Moi kaikille, ajattelin kantaa korteni kekoon ja kertoa oman kertomukseni. Saadaan tännekin enempi elämää. 😉

Meillä tosiaan tuli tasan 29 -vuotta täyteen kun tuleva ex-vaimo ilmoitti 17.7., ettei enää rakasta ja tunteet on vain kaverilliset. Hän on kuulema kasvanut erilleen. Jälkeen päin on saanut sanoitettua vain, että haluaa vapauden takaisin, haluaa kokea sellaista mitä ei ole vielä kokenut ja että meidän liitto on tuntunut vankilalta. En ole kyllä koskaan häntä estänyt menemästä rientoihin tai tapahtumiin. Viime vuosina hän onkin halunnut mennä kavereiden kanssa mieluummin kuin minun. Toki joskus estänyt omat kiireenikin lähtemisen bailaamaan. Eikä kyllä aina ole edes napannut.

Tämä eroilmoitus tuli minulle aivan yllätyksenä. Toki meillä oli pari vuotta sitten ollut viimeksi hänen puoleltaan samanlainen ilmoitus. Silloin osasi jotain aavistaa koska meillä oli mennyt jo kauan huonosti. Puhumattomuutta eikä edes koskettu toisiimme. Kommunikointi käytiin silloin pääasiassa pikaviesteillä. Silloin kävin 1kk ajan suruani läpi ja kun olin päässyt jotenkin tasapainoon ja ilmoitin, että pitäisi varmaan tehdä erohakemus niin hän pyörtikin päätöksensä. Kuulema voitaisiin vielä jatkaa. Tuolloin mietin kyllä vakavasti asiaa ja kävimme pitkiä keskusteluja (kasvotusten). Sovimme tietyt pelisäännöt kommunikoinnin suhteen (minun aloitteesta) ja myös siitä, että kaikesta pitää voida keskustella yms. niinkuin oltiin jo aikaisemminkin sovittu miten toimitaan. Sovimme myös, että tärkeistä asioista ja tunteista ei keskustella enää pikaviestimien avulla (aiheuttanut monta väärinymmärrystä ja parisuhteen kolhua. Pahin keksintö ikinä!!).

Meillä alkoikin luottanus heräämään ja myös tunteet. Vaimo ei ole oikein koskaan ollut petipuuhissa se aktiivinen osapuoli (paitsi silloin kun haluttiin lapsia), mutta muuten positiiviset kokemukset aiheuttivat lisää postiviisia asioita. Tunsin, että henkisesti parasta aikaa meidän parisuhteessa ja tulevaisuus näytti hyvältä. Kumpikin jaksoi panostaa keskusteluihin ja osoittaa kiintymystä. Hankin meille yhteistä aikaa viikonloppu reissuilla yms. Oli tasapainoisin rakastumisen tunne häntä kohtaan mitä koskaan ollut. Jotenkin yhteinen sävel löytyi. Toki petipuuhia olisin halunnut lisää, mutta olin valmis luopumaan niistä touhuista vaikka kokonaan, kunhan muuten henkinen yhteys säilyisi. Hänkin sanoi monesti, että tunteet ovat heränneet minua kohtaan uudestaan.

Sitten minuun iski helmikuussa keskivaikea masennus töistä johtuen. Tästä oli ollut viitteitä jo viime syksynä ja oltiin siitä vaimon kanssa juteltu monet kerrat. Töissä ilmoitin hyvissä ajoin ja moneen kertaan, että nyt tarvitaan lisäkäsiä. Kunnon apua ei vain saanut tarpeeksi työnlaajuuten nähden.

Uskoin, että meidän parisuhde jaksaisi tämänkin masennukseni yli. Olen toki ollut alakuloinen ja ehkä myös masentuneisuuttakin  ollut joskus aikaisemmin, mutta niin hänelläkin on taka kova masennuskausi ja uupumuksia. Kenelläpä ei olisi näitä ollut elämän varrella.

Kun sairastuin, tuntui välistä että hän pelkäsi masennuksen tarttuvan yms. Toki hän kävi joskus kyselemässä vointia ja halaamassa, mutta osoitti kiintymystä paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Pahimpaan aikaan en jaksanut keskustella kuin 15min ja oli pakko mennä nukkumaan. touko-/kesäkuussa palasin työrytmiin, vaikka töistä ei kyllä tahtonut tulla mitään väsymykseni takia. Pikkuhiljaa elämä alkoi kuitenkin näyttää parempia puolia. Kiitin puolisoani usean kertaa, että on jaksanut olla tämän ajan ja että kunnioitan häntä vieläkin enemmän tämän johdosta. Odotin heinäkuussa alkavaa kesälomaamme, jotta päästään taas viettämään yhteistä aikaa ja kokemaan yhteisiä asoita. Odotin keskusteluja, vaimo kun ei ollut halunnut enää kunnolla keskustella. Ei kuulema jaksanut. Siksikin odotin lomaa innolla, että kumpikin päästään rentoutumaan.

Minulla kuului paranemisprosessiin tutkia itseäni jota kyllä olen tehnyt viimeiset 10 vuotta. Olenko onnellinen, onko toinen onnellinen, onko parisuhde sellainen kun haluaisi ja mitä elämästäni puuttuu vai puuttuuko mitään. Koska vaimoni ei ollut koko masennuksen ja paranemisprosessin aikaan halunnut puhua syvällisiä, niin sorruin pahimpaan mahdolliseen asiaan, eli pikaviestimiin. Jälkikäteen luettuani viestini tajuan, että olen ollut vielä kesä-/heinäkuussa täysin toipilas (olen sitä toki nytkin). Ajatukset olivat noissa viesteissäni jäänyt kesken ja vaikka olen kirjoittanutkin, etten halua erota, niin viestejäni voi tulkita siten, etten ole onnellinen. Vaikka olin täysin onnellinen ja luottavainen tulevaisuuteen. Jälkikäteen hän sanoi, että sai näistä viesteistäni kimmokkeen miettiä parisuhdetta ja onneaan.

Itse sain ensimmäisen kerran ammattilaisen keskusteluapua n. 10 vuotta sitten. Sen jälkeen aika-ajoin olen saanut apua terapioissa jne. Kasvoin ja näin itseni uudessa valossa ja sain hyviä työkaluja itseni tutkiskeluun ja omien tunteitteni sekä ongelmieni käsittelyyn. Nytkin tulossa taas eron myötä terapia apua. Koska olen aina tiennyt, että toisella on omia kiviä ollut kannettavaksi asti, olen ehdottanut useasti yksilö- tai pariterapiaan menemistä. Näin myös masennukseni aikaan (lääkärini vaatimuksestakin) ehdotin hänelle, että hakisi apua itselleen. Olen aina lupautunut myös maksamaan hänen käyntinsä. Aina vastaus on ollut ”minä en usko sellaiseen. En voi puhua täysin vieraalle ihmiselle omista asioistani”. No, toista ei voi pakottaa.

Raskaaksi tämän tekee se, että vielä edellisenä päivänä, ennen ilmoitustaan, hän tuli minun luokseni halailemaan ja suutelemaan. Loppuun asti siis piti jonkinlaista teatteria yllä. Toki jälkeen päin voi nähdä varoitusmerkkejä, mutta ei niitä halunnut vain nähdä kun toisaalta tällaista teatteria piti yllä ihan viimeiseen asti.

Toinen isku jonka sain tässä samalla, oli luottamuksen menetys. Meillä on ollut koko suhteemme peruskulmakivenä, että kaikesta pitää voida kertoa toiselle. Liittyen siis myös mahdollisiin ihastuksiin, suuteluihin tai pahempaankin. En ole aisankannattaja, mutta uskon, että kaikesta voidaan ja pitää pystyä keskustelemaan. Sitten mitä tapahtuu on toinen juttu, mutta luottamus on ensiarvoisen tärkeää ja se tulee vain puhumalla ja olemalla. Eroilmoituksen ja virallisen 1. eroilmoituksen jälkeen (joka jätettiin 30.7.) kävi ilmi, että hänellä oli ollut kesäromanssi vanhan ihastuksensa kanssa. Hän ei kertonut tästä ennenkuin oli pakko. Se oli alkanut ensin vanhojen kavereiden yhteydenpidoilla ja sitten luokkakokouksessa muuttunut vakavammaksi (heinäkuun alusta). Siellä oli tapahtunut kaikenlaista. Jatkoakin oli ollut heti heinäkuussa. Viestittelyä jne. mutta fyyisesti uudelleen vasta eroilmoituksensa jälkeen (vaikka hänen piti silloin miettiä suhdettamme vakavasti itsekseen ennen kasvotusten keskustelua. Keskustelu oli tosin vain hänen toteamus erohalun pitävyydestä, eikä keskustelua). Kertoi viimein kun oli pakko myöntää, koska tiesin jo siinä vaiheessa jotain tapahtuneista asioista. Se mitä oli tapahtunut, ei koskenut yhtä paljon kuin se, ettei toinen kertonut totuutta itse. Vaikka näin oltiin toisillemme aina luvanneet. Kysymykseen, miksi ei kertonut oli vastaukset vain ”Ei ollut väliä kun ollaan vain kaveripohjalla hänen kanssaan…. Mehän erotaan nyt kuitenkin, eihän sillä enää ole väliä”.

Olen alkanut ymmärtämään, että olen elänyt ainakin viimeiset 10 -vuotta siten, että olen rakastanut hänessä niitä piirteitä ja ihmistä, joka on ollut lähes koko ajan siellä piilossa suojakilven takana. Olen siitä ihmisestä nähnyt vuosien varrella vain vilahduksia. Mutta se ihana ihminen, jonka olen tunnistanut, on ollut sellainen jonka olen uskonut tulevan pintaan. Kunhan vain minä teen enemmän parisuhteessamme ja osoitan enemmän rakkautta. Tämä odottamisen tunne kun on nyt hävinnyt (vaikka toki kaipaan häntä ihmisenä edelleen) tuntuu, että vapauduin itsekin ja ero tuntuu toisaalta helpottavaltakin. Toki edelleen kaipaan todella paljon häntä ja on yksinäinen olo. Välistä haaveilen siitä, että hän muuttaa mieltään ja lähtisi pariterapiaan vielä keskustelemaan (minun reunaehto sille, jos hän pyörtää vielä päätöksensä). Ihmisen haluaisin takaisin, mutta entistä parisuhdettamme en enää halua. Se ei olisi edes enää mahdollistakaan.

Tunteet heittelee vielä päivänkin sisällä paljon, mutta nyt on jo helpompaa kun hän muutti pari päivää sitten omaan kämppään. Ei tarvitse heti herättyään nähdä  häntä. Toki lasten ja muut asiat voin hoitaa ystävälliseen sävyyn, se ei ole minulle ongelma. Mutta en lähde olemaan hänelle ”hyvä kaveri/ystävä” erostakin huolimatta, niinkuin hän itse on halunnut minun olevan hänelle.

Alkuun yritin keskustella tunteista yms. mutta ymmärsin, ettei hän voi olla minun tukihenkilö eikä hän halua puhua tunteista mitään. Nyt en edes halua puhua tunteistani tai mietteistäni hänelle. Olen ne jo muutamaan kertaan hänelle jo sanonut.Tilanne on vain hyväksyttävä. Päätin, etten ruihnaa enkä tarraudu häneen.

Menetin erossa myös ainoan kaverini ja ystäväni. Näin luulin alkuun. Olen kuitenkin aktivoitunut vanhojen kavereiden ja sukulaisteni suhteen, joihin en ole pitänyt yhteyttä pahimmillaan yli 10 vuoteen. Ilokseni olen huomannut, että kuunteluapua saa kaikilta, kunhan uskaltaa itse alkaa puhumaan. Se helpottaa. Nykyisin minä puhun kuin papupata. 😁 Joka kerta kun kerron tunteeni tai kertaan tapahtuneen, se helpottaa ja pieniä asioita jää kokoaika taaemmaksi joiden kertomisella ei tunnu olevan enää merkitystä minulle. Ensimmäinen kerta tietenkin oli todella vaikeaa. Mutta minä olen oppinut, ettei kyyneleitäkään tarvitse hävetä. Miehetkin saavat itkeä ja näyttää tunteensa. Sen hyväksyminen itselleen antaa vapauden tunteen.

Sori pitkästä tarinasta. Paljon jäi kirjoittamatta, mutta pääasiat kuitenkin. Toivottavasti joku jaksaa tämän lukea ja saa omaan jaksamiseensa tästä apua. Tsemppiä kaikille, kyllä elämä kannattelee erosta huolimatta, kunhan antaa sille mahdollisuuden.