12 vuoden yhdessäolo ohi
Tutustuimme harrastuksessa 14 vuotta sitten ensi kertaa, mutta emme sen kummemmin huomioineet toisiamme. Tästä kului kaksi vuotta ja tapasimme jälleen saman harrastuksen parissa. Olimme molemmat eronneet edellisistä seurustelukumppaneistamme, ja kävi ilmi että hänen vanhempansa olivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan. Tarjosin hänelle katon pään päälle ilman taka-ajatuksia. Välimme alkoivat lämpenemään, ja muutuimme kämppiksistä seurustelukumppaneiksi muutaman viikon sisällä.
Ystävyyssuhteeni katkesivat suhteemme alussa kun lakkasin yhteydenpidon heihin kun pari heistä haukkuivat vaimoani erittäin ala-arvoisesti joko alkoholin vaikutuksen alaisena tai ilman. Olen ollut ilman kavereita ja ystäviä n. 10 vuotta.
Seksi oli hyvää, ja sitä oli paljon enemmän kuin mitä olisin koskaan osannut odottaa. Alkuun useita kertoja päivässä ja vuosien saatossakin joko päivittäin tai vähintään viikottain. Alkuun häntä häiritsi minun kokemattomuuteni (hän oli minun toinen seksikumppanini, hänellä oli ollut useita kymmeniä) mutta kokemuksen myötä minusta tuli pian hänen ”paras” kumppaninsa.
Hänellä oli diagnosoitu erilaisia mielenterveysongelmia, kuitenkin vain yksi kerrallaan sillä eivät tuntuneet koskaan löytävän ”oikeaa” diagnoosia. Tämä ilmeni äkkipikaisina raivokohtauksina, väkivaltainen hän ei koskaan kuitenkaan ollut enkä muista hänen rikkoneen esineitäkään 12 vuoden aikana. Oviin ja seiniin jäi jälkiä ovien paiskomisesta, tosin.
Hän halusi useita lemmikkejä, minä olin vähän vastahakoisempi. Lupasin hänelle että meille voi tulla kissoja sillä ehdolla että hän siivoaa niiden vessat, ja koiria sillä ehdolla että hän osallistuu niiden ulkoilutukseen. Ei mennyt kauaakaan kun se olin minä joka ruokin kissat yksin, siivosin kissojen vessat (siinä on muuten ihan mieletön työ kun on monta kissaa ja vessaa!) yksin ja ulkoilutin koirat yksin.
Minun huolehdittavakseni jäi lemmikkien lisäksi myös iso osa kotitöistä; pyykinpesu, astioiden pesu ja roskien vienti. Itse siivoamisen hän hoiti enimmäkseen itse. Hän saattoi suuttua kun hänen vaatteensa eivät olleet puhtaita, astiat olivat likaisia tai roskia ei oltu viety. Kehittävämpää olisi minusta ollut pestä vaatteet tai astiat itse, jos niiden likaisuus vaivaa.
Voimakkaasti kärjistettynä hänen osallistumisensa 12 vuoden aikana lemmikeiden hoitoon ja kotitöihin voinee laskea kahden käden sormin.
Suhteemme aikana hän petti minua useammin kuin kerran joko selvänä tai alkoholin ja päihteiden vaikutuksen alaisena mutta katui niin vilpittomästi että en halunnut erota hänestä. Rakkauteni häntä kohtaan on kova. Myönnän että ennen kuin avioiduimme niin minullakin oli heikko hetki, harkitsin suhteen lopettamista ja hyppäämistä suoraan uuteen suhteeseen. Valitsin kuitenkin vaimoni näiden kahden naisen väliltä, enkä katunut lainkaan. Tuntuu kummalta edellisen lauseen jälkeen sanoa tämä; mutta olin hänelle aina uskollinen, enkä koskaan pettänyt tai harkinnut sitä.
Hän löysi sielunkumppaninsa ja tosirakkautensa netistä 4-6 viikkoa sitten. 2-3 viikkoa sitten saapunut avioerohakemus löi minut täysin ällikällä. ”Jos haluat vinkin jatkon kannalta, ei kannata enää seurustella mielenterveysongelmaisen kanssa.”. Viimeaikoina olin aistinut että jokin oli vialla ja että hän tuntui etäiseltä, mutta hän joko vakuutti kaiken olevan kunnossa tai jätti utelut huomiotta. Olimme kuulemma olleet vain panokavereita 12 vuotta, emme muuta. Hän kertoo tuntevansa minuun yhä voimakasta seksuaalista vetoa, mutta ei voi pettää uutta miesystäväänsä kanssani koska se olisi väärin hänen uutta miesystäväänsä kohtaan. Paperilla olemme aviopari seuraavat viitisen kuukautta.
