Kiitti Henkka tarinastasi.

Ehkä hänen diagnoosillaan on jotain asian kanssa tekemistä, mutta ikäkausikriisikin saattaa olla selitys. Tavallaan tämä on tuttua monelle meille miehille: naiselle iskee neljänkympin kohdalle ikäkausikriisi, jossa arvot ja asenteet saattavat pyörähtää täysin ympäri eikä nykyinen parisuhde enää mahdu välttämättä tulevaisuuden suunnitelmiin. Mukavasta kotiäidistä saattaa kuoriutua prätkämimmi road 66:lle, jota hämmästelevät hänen omat vanhempansakin.

Tony Dunderfeltillä on kirjassaan "Parisuhteen kemia" hyviä pohdintoja asiasta, suosittelen lukemaan, niin saat ymmärrystä siihen, että kaikki syy ei välttämättä sinussa, vaan juuri tuossa toisen arvojen muuttumisessa. Dunderfelt käyttää asiasta nimitystä paniikinomainen itsenäistymisen tarve. Kun se iskee, on melko tuloksetonta kenenkään saada häntä ajattelemaan ns. järkiperäisesti - vapaudentunteet myllertävät.

Laittakaapa muutkin kokemuksianne tästä vietiketjun jatkoksi.

Ero yllättää miehet, usein se tulee meille puskista, mikä tuntuu epäreilulta. Hyvä että haet itsellesi apua. Lääkkeet voi olla tarpeen alussa, koska uni on elintärkeää jaksamisen ja eteenpäin pääsyn kannalta. Paras keino käsitellä kriisiä on puhua: puhu ystävälle, hakeudu eroryhmiin tai ammattilaisen puheille! Mm. Meiltä Miessakeissa löytyy apua.

Moikka

Jotenkin aika vaikeet alottaa, kun on niin tyhjä ja paha olo.
Lähdimme vaimon kanssa vuoden alussa espanijaan kun olin saanut burnoutin ja uskoimme että se auttaisi kun olin tosi masentunut ja päätin pitää vuoden vapaata työelämästä.
No niin helpolla siitä ei päästy ja noin kuukausi sitten tulin takaisin suomeen ja päätin hakea apua ammattilaisilta ja sain apua ja olin sairastunut masennukseen ja vaimo sanoi että ei jaksa enää ja ei osaa auttaa.
sain lääkityksen ja terapia käyntejä joita käyn vieläkin , mutta tänään kun soitin vaimolle ja kysyin kuulumisia niin vaimo sanoi että on onnellinen ja ei halua että tulen enää takaisin.
nyt kun olen työstänyt tätä sairautta, niin ymmärrän että tämä ei ole helppoa kanssa ihmisille, muttä että nyt vielä ero tähän samaan , niin tuntuu aivan yli vaikealta.
pää täynnä kysymyksiä ja sekavia ja pelottavia vastauksia missä ei ole mitään järkeä ja kenen kanssa hän nyt pitää hauskaa ja mitä oikein tapahtui jne.
yksin on niin vaikeata.

moi.

kyseessä on se tuska minkä ero aiheuttaa, kun rakastaa jotain enemmän kuin "hullu puuroa"
perse ja paita suhde lakkaa olemasta ja tuskin koskaan enää palaatte yhteen.

minkä takia puhun näin suoraan, koska minulla on asiat huonommin ja olen hyväksynyt tosiasian.

me emme koskaan tule olemaan enää yhdessä.

älä luovuta, koska minä en myöskään meinaa luovuttaa.

kyseisen nainen ei ollut "ELÄMÄNI PARAS NAINEN"

Paras kosto on se, et sinä hallitset oman elämäsi jatkon.

kaikkea hyvää sulle ja
kyllä me tullaan voittamaan
tämä

Hei
En olisi minäkään ikinä uskonut. Että vaimo viisi viikkoa sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta ilmoitti että hän ottaa eron, on katsonut jo kämpän ja tästä ei keskustella. Seurustelun aloituksesta on 25 vuotta ja naimisissa 22 vuotta. Tuohon hetkeen asti olin täysin varma että meillä menee paremmin kuin koskaan. Hän ei ole ikinä edes suutuksissaan sanonut erosta sanaakaan. Edellisen viikon hän oli ollut allapäin ja kun minä huolestuneena kyselemään että "mikä hätänä" "voinko auttaa" olenko tehnyt jotain" hän vastasi että "ei tämä johdu sinusta minun vain pitää selvittää jotain itselleni" Hän ei kuitenkaan osannut (tai nyt jälkeenpäin ajatellen varmaankaa halunnut) sanoa että mitä pitää selvittää. Hän vuokrasi kolmeksi päiväksi syrjäisen mökin ja meni sinne kun halusi olla yksin. Kunnioitin hänen tahtoaan, enkä ottanut mitään yhteyttä tänä aikana.

Kun hän tuli takaisin hän hymyili, halasi lämpimästi ja sanoi "kaikki on hyvin". Olin valtavan helpottunut. Ja tunnin päästä hän pudottaa pommin että "se on ero nyt". "Sinä et ole tehnyt mitään väärää, etkä olisi voinut tehdä mitään toisin, minä vain haluan nyt erota" Eikä hän anna mitään armoa, ei mitään mahdollisuutta. Hän sanoo "heränneensä henkisesti" (hän on viime aikoina innostunut joogasta ja mietiskelystä).

Ennen tuota edellisen viikon alakuloisuutta ei ollut näkynyt mitään merkkejä siitä että jokin olisi huonosti. Puoli vuotta sitten tehtiin iso keittiöremontti ja hän oli siitä selvästi innoissaan, muutenkin onnellinen ja ihan varmasti meillä meni hyvin. ainakaan minä en nähnyt mitään merkkejä mistään muusta. Nyt hän kuitenkin väittää suunnitelleensa tätä jo pari vuotta.

Kaikki hänen läheisensä ovat yhtä yllättyneitä asiasta, hänen vanhempansa ja sisaruksensa, kaikki joiden kanssa olen puhunut sanovat samaa "täysi yllätys".

Ensimmäiset viikot olivat täyttä helvettiä, aivan hirveitä. mutta vaikka vieläkin poraan melkein päivittäin enemmän kuin tähänastisessa aikuiselämässäni yhteensä. Nyt kuitenkin alkaa jo tuntua siltä että minä taidan sittenkin selvitä tästä.

Keturi_Miessakit kirjoitti 27.1.2017 14:7

Tony Dunderfeltillä on kirjassaan "Parisuhteen kemia" hyviä pohdintoja asiasta, suosittelen lukemaan, niin saat ymmärrystä siihen, että kaikki syy ei välttämättä sinussa, vaan juuri tuossa toisen arvojen muuttumisessa. Dunderfelt käyttää asiasta nimitystä paniikinomainen itsenäistymisen tarve. Kun se iskee, on melko tuloksetonta kenenkään saada häntä ajattelemaan ns. järkiperäisesti - vapaudentunteet myllertävät.

Laittakaapa muutkin kokemuksianne tästä vietiketjun jatkoksi.

Tuollainen "paniikinomainen itsenäistymistarve" selittäisi jotenkin minunkin vaimoni käytöstä.
Mutta miksei hän, fiksu ja järkevä ihminen, itse lainkaan tajua että kysymys on ikäkausikriisistä?

Kolmisen viikkoa sitten kokenut tuon "tuli puskista" ilmoituksen, aamupäivällä oli auttamassa muuttohommissa ja illalla soittaessani hänelle tulevan matkan kuvioita, kertoi että oli perunut omansa. Kysyin samaan hengenvetoon , että nyt sitten varmaan voi kysyä mihin suhteemme on kehittymässä. Totesi ettei halua enää tätä ja suhteemme on tässä.

Olen kärsinyt epävarmuudesta suhteesta ja myös siitä hänelle maininnut. Oletuksena että toinen vastaisi tuollaiseen kysymykseen tukien sanoin ja teoin. Näin ei käynyt vaan hän oli hiljaa jonka tulkitsin selän kääntämiseksi avun tarvitsijalle. Epävarmuus johtuu pääosin siittä että vuosi sitten hän halusi erota koska ei vain ole voimia mitä antaa suhteelle ja sen rakentamiselle. Kevät ja kesä on/offeilua ja syksyllä päätettiin uudelleen yrittää. Hän kärsii tunne elämän lukoista ja osittain laitoin sen piikkiin tuon käytöksen, vaikka se osaltaan buustasi sitten tuota epävarmuuttani. Aikaa kun on ollut miettiä syntyjä syviä, kyllä..omassa käytöksessäni on varmasti vikoja jotka osittain selittyy epävarmuudella. Mutta paljon kuvittelen olevan myös osasyynä tuo ikäkriisi (47 v) , siihen lisättynä vaihdevuodet, stressi lapsistaan ja masennus. Fiksu ihminen myöskin ja oletin että hän ymmärtää ettei noiden syiden takia näe tällä hetkellä valoa tunnelin päästä. Ystävättäret pääosin 10 v nuorempia joten väkisinkin miettinyt hänen vertailleen eloansa heihin, sinänsä fiksulta ihmiseltä hassua kun elämäntilanne kaikilla eri. En itse ole sitä hänelle sanonut koska jotenkin koen sen syyttelyksi. Kivulias vaihe menossa, tunteet tulee niin voimakkaana. Muistot tulvii ja vaikka järki sanoo että tämä oli tässä, niin joku pieni tuli palaa sisällä. Tsemppiä kevääseen ja toivottavasti tuo aika jälleen parantaa. Ahdisti ja löysin itseni "täältä" kirjoittamasta vastausta toiselle ja näemmä tilitin omiani.

Mä koin tuon jo 1,5 vuotta sitten, mutta edelleen surettaa. Itsekin olen se jätetty osapuoli.
Jotain siinä menee vaan sisältä pahasti rikki, kun elämäsi nainen ei haluakkaan enään olla suhteessa kanssasi.
Tuntuu ettei tästä toivu enää koskaan entiselleen.

k h kirjoitti 21.11.2017 11:55

Keturi_Miessakit kirjoitti 27.1.2017 14:7

Tony Dunderfeltillä on kirjassaan "Parisuhteen kemia" hyviä pohdintoja asiasta, suosittelen lukemaan, niin saat ymmärrystä siihen, että kaikki syy ei välttämättä sinussa, vaan juuri tuossa toisen arvojen muuttumisessa. Dunderfelt käyttää asiasta nimitystä paniikinomainen itsenäistymisen tarve. Kun se iskee, on melko tuloksetonta kenenkään saada häntä ajattelemaan ns. järkiperäisesti - vapaudentunteet myllertävät.

Laittakaapa muutkin kokemuksianne tästä vietiketjun jatkoksi.

Tuollainen "paniikinomainen itsenäistymistarve" selittäisi jotenkin minunkin vaimoni käytöstä.
Mutta miksei hän, fiksu ja järkevä ihminen, itse lainkaan tajua että kysymys on ikäkausikriisistä?

Aivan kuin minä olisin sanonut aiemman kommentin. Pois suljettuna sen, että minun vaimolla on tällä hetkellä "harkinta-aika".

Vaimo ilmoitti minulle kesäkuun alussa, että ei ole enään varma haluaako hän jakaa elämäänsä enään jonkun toisen kanssa. Olemme olleet 22 vuotta naimisissa.
Joudun olemaan työni johdosta paljon pitkiä aikoja ulkomailla (4-6 viikkoa).

Huomasin kevään aikana, että jokin oli muuttunut, eli hän kävi bailaamassa jonkun uuden sinkkukaverin kanssa. En saanut kysellä asioista ja jos kommentoin jotain heidän reissujaan olin vaan mustasukkainen ja vielä naiselle.

Nyt hän miettii sitä, että onko hän valmis yrittämään vielä vai nostetaanko kädet pystyyn. Olen tälläkin hetkellä reisussa. Tämä projekti alkoi heinäkuun alussa ja olen sentään päässyt käymään kotona 2-3 viikon välein, ettei minua kokonaan unohda. Hän on bailannut vanhojen kavereidensa kanssa (ovat edelleen sinkkuja)koko kesän useita kertoja viikossa.
Koitin ehdottaa hänelle, että vaihdan töissä toisenlaiseen tehtävään, jossa ei tarvitse matkustaa, mutta ei ole meidän suhteen kannalta hyvä ajatus? Nyt olen tehnyt kuitenkin päätöksen, että ilmoita pomolle lopettavani reissuhommat. Itse en ole koskaan nauttinut näistä hommista, koska joutuu olemaan niin paljon erossa perheestä.

Välillä pystyy olemaan puhumatta vaimolle meidän tilanteesta (hän hermostuu lähes aina, jos koitan puhua tästä tilanteesta) Toisinaan ei vain pysty olemaan hiljaa jos mielessa kaihertaa asiat. Hän vai sanoo, että asiasta jankkaaminen ei kuulemma edistä meidän suhdetta.

Sain sovittua, että menemme pariterapiaan, kun nykyinen projekti loppuu tämän kuun lopussa. Toivottavasti sieltä hän saisi työkaluja, jolla pystyisi ratkaisemaan mitä elämältä haluaa, eli haluaako alkaa taas sinkuksi vai haluaako vielä yrittää jatkaa meidän liittoa. Toinen vaihtoehto on, että saataisiin parempi ero, eli jos minä hyväksyisin, että ero tulee.

7.8 se päivämäärä, vaimo tuli töistä ja löi uuden vuokrasopparin eteen. Muuttaa pois nyt sitten huomenna. Minä ja kohta 2-v poika jäädään tähän kahdestaan ja muutenkin tulen viettämään suurimman osan (80+%) ajasta pojan kanssa johtuen toisen töistä. Tämä on minulle enemmän kuin ok, olenhan nyt jo reilun vuoden ollut kotona poikaa hoitamassa.
Osasinko aavistaa? No vähän keskusteluyhteys ollut kuollut, mutta en painostanut, oletin että puhuu kun on valmis. Olisi pitänyt painostaa. "Tunnen itseni ulkopuoliseksi, kolmanneksi pyöräksi. En tiedä mitä tahdon" Oliko koko perheen perustaminen vain jokin kokeilu joka ei toiminut?
Nyt viikko mennyt automaatilla, ainoa asia mistä saan iloa on poika, kaikki muu on kuin painajaista, epätodellista, oksettaa....halu kadota, lakata olemasta.
Päällä vain todella kovia itsesyytöksiä, vihaa itseä kohtaan ja pohjaton pettymyksen tunne, itseen sekä toiseen. Vihainen en osaa olla hänelle, helpottaisi jos osaisin, en vain pysty siihen. Omat tunteet on edelleen elossa, vahvoina mikä tekeekin tästä vaikeaa.
Mitä jos hän myöhemmin tajuaakin että tahtoo sitä mitä oli? Voittaako mun järki sydämmen?
Ajattelenko itseni parasta jos en anna mahdollisuutta, miten toimin?
Pää lyö tyhjää, paino tippuu, kaikki tuntuu olevan ohi.
En ymmärrä, en tajua... 😭

Mikä ihmisiä oikein vaivaa, kun ei uskalleta ottaa ikäviä asioita puheeksi rakkaiden (entisten) kanssa? Monta tarinaa saa täältäkin lukea, että on tullut puskista.
Itse aavistin, että nyt ei ole asiat kunnossa, mutta sitä en käsittänyt, että rakkaus oli kuihtunut pois.
Nykyajan naisilla on myös tämä rakastumisen tunteen etsintä, eli ei osata nauttia rakastamisesta. Silloin saa vaihtaa kahden vuoden välein miestä, jos etsitään sitä rakastumista.

Aiemmassa viestissä kirjoitin, että vaimolla on harkinta-aika. Nyt ei tarvitse enään miettiä, mitä tulee, sillä vaimo ilmoitti/ehdotti sunnuntaina, että meillä on avioliitto tauolla.
Itsessä oli tähän vaimon päätökseen iso vaikutus, koska minusta tuli ilkeä kun otin viinaa.
Olen siis reissutyössä ja tuli otettua useampi kerta muutama ylimääräinen, jolloin olin laittanut vaimolle ikäviä viestejä. Opetus: kännykkä kaverille, jos ottaa tai älä ota.

Tauko liitossa tarkoittaa meillä sitä, että eropapereita ei laiteta vireille ja asumme samassa osoitteessa. Elämme niin kuin olisimme sinkkuja. Kuulemma tämän tarkoitus on, että vaimo saa lisää harkinta-aikaa tai saadaan pehmeämpi ero meille tai meidän 16v poika huomaa, että erota voi sopuisasti.

Meillä järjestely voisi toimia edes jotenkin, koska pystyin sopimaan pomon kanssa, että olen lokakuussa 3 viikoa reisussa ja marras- joulukuussa vielä 7 viikkoa.
Sanoin vaimolle, että me emme viestittele tuona aikana, kuin säh.postin välityksellä. Eilen sitten hieman syyllisti minua, että en halua olla häneen mitenkään yhteydessä 3kk. Minun mielestä, hän saa tällöin oikeasti sen ajatustauon.

Koska olemme vapaita menemään kuin sinkut, niin vaarana on toisen löytävän uuden kumppanin. Itseä ei kauhistuta se, että vaimo käy kokeilemassa muita seipäitä, jos en sitä ole näkemässä. Suurimpana pelkona on kuitenkin se, että koska asumme edelleen yhdessä, niin joku aamu heräänkin yksin. Silloin voi tulla raastava pahaolo ja mustasukkaisuus.

Mutta on tämä välillä niin raskasta, koska omat rakkauden tunteet ovat vielä voimissaan. En ole varmaan koskaan itkenyt näin paljon, mitä on tullut itkettyä viimeisen 2,5kk aikana.

k h kirjoitti 21.11.2017 8:39

Hei
En olisi minäkään ikinä uskonut. Että vaimo viisi viikkoa sitten, kuin salama kirkkaalta taivaalta ilmoitti että hän ottaa eron, on katsonut jo kämpän ja tästä ei keskustella. Seurustelun aloituksesta on 25 vuotta ja naimisissa 22 vuotta. Tuohon hetkeen asti olin täysin varma että meillä menee paremmin kuin koskaan. Hän ei ole ikinä edes suutuksissaan sanonut erosta sanaakaan. Edellisen viikon hän oli ollut allapäin ja kun minä huolestuneena kyselemään että "mikä hätänä" "voinko auttaa" olenko tehnyt jotain" hän vastasi että "ei tämä johdu sinusta minun vain pitää selvittää jotain itselleni" Hän ei kuitenkaan osannut (tai nyt jälkeenpäin ajatellen varmaankaa halunnut) sanoa että mitä pitää selvittää. Hän vuokrasi kolmeksi päiväksi syrjäisen mökin ja meni sinne kun halusi olla yksin. Kunnioitin hänen tahtoaan, enkä ottanut mitään yhteyttä tänä aikana.

Kun hän tuli takaisin hän hymyili, halasi lämpimästi ja sanoi "kaikki on hyvin". Olin valtavan helpottunut. Ja tunnin päästä hän pudottaa pommin että "se on ero nyt". "Sinä et ole tehnyt mitään väärää, etkä olisi voinut tehdä mitään toisin, minä vain haluan nyt erota" Eikä hän anna mitään armoa, ei mitään mahdollisuutta. Hän sanoo "heränneensä henkisesti" (hän on viime aikoina innostunut joogasta ja mietiskelystä).

Ennen tuota edellisen viikon alakuloisuutta ei ollut näkynyt mitään merkkejä siitä että jokin olisi huonosti. Puoli vuotta sitten tehtiin iso keittiöremontti ja hän oli siitä selvästi innoissaan, muutenkin onnellinen ja ihan varmasti meillä meni hyvin. ainakaan minä en nähnyt mitään merkkejä mistään muusta. Nyt hän kuitenkin väittää suunnitelleensa tätä jo pari vuotta.

Kaikki hänen läheisensä ovat yhtä yllättyneitä asiasta, hänen vanhempansa ja sisaruksensa, kaikki joiden kanssa olen puhunut sanovat samaa "täysi yllätys".

Ensimmäiset viikot olivat täyttä helvettiä, aivan hirveitä. mutta vaikka vieläkin poraan melkein päivittäin enemmän kuin tähänastisessa aikuiselämässäni yhteensä. Nyt kuitenkin alkaa jo tuntua siltä että minä taidan sittenkin selvitä tästä.

Taisit kuitenkin unohtaa, että... ole läsnä, kuuntele, ymmärrä, jaa, välitä, arvosta, tue, anna anteeksi... Sillä jos olisit ollut läsnä ja kuunnellut ero ei olisi tullut yllätyksenä. Toisaalta se mitä sitten teitkin tuskin olisi tilannetta muuttanut. Ystäväpiirin ja läheisten yllätys selittynee sillä, että hekin olivat kanssasi samassa laatikossa. Tuomitsemassa. Naisille vaan tulee mitta täyteen. Ja tarve vapaudelle. Hyvä, että elämä voittaa kuitenkin.

Kuulostaa tutulta. Ollaan oltu 19v naimisissa lapsia 3 vanhin 19 sitten 17 ja 13
Eilen sain soitto pommin että se on ero nyt hän ei enää jaksa olla kanssani. Minä en enää riitä hänelle hän
tarvitsee jotain muuta. Hän on ollut pohjoisesta kausityö tekijänä 4kk ja jo viikon siellä olon jälkeen löytänyt
itselleen kumppanin. Ennen sinne töihin menoa ei mitään viittausta eroon. Ai että kun tuntuu pahalta.

Tahtoisin kertoa Teille tarinan itsestäni.

Olen siis kärsinyt lapsuudesta asti vahvaa hylkäämisen tunnelukkoa, tosin sen olen tiedostanut vasta jokin aika sitten. Olen paennut rakkautta koko aikuisikäni irtosuhteilla. Vaimoni kanssa olemme olleet yhdessä 13 vuotta ja naimisissa melkein 5 vuotta. Hänelle olen ollut uskollinen.

Hän haki minusta eroa jo vajaa 4 vuotta sitten ekan kerran. Hänellä oli ikäkriisi ja ihastui toiseen mieheen. Tosin mitään ei ehtinyt tapahtua. Päädyimme silloin jatkamaan avioliittoamme. En kuitenkaan saanut luottamustani takaisin. En luottanut itseeni enkä suhteeseemme.

Nyt keväällä hän sanoi, että on kulunut aivan loppuun. Olen ollut mustasukkaisena hyvinkin ilkeä, mutta en ole koskaan satuttanut fyysisesti.

Meillä on mennyt välillä hyvinkin, on ollut läheisyyttä ja seksiäkin.

Hän haluaa miettiä kesän yli pystyykö jatkamaan mun kanssa yhdessä. Tekee töitä, että voisi unohtaa mun paskamaisuudet.

Vaimoni on tutustunut työnsä puolesta yhteen mieheen joka on jonkin aikaa sitten eronnut. He ovat käyneet ainaskin lounailla, lenkillä ja nyt tänään lounaalla vaimoni kertoi, että on menossa huomenillalla jonnekin kahvilaan kahville sen miehen kanssa.

Se tuntuu musertavan pahalta. Itseasiassa pyörryin kun pääsin kotiin lounaalta. En tiedä uskallanko kertoa sitä hänelle? Kannattaakokaan? Voimavarani alkavat olla loppu.

Vaimoni sanoo, etteivät ne ole treffit tai mitään tapailua. Ovat vaan ystäviä. Minusta kuitenkin tuntuu se hirveälle, kun hän miettii että pystyykö kaikkien vanhojen asioiden vuoksi jatkamaan kanssani ja nyt hän käy treffeillä vieraan miehen (joka on nuorempi ja urheillinen) kanssa. En tiedä kuinka selviän tästä?

En kuitenkaan usko että vaimoni pettää ainaskaan fyysisesti. Hän on vanhempiensa ja mummonsa lisäksi hienoimpia ja sydämellisimpiä ihmisiä keitä olen koskaan tavannut.

Rakastan vaimoani mielettömän paljon enkä haluaisi erota. Meidän kummankin haaveena ja unelmana on kuitenkin ollut onnellinen ja läheinen ydinperhe.

Tuntuu musertavalta ajatus, että olen omilla tunnelukoilla ja paskamaisuuksillani pilannut oman ja hänen elämän ja mahdollisesti tuhonnut lapsiltamme lämpimän ydinperheen..

Keskusteltiin eilen sen heidän kahvittelun jälkeen rehellisesti tilanteesta.

Hän ei ole varma onko ihastunut siihen mieheen vai ystävyyteen hänen kanssaan. Sanoo ettei se ainaskaan ole semmoista huumaantumisihastumista kuten nuorena olisi ollut.

Hän kertoi ettei ole mulle katkera enää eikä tunne vihaa. Hän välittää ja pitää musta ihmisenä, ehkä rakastaakin omalla tavallaan vielä.

Mä en oikein tiedä kuinka selviän tästä tällä hetkellä, pääsenkö enää yli kaikesta, alanko tehdä eroa itse?

Tuntuu etten oikein uskalla alkaa eroamaan? Lapseni menettää perheensä, mutta toisaalta tämäkin antaa heille väärän kuvan perheestä ja parisuhteesta..