Aika harvakseltaan tänne kukaan kirjoittaa, mutta eipä siinä mitään häviä jos laittaa viestin. Ehkä siihen joku jopa vastaa jotain joskus.

Kovin on saman kuuloisia ajatuksia, joka on sinällään lohdullista (ja samalla ikävää). En ole näemmä ole yksin.

Olen 5-kymppinen. Tilanteeni on hieman epätavallinen. Avopuolisoni kanssa olimme olleet 10v. yhdessä. Olimme erittäin onnellisia ja suunnittelimme vanhuuttakin yhdessä -täydellinen nainen. Ja sitten häneen iski syöpä. Ja sitten kaikki meni metsään. Siitä on nyt vuosi, ja syöpä on (luojan kiitos) selätetty ja toivon mukaan hän on täysin terve nyt. Mutta mieli meni rikki. Hänen pitää nyt miettiä elämäänsä => ero.

No, siitä huolimatta meillä oli ajatus että kunhan hän saa ajatuksensa kasaan niin sitten palataan yhteen ja hän muuttaa takaisin. Rakastaa kuulemma minua edelleen ja kaikki kuulemma järjestyy jne. Haki vain osan tavaroistaan mun kämpästä omaan uuteen (tilapäiseen) kämppäänsä. Kaikki oli osittain ”hyvin”. Ja sitten kuukausi sitten…ilmoittaa että nyt ei enää mitään, ja hakee kaikki loput kamat pois. Kysyin monta kertaa että mitä tapahtui, ei vastausta. Lopulta tuli että ei tiedä itsekään, ja että ehkä on miettinyt asioita ja lukenut jonkun erokirjan jne. Tässä ei ole kolmatta osapuolta, se on täysin varmaa. Joten olen aika pihalla…

Tästä seurasi sitten että munkin mieli meni rikki, hajosin ihan täysin. Psykologi suositteli tätä palstaa niin koitetaan nyt. Olen ollut viimeiset 4vko sairaslomalla, ja nyt yritän paluuta töihin. Se on tosi rankkaa, kun postilaatikolla käyntikin on ylivoimainen tehtävä. Mutta pakko yrittää. 

Kun ei saa syötyä eikä nukuttua niin jaksa sitten mitään muutakaan. Sain kyllä unilääkkeitä, mutta ne on kyllä ihan kamalia härveleitä, ja kaiken lisäksi niihin tulee riippuvuus pitemmän päälle. Huh.

Elämä on kovaa ja sitten kuolee…