Hän ei halua että kerron erosta läheisilleni ennen kuin hän on muuttanut täysin uuteen asuntoonsa reilun kuukauden kuluttua (äitini kutsui häntä ensimmäiseksi tyttärekseen) ja hän tuli erinomaisesti toimeen myös isäni kanssa. Lupasin myös pitää hänen uuden miesystävänsä salaisuutena, jonka kanssa hän keskustelee päivittäin 8-16 tuntia vaikka asummekin vielä yhdessä. Tuntuu vaikealta, ettei voi omalle perheelleen kertoa avioerosta kun kyselevät vaimon vointia ja hänen peräänsä kun häntä ei ole enää kylässä tai juhlissa näkynyt.
Omasta mielestäni olen ollut täysin sama mies kuin viimeiset 12 vuottakin. Vielä viikko sitten hän sanoi haluavansa että pysyn hänen parhaana ystävänään ja eilisen riidan päätteeksi hän kertoi kokevansa minut pelottavaksi ja ahdistavaksi ja vaati minua pysymään kaukana hänestä.
Tunnen kaikesta huolimatta rakkautta vaimoani kohtaan, mutta myös mittaamatonta surua, ahdistusta, kateellisuutta ja katkeruutta (en mustasukkaisuutta tai vihaa).
Pitkää sekavaa tekstiä, kiitos kun sain avautua teille, tarvitsin tätä. Koittakaa pysyä järjenjuoksussa mukana, 12 vuodesta saisi kirjoitettua loputtomasti, nämä nyt vaan tuli ekana mieleen.
Kiitos tarinastasi, teillä on ollut yhdessäolo ollut pitkä ja varmasti tunteikas ja kaikinpuolin todella hyvä ja tärkeä. Kerron hieman omaa tarinaani myös tähän, minkä aikasemmin julkasinkin tänne luettavaksi muille.
Itse olen eronnut n. 3-4kk sitten, muutin itsekkin vasta 3vk sitten uuteen kämppään ja minäkin toivoin, että exääni pysyisi hyvät välit, alkuun olikin näin, mutta sitten hänelläkin on todettu pitkään masennus ja mielenterveysongelmia jotka sekoittivat hänen päänsä niin pahasti, että huonoissa väleissä erottiin ja sekin lähti todella pienestä asiasta minkä hän huomasi. Yhteiseloa meillä yli 6v, josta kerkesimme yli 1v olemaan kihloissa, olen tuntenut tämän ihmisen melkeinpä 20v, mutta aloitimme seurustelemaan vasta n.6v sitten. Raskain eroni tähän mennessä ja voin samaistua tekstiisi.
Meilläkin oli seksielämä todella nautinnollista ja hyvää ja ehkä parasta tähän mennessä, muuten tunnepuoli ei ollut pitkään enää samanlaista se oli todella sekalaista tukemista ja välinpitoa toiseen kohtaan, johtui tietenkin tästä masennuksesta, vaikka yritin häntä tukea parhaalla mahdollisella tavalla.
Todella ikävää, että näin kävi ja voin uskoa tuskasi, nyt vain suosittelen, jos et ole vielä käynyt niin pikemmiten läheiset ja kaverit tueksesi, jos vain mahdollista ja tietenkin ammattiauttajiin psykiatriin ihan suoraan yhteyttä tai omaan lääkäriin, näin minä tein, koska olin niin shokissa ja en ole vieläkään 100% toipunut erostani, ikävä kalvaa edelleen ja vanhat mahtavat muistot mitkä tekee vain rankempaa tästä, mutta toisaalta se kuuluu asiaan ja tuska ja itkut pitää kokea. Itkemällä saa vain asioita tajuamaan entistä enemmän, että se oikeesti on lopullista ja mitään ei ollut enää tehtävissä.
Minä en pitkään aikaan enää puolisoani osannut edes lukea, mitä hänen päässään pyörii, mutta kärsi menneestä ja huonosta lapsuudesta ja jos meille tuli riitaa ja huusin joskus hänelle, hän koki sen ahdistavaksi ja pelokkaaksi ympäristöksi ja loppupeleissä hän nimitti minua hulluksi ja pahoinpitelijäksi, vaikka koskaan en ole käynyt häneen fyysisesti kiinni, enkä pystyiskään ikinä moiseen, kaikki oli hänen harhakuvitelmiaan, johtuen edelleen tästä masennuksesta ja mielenhäiriöstä. Loppupeleissä hän vain tuntui haluavansa olla vapaa ja sinkku ja hän ei kestä vain olla enää parisuhteessa.
Muuttopäivänä hän ei halunnut tavata enää minua, enkä minäkään ahdistuksen takia häntä ja sen surun myötä, mikä oli rankin päivä kun viimeisen kerran laitoit sen yhteisen asunnon oven kiinni. Sen jälkeen, hän ei ole halunnut ottaa yhteyttä, muutoin kun minun vanhempien kautta pyrkii saamaan vielä hänelle kuulumiaan tavaroita ja siitä on alkanut nyt sota ja en saa mielenrauhaa sille, jotkut tavarat olen hänelle jo palauttanut, mutta nyt hän keksii vain päästään loputtomiin mikä vielä kuuluisi hänelle. Todella ahdistava prosessi ollut tämä ja minullakin on edelleen häntä semmoinen viha / rakkaus suhde meneillään, tunteet on hiipunut, mutta välitän hänestä edelleen vaikka paskamaisesti teki minulle viimeisinä päivinä ja todella kylmästi jätti minut. Silti minun pitäisi vain hänet hiljalleen unohtaa ja pääsisin vihdoin jatkaa omaa elämääni myös.
Anna itsellesi aikaa tälle ja mieti ja kirjoita vaikka paperille ylös hyvät ja huonot puolet suhteessanne kun saat voimia siihen ajatella näin sitä, se auttoi kummasti kun tajusin, että hän ei halunnut sen suhteen aikana muuttua mihinkään ja loppupeleissä vahingoitti meitä molempia hänen huonoilla puolillaan. Mieti tarkasti, olisiko siinä ollut enää järkeä jatkaa? Olitteko onnellisia milloin viimeksi? Milloin huomasit, että kaikki ei ole hyvin ja tunteet kuoli pois toisesta?
Näitä kun mietin, niin rupesin tajuamaan hiljalleen, että paluuta ei olisi, hän ei vain ollut se oikea, vaikka puoli vuotta vielä sitten luulin että mennään loppuun asti ja hän on se oikea minulle. ☹️
Tsemppiä sinulle jatkoon ja koita jaksaa, kyllä se aika vain valitettavasti parantaa haavat, jos ei tunnu siltä, onneksi ammattiapu auttaa tarvittaessa sinua, yksin ei saa jäädä täysin olemaan, koska silloin ainakin omalla kohdallani kaikki vain tuntuu tyhjältä, vaikka sinkkuna ja yksin jääneenä uuteen asuntoon on vaikea aloittaa alusta, mutta pitää uskoa silti parempaan.
Keskity nyt vain itseesi, arvosta itseäsi, rakasta, välitä ja älä anna negatiivisille tunteille kokoajan valtaa, se muuten hiljalleen vain tuhoaa vahvimmankin ihmisen.
Kaikkea hyvää sinulle ja minuun voit olla yhteydessä, jos haluat jutella lisää! Kuuntelen aina! 🙂 🙂👍
Kiitos vastauksestasi. Kyllähän aika kultaa muistot ja mielummin muistelee niitä parempia kuin huonompia hetkiä.
Kaikki järjestyi paljon nopeammalla aikataululla kuin mitä olin itse ymmärtänyt, ja ex-vaimoni on jo muuttanut uuteen asuntoonsa. Teimme ennen hänen muuttoaan listan kaikista keksimistämme tavaroista, ja jaoimme ne ennen muuttoa. Hänen tavaroitaan löytyy vielä meidän vanhasta asunnostamme jossa toistaiseksi asun. Riitaa meillä ei ole tavaroista ilmennyt, ja välimme ovat yhä hyvät.
Olen viimeinkin saanut kerrottua sukulaisilleni elämänmuutoksestani, ja he ovat olleet tukenani. Asun yhä vanhassa asunnossamme ja hänellä on tänne avaimet, joten en vielä koe olevani vapaa suremaan omissa oloissani. Toistaiseksi en ole miettinyt psykiatria tai lääkäriä, aika näyttää mihin suuntaan mieli tästä vielä menee.
Osaan samaistua hyvin tuohon, kun kerrot että et osannut enää lukea puolisoasi. Näinhän se meni minullakin, hän aina kertoi jälkikäteen kuinka hänellä oli paha olla mutta minä en häntä huomioinut lainkaan. Koin että olisi pitänyt olla kaiken lisäksi vielä ajastustenlukijakin. Minäkin olen ollut narsisti, valehtelija, passiivis-aggressiivinen paha ihminen joka ilkeyttään haluaa pahaa kaikille. Jälkikäteen hän on pyytänyt anteeksi kaikkea mitä sylki on suuhun tuonut. Meilläkään ei koskaan ilmennyt fyysistä väkivaltaa.
Itsehän en huomannut suhteessa olevan varsinaisesti vikaa, hän vain muuttui etäisemmäksi ja etäisemmäksi, kunnes lopulta myönsi löytäneensä uuden elämänkumppanin. Ero tuli yllätyksenä, vaikka osasinkin pelätä jo pahinta. Tunteet häntä kohtaan eivät ole kuolleet, ja ärsykkