En tiedä itsekkäään miten asian jäsentelisin…..
Vaimoni kertoi 1,5kk sitten että haluaa asumueroon ja mahdollisesti avioeron. Musretavaa kuultavaa naiselta jota rakastan, mutta ymmärrän hänen pointtinsa hyvin. Olen yrittänyt tehdä meidän arjessa niitä asioita joita kuvittelin hänen haluavan. Yritin elää hänelle sekä itselleni, liian monta rautaa tulessa.
Ongelmat alkoivat mun työttömyydestä, meni pitkään etten saanut töitä, olin vapaaehtoistöissä jolla korvasin sen osuuden kun en ollut töissä(liitonraha + ruokaapu). Pärjäsimme mutta välillä oli taloudellisesti tiukkaa, koska oli iso asunto + hirveät lämmityskustannusket.
Päätimme ostaa omatalon, talo tuli tietysti vaimon nimelle kun oli ainoa työssä käyvä. Rahahuolet ei helpottanut kokonaan mutta osaksi, nyt tuli sitten remontit joita itse hoidin. Vapaaehtoistyöt veivät muutamia kertoja ulkomaille asti, mutta rahoitus tuli osin muualta. Tässä vaiheessa oli jo työssä, mutta työ on lähinnä iltatyötä.
Käytännössä vaimo hoitaa kodin iltaisin kun itse olen työssä, se rassaa molempia, riitoja oli enemmän. Oma jaksaminen remonttien ja työn kanssa on haastavaa, poissa olot perheestä syö sitä lisää.
Kamalinta on se että kun olet omien voimavarojesi äärirajoilla, et pysty keskittymään perheeseen, tiuskit, olet poissa oleva, et vaan jaksa, edes maailman kauneimman ja ihanimman naisen läsnäoloa. Tässä liemessä kun on ja tajuaa että ei pääse pois, joka päivä sattuu kun tiedät että se päivä tulee jolloin kaikki on ohi. Tiedät että perhe tulee hajoamaan, koska yhteys on vakalla tavalla poikki.
Ne riidat sattuu ja repii sisintä tavalla jota on vaikea kuvailla, haluaisit ottaa toisen syliin mutta et pysty koska olet niin väsynyt kaikeen. Ainoa mitä pystyt tekemään on sanoa hiljaa rakastan sua, vaikka sä vihaat mua.
Seksi toimi, silloin kun sitä oli, eli erittäin harvoin. Miehenä se tuntui pahalta, enkö kelpaa…jälleen sattuu niin hvetisti. Silti kun ajattelet, miten upea kroppa mun vaimolla on, miten rakastan tuota naista. Mutta ne sanat kaikuvat kuuroille korville kun ne sanot, jotain on vakavasti rikki.
En osannut sanoa rittävän usein oot hyvä, olla riittävästi lasten kanssa, petin mun perheen, tajusin liian myöhään jotain on vakasti rikki. Lapset reagoi, päiväkodissa ja koulussa ja kotona, sattuu niin saanasti että miksi en tee mitään. Onko musta tullut näin kylmä, heijastanko kaikki omat rikkinäisyydet ympärilleni niin jotka mua ehkä joskus rakasti, olenko edes ihminen.
Jälkiviisaus on turhaa, mutta tajusin liian myöhään että en ole sen arvoinen. Yritin mutta tuhouduin taistelussa, tajusin, jotain on vakavasti rikki. Ymmärrän että ketään ei ole sen arvoinen, edes mun maailman ihanin vaimo, mutta silti oliko tämä tässä? Toivon ja rukoilen että ei, haluan vietää tuon ihanan naisen kanssa loppu elämäni, mutta antaako hän anteeksi. Sattuu edeleen oma tyhmyys niin heltisti, olenko edes anteeksi annon arvoinen. Uskon että olen, mutta pystyykö vaimoni, haluan uskoa niin.