Sekavana tässä yritän jäsenellä tarinaan omia ajatuksiani ja tunteitani. Toiveissa kai vain ainakin purkaa mieltä ja kenties löytää ihmisiä joilla olisi vastaavia kokemuksia sekä miks ei kenties mahdollisesti vertaistukea sillä koen olevani asian kanssa todella yksin. Etenkin valitseva koronavirus tilanne tuntuu vievän ahdistuksen aivan uusille asteille.

Minulla on siis erittäin kaunis ja viehättävä naisellinen kumppani jonka kanssa olemme seurustelleet nyt reilu 10v. Meillä on kaksi lasta, 7 – ja 5- vuotiaat pojat. Arki meillä on ollut jo pitkään todella haastavaa. Meillä on suht hyvin kasvatuksen suhteen isot linjat hallussa mutta parisuhteemme hoitaminen on jäänyt kumppaniltani täysin toissijaiseksi. Avaan tätä myöhemmin tässä hiukan lisää.

Kumppanini oli aluksi todella extempore tyyppi joka tykkäsi nauttia elämästä ja elää sitä ns. täysillä. Tämä olikin varmaan se piirre johon hänessä aluksia ainakin rakastuin kauniin ulkonäön lisäksi. Kaikki sujuikin varsin mukavasti aina siihen asti kunnes ensimmäinen lapsemme syntyi. Näin jälkeenpäin tuntuu että tuosta hetkestä lähtien en ole enää kelvannut juuri mihinkään tai osannut elää elämää niin kuin minun olisi hänen mielestään pitänyt. Tämä koskee niin rooliani isänä kuin kumppanina. Toki saan hoitaa perheen taloutta ja arkisia asioita mutta kun esimerkiksi läheisyydestä tulee puhetta on kyse kuulemma kaupankäynnistä jota kumppanini ei voi sietää vaan syyttää siitä minua.

Kumppanini on mielestäni psyykkisesti erittäin heiveröinen ja kenties sairaskin. Tätä hän ei tietenkään ole koskaan myöntänyt eikä siksi asiaan ole ikinä haettu minkäänlaista apua. Olen viime aikoina saanut ainakin omassa mielessäni jäsenneltyä kaavan joka meillä toistuu arjessa niin pienissä kuin isommissakin asioissa. Kumppanini on ensinnäkin täysin kontrollifriikki. Kaikki langat pitää olla hänen käsissään, oli kyseessä sitten tiskikoneen täyttö, ostoskassin purkaminen tai mikä vaan arkinenkin asia elämässä. Hän ei voi sietää pienintäkään epävarmuutta vaan menettää kontrollinsa heti jos pienikin asia sotkee hänen suunnitelmansa tai hänen tapansa esimerkiksi järjestää kodin jne. Tämän vuoksi hän kontrolloi kaikkea vallalla jota hän käyttää häikäilemättömästi ympärillään oleviin ihmisiin, enimmäkseen toki juuri minuun kumppanina, mutta myös lapsiimme ja omiin vanhempiinsa puhumattkaan esimerkiksi omasta äidistäni jonka hoitoon tai luokse lapsemme eivät juurikaan saa mennä mitä ihmeellisimpien ja keksittyjen syiden takia. Eli jälleen ainakin minun mielestäni on kyse nimenomaan tästä kontrollin säilyttämisestä. Tämä kaikki aiheuttaa sen,että kumppanini kaikki energia menee täysin tähän kontrolloimiseen ja vallan käyttämiseen eikä hän enää juuri jaksa hoitaa itseään, harrastaa tai saati sitten hoitaa parisuhdettamme mitenkään.  Hän on alkanut myös hakea lääkäristä erilaisia diagnooseja astmoineen ja verenkiertohäiriöineen joita käyttää ns. viimeisenä oljenkortena vallankäytössä välillä useinkin. Lisäksi meillä ei ole ollut pitkään aikaan minkäänlaista läheisyyttä ja minusta tuntuu jopa, että hän haluaa tällä kontrolloida minua vielä enemmän koska tietää minun kaipaavan seksiä ja läheisyyttä. Luulen että hän ajattelee ”hävittävänsä yhden kortin kädestään” jos meillä olisi läheisyyttä.

Pahinta tässä on se, että hän elää täysin omassa maailmassaan johon ei ns. järkipuhe tai kenenkään muun teot vaikuta oikeastaan mitenkään. Esimerkiksi hän saattaa epäillä olevansa vakavasti sairas vaikka mikään ei siihen viittaa ja lääkärit ja muut ammattilaisetkin ovat niin sanoneet. Lisäksi hän ei usko minun esimerkiksi peseväni käsiäni tarpeeksi vaikka tee sen 100 kertaa 100. Hänen tuntemuksensa, pelkonsa ja mielipiteensä ohjaavat siis hänen päätöksiänsä ja toimintaansa ja tähän ei ns. normaalin elämän teot mitenkään vaikuta. Tuntuu mahdottomalta siis saada mitään muuttumaan! Lisäksi hän ei ole reilusti yli viiteen vuoteen pyytänyt mitään anteeksi keneltäkään eikä ole itse asiassa ollutkaan varmaankaan väärässä tuossa omassa elämässään.

Kaiken lisäksi hän on todella valokuvauksellinen ja luova ihminen joka nyt tässä tilanteessa käyttää vähäisetkin voimansa laittamalla instagramiin ja facebookkiin ihania kuvia matkoiltaan sekä arjesta joka todellisuudesta on se 1 % siitä mitä arki hänellä ja perheessämme todellisuudessa on.

Lasteni kanssa minulla menee hyvin joskin välillä jaksaminen on heikkoa. En koe olevani paras versio itsestäni kovinkaan usein. Lisäksi minua on todella alkanut pelottaa se että poikani saavat tälläisen todella kieroutuneen ja sairaan kuvan parisuhteesta sekä naisen ja miehen väleistä. En ikinä tulisi antamaan anteeksi jos poikani ajautuisivat vastaavanlaiseen parisuhteeseen jossa ei ole tilaa yhtään omille tunteille ja toiveille. Lisäksi viime aikoina epätoivo on vallannut mielen entistä enemmän ja voimani ovat alkaneet hiipua. On raskasta pettyä ja ”suorittaa” ainoastaan jonkun toisen elämää päivästä toiseen. Kumppanini on edelleen kaunis ja haluaisin jotenkin uskoa että perheemme pysyisi kasassa ja parisuhteemme heräisi henkiin mutta epätoivo ja keinot alkavat loppumaan kesken.

Pahoittelut sekavasta kuvauksesta ja kirjoituksesta sekä useista kirjoitusvirheistä. Oli yllättävän raskasta saada kirjoitutuksi tämäkin, kai sekin on merkki siitä että jotain täytyy muuttua. Olisi kiva jos löytäisi jonkun tai joitain kellä olisi jakaa kokemuksia sekä kenties ideoita tässä haastavassa tilanteessa.