Moi.
Anteeksi etukäteen tämä pitkä vuodatus. On vaan niin paha olla, että halusin vuodattaa.

Ollaan vaimon kanssa oltu naimisissa 7 vuotta ja asuttukin saman katon alla melkein 11. Meillä on kaksi ihanaa lasta, joista toinen täyttää vasta kohta vuoden. Vaimoni on aina ollut ”hiljainen”, eli hänen on vaikea puhua asioista tai ehkä luottaa ihmisiin… On kertonut, että hänen pahin pelkonsa on, että riidellessä käytetään hänen sanomisiaan häntä vastaan. Suhteemme ensimmäisen puolen vuoden ajan kertoilin kaikkea itsestäni. Maan ja taivaan väliltä ja vasta näiden kuuden kuuukauden jälkeen hän alkoi avautua minulle. Riidellä emme oikein ole koskaan osanneet. Helposti menee mököttämiseksi. Pitkään kuitenkin pidettiin kiinni siitä, ettei mennä vihaisena nukkumaan. Olimmekin tosi onnellisia ensimmäiset vuodet ja ostimme talonkin, jota yhdessä remontoitiin.

Nyt olen kamppaillut viimeiset 4 vuotta vaikea-asteisen masennuksen ja riippuvuusongelman kanssa. Historiani päihteiden kanssa on sellainen, että nuoruudessa tuli juhlittua aika rankasti ja monet hyvät ystävät ovat sillä tiellä edelleen. Mitään piikkitouhuja tms. ei kuitenkaan ollut. Kun tapasin rakkaani, irtaannuin bileporukoista, kävin koulut loppuun ja menin sitten lopulta töihin.

Kun opiskelin toista ammattiani, panostin kouluun pakkomielteisesti, sillä halusin kai todistaa, että voin olla kympin oppilas jos haluan. Lukio kun tuli lintsailtua läpi puolivillaisesti. Hiukan valmistumisen jälkeen aloin huomata pakkoajatuksia ja kehää kiertäviä, itseinhoisia tunteita, jotka aiheuttivat pahimmillaan pakkoliikkeitä. Kuin muistoja, jotka toimivat eräänlaisina sähköpiiskoina. Kävin töissä normaalisti, mutta jossakin vaiheessa tajusin, että mietin kaikki viikonloput ja illat lähinnä itseni tappamista, vaikka kaikki oli ulkoisesti ihan hyvin.

Menin sitten psykiatrian el:n vastaanotolle ja sain diagnoosini. Lääkäri ei kuitenkaan kertonut, että psyykenlääkkeistä olo menee aivan järkyttäväksi, ennenkuin alkaa helpottaa. Tokaisi vain, että vähän voi tulla jotain oireita.
Tulin niistä aivan itsetuhoiseksi.

Samoihin aikoihin vaimoni, joka oli ensimmäiset kuusi vuotta hokenut, ettei ikinä halua lapsia, ilmoitti haluavansa niitä nyt. Minun oli todella vaikea suhtautua siihen asiaan silloin (en nykyään todellakaan kadu, vaan rakastan ihania pikkuisiani valtavasti), koin kuin olisin tullut petetyksi sopimuksessa. Aloin myös pelätä, että hän jättää minut jos en suostu lapsien hankintaan.

Aloin hakea kolmiolääkereseptejä pitkin yksityisiä lääkäriasemia ja itselääkintäkierre oli valmis (hommasin niitä *** pillereitä myös laittomasti). Kun tämä selvisi vaimolleni, hän lähti kalppimaan kotoa, koska ei pystynyt käsittelemään tilannetta. Sain hommattua itselleni katkopaikan ja terapeutin. Murukin palasi kotiin ja saatiin asia puhuttua.
Pääsin pillereistä, mutta masennuksesta en päässyt.

Välillä on ollut ihan hyviä kausia, jolloin ainoa oire on pakkoajatukset. Välillä taas mennyt huonommin ja olen useamman kerran sortunut, joko kolmiolääkkeisiin tai opiaatteihin. Raha-asioita en ole sotkenut, enkä joutunut ”huumevelkoihin”. En ole koskaan käyttäytynyt väkivaltaisesti. Ja olen käynyt sitkeästi terapiassa, AA:ssakin, koska koen, että se auttaa. töissä olen ollut koko ajan. Ongelma on vain siinä, että päihteet auttavat enemmän. Niistä saa lyhyen tauon itsensä vihaamiseen ja arvottomuuden tunteeseen. Joka tietysti palaa sitten jälkeenpäin takaisin, kuten ennenkin. Muutenhan masennusta varmaan hoidettaisiin opiaateilla. Tämä kuullostaa narkkarin itsepuolustukselta, mutta olen sitä mieltä ja tiedän, että asiat voisivat olla valtavasti huonomminkin.

Olen yrittänyt pinnistellä tästä suosta ja ollutkin pitkiä pätkiä täysin selvinpäin. Vaimokin ymmärtää, että tämä on sairaus ja että retkahtaminen kuuluu asiaan suurimmalla osalla.
Niin ainakin hän on minulle sanonut.
Viimeisen retkahdukseni jälkeen keskustelimme vaimon kanssa ja hän ei jaksa enää. Ei kuulemma kestä itseään, kun kyttää minua ja tutkii ja etsii pillereitä mun tavaroista. Ymmärrän, että olen pettänyt luottamuksen ja pilannut varmaan hyvinkin vaikeasti osan meidän suhdetta. Syytän vain itseäni ja selkärangattomuuttani. Vaimo aikoi muuttaa lasten kanssa pois, mutta tulimme lopulta siihen tulokseen, että kotitalomme on lapsille tuttu ympäristö ja siellä on heille kaikki valmiina, joten minä muutan pois, koska mulle riittää yksiökin.

Ymmärrän häntä syvästi. Varmasti on väsynyt tähän mun kamppailuun ja epäonnistumiseen ja lupausten pettämiseen. Ja siihen miten se vaikuttaa häneen. Mutta toisaalta olen myös katkera…ja pettynyt. Tuntuu vaan niin pahalta. Jos sairastaisin syöpää tai skitsofreniaa, saisin varmasti edelleen häneltä tukea, mutta kun kyseessä on riippuvuus, asia on toinen.
En millään pysty näkemään, miten jaksan pärjätä jossain yksiössä. Yritin soittaa auttavaan puhelimeen, mutta sekin on auki vain kaksi tuntia aamulla… Minulla ei oikeastaan ole ystäviäkään, joille voisin puhua. Olen etääntynyt heistä kaikista.
Yritin vielä ehdottaa vaimolle, että jos mentäisiin kahdestaan juttelemaan. Vaikka perheneuvontakeskukseen. Hän oli suostuvainen, mutta silti sitä mieltä, ettei voi asua mun kanssa enää. En tiedä mitä tehdä. Miksen ole pystyny yrittämään kovempaa?