Moi! Tästä on nyt jo 5kk aikaa kun erosimme. Olen 40 vuotias mies, hän 36 vuotias nainen. Ongelmat suhteessa alkoivat noin 4 vuoden yhdessäolon jälkeen. Tai lähinnä seksin kanssa. Hän koki itsensä vastenmieliseksi. Häpesi kuulema itseään. Tämä tapahtui pikkuhiljaa. Kipuilin asiaa ensin tietysti aavistuksen, kunnes osasin luottaa siihen että kyse on tästä. Itsellä pettämiskokemuksia aiemmasta suhteesta raakalla tavalla joten hieman mietin ensin muutosta… Tulimme toimeen ja meillä synkkasi hyvin. Koimme puolin ja toisin että saamme enemmän yhdessä aikaan. Minusta tuntui että hän on se oikea. Se jonka kanssa mennä päätyyn asti. Meni vuosi pari, hän sai sitten vakavan maseenusdiagnoosin n. Vuosi sitten eli n. Puoli vuotta ennen eroa, alkoi puhua minulle että ansaitsisin parempaa. On huono ihminen, paska tyttöystävä… Koetin vakuutella hänelle että en todellakaan koe näin. Hän on ollut mukava minua kohtaan ja inspiroiva ihminen. Olen saanut häneltä niin paljon.  Melko heti vuodenvaihteen 2021 jälkeen keskustelimme taas, ja hän otti puheeksi asioita, kuten että hänen elämänsä palaset ovat aivan levällään, hänestä tuntuu kurjalle roikottaa minua ikäänkuin elämässä varalla. Vertasi kortti taloon. Parisuhde kortti on siellä jossain sitten jossain vaiheessa. Ansaitsen taas kuulema parempaa..  Muutaman viikon tätä pyöriteltyä i, asuimme siis omissa kodeissamme, aloin tulla päätöksen että menen keskustelemaan erosta. Aloin ajatella että jos häntä ahdistaa muutenkin niin miksipä lisäisin tuskaa. Myös ristiriitaisuus jaepäselvyys miksi hän ajattelee itsestäään niin., sai minut jotenkin epäilemään jotakin. Ehdotin asiaa siinä uskossa että näin on parempi. En miettinyt enää yhtään itseäni. Yhdessä illassa keskusteltiin ja se oli siinä. Itkettiin kyllä. Meni muutamia viikkoja ja aloin tajuta minkä virheen tein..  Tajusin vasta mitä olin kuitenkin menettänyt. Tunteet ryöppysivät todella kovaa.. En saanut nukutuksi moneen viikkoon kunnolla. Hain sairaslomaa. Meni kuukausi. Kirjoitin hänelle kirjeen ajatuksistani, mitä tapahtui,. Hän viestitti että mennään juttelemaan, ettei tarvitse yksin pyöritellä. Kerroin tunteistani. Taas toisesta päästä tuli että on ollut ihan paska tyttöystävä. vastasin olevani eri mieltä, no jos ei tunteelleen mitään voi niin ei vaan voi… Hänen pitää se itse tajuta. Ja että minä olen ollut ihana, tehnyt kaiken oikein…  Juteltiin kyllä taas monta tuntia, se meillä on toiminut. Nyt ollaan kohta kesäkuussa, edelleen rullaan näitä asioita. Yhteisten kavereiden ja piirien  takia tulee törmättyä, välillä hän on kylmä ja etäinen, toisinaan eläväinen ja kohtelias myös minuakin kohtaan. Ymmärrän kyllä miten paljon stressiä ja ahdistusta hänellä on, hän on osannutpiilottsaa sen hyvin. Ainakin porukassa. Olimme viikko sitten yhteisten ystävien kanssa hänen luonaan, muut alkoivat hyytyä, hän alkoi selvästi ahdistua että jää taas yksin. Olin jo tottuneesti lähdössä muoden mukana. Kunnes hän pyysi jäämään. Rakastan keskustella hänen kanssaan, omaamme samat arvot jne. Keskusteltiin aamu 9 asti, eli kokoyö. Olin jotenkin huojentunut että suhtaudumme viimein toisiimme ystävinä. Eihän meillä suhteessakaan ollut ikinä mitään kummempaa draamaa… Muutama päivä myöhemmin kohtaan hänet kaupan pihassa. Ja taas, kylmää niskaan, paska päivä kuulema töissä mutta silmiin ei katsota.. Olemus on kuin pakokauhun vallassa pitäisi sännätä pois.ehkä kaipaan parasta ystävääni, ehkä minulla on tunteita häntä kohtaan. Eiväthän ne koskaan kuolleet tai mitään. Kyllästyttää vaan kun silti sattuu,,,  tiedän, pitäisi siirtyä eteenpäin. Aikasrmmst parisuhteeni ovat kuitenki päättyneet siihen että tajuan että ei tästä tule mitään, on riitaa, ei tunteita ja sitten on ollut sitä pettämistä. Olen melko pian oivaltanut että näin on parempi. Tämä tapaus on eri.  Tai se tuntuu siltä. Kiitos että sain avautua. Tuntuu että masennun.