiin vanhempiinsa puhumattkaan esimerkiksi omasta äidistäni jonka hoitoon tai luokse lapsemme eivät juurikaan saa mennä mitä ihmeellisimpien ja keksittyjen syiden takia. Eli jälleen ainakin minun mielestäni on kyse nimenomaan tästä kontrollin säilyttämisestä. Tämä kaikki aiheuttaa sen,että kumppanini kaikki energia menee täysin tähän kontrolloimiseen ja vallan käyttämiseen eikä hän enää juuri jaksa hoitaa itseään, harrastaa tai saati sitten hoitaa parisuhdettamme mitenkään. Hän on alkanut myös hakea lääkäristä erilaisia diagnooseja astmoineen ja verenkiertohäiriöineen joita käyttää ns. viimeisenä oljenkortena vallankäytössä välillä useinkin. Lisäksi meillä ei ole ollut pitkään aikaan minkäänlaista läheisyyttä ja minusta tuntuu jopa, että hän haluaa tällä kontrolloida minua vielä enemmän koska tietää minun kaipaavan seksiä ja läheisyyttä. Luulen että hän ajattelee ”hävittävänsä yhden kortin kädestään” jos meillä olisi läheisyyttä.
Pahinta tässä on se, että hän elää täysin omassa maailmassaan johon ei ns. järkipuhe tai kenenkään muun teot vaikuta oikeastaan mitenkään. Esimerkiksi hän saattaa epäillä olevansa vakavasti sairas vaikka mikään ei siihen viittaa ja lääkärit ja muut ammattilaisetkin ovat niin sanoneet. Lisäksi hän ei usko minun esimerkiksi peseväni käsiäni tarpeeksi vaikka tee sen 100 kertaa 100. Hänen tuntemuksensa, pelkonsa ja mielipiteensä ohjaavat siis hänen päätöksiänsä ja toimintaansa ja tähän ei ns. normaalin elämän teot mitenkään vaikuta. Tuntuu mahdottomalta siis saada mitään muuttumaan! Lisäksi hän ei ole reilusti yli viiteen vuoteen pyytänyt mitään anteeksi keneltäkään eikä ole itse asiassa ollutkaan varmaankaan väärässä tuossa omassa elämässään.
Kaiken lisäksi hän on todella valokuvauksellinen ja luova ihminen joka nyt tässä tilanteessa käyttää vähäisetkin voimansa laittamalla instagramiin ja facebookkiin ihania kuvia matkoiltaan sekä arjesta joka todellisuudesta on se 1 % siitä mitä arki hänellä ja perheessämme todellisuudessa on.
Lasteni kanssa minulla menee hyvin joskin välillä jaksaminen on heikkoa. En koe olevani paras versio itsestäni kovinkaan usein. Lisäksi minua on todella alkanut pelottaa se että poikani saavat tälläisen todella kieroutuneen ja sairaan kuvan parisuhteesta sekä naisen ja miehen väleistä. En ikinä tulisi antamaan anteeksi jos poikani ajautuisivat vastaavanlaiseen parisuhteeseen jossa ei ole tilaa yhtään omille tunteille ja toiveille. Lisäksi viime aikoina epätoivo on vallannut mielen entistä enemmän ja voimani ovat alkaneet hiipua. On raskasta pettyä ja ”suorittaa” ainoastaan jonkun toisen elämää päivästä toiseen. Kumppanini on edelleen kaunis ja haluaisin jotenkin uskoa että perheemme pysyisi kasassa ja parisuhteemme heräisi henkiin mutta epätoivo ja keinot alkavat loppumaan kesken.
Pahoittelut sekavasta kuvauksesta ja kirjoituksesta sekä useista kirjoitusvirheistä. Oli yllättävän raskasta saada kirjoitutuksi tämäkin, kai sekin on merkki siitä että jotain täytyy muuttua. Olisi kiva jos löytäisi jonkun tai joitain kellä olisi jakaa kokemuksia sekä kenties ideoita tässä haastavassa tilanteessa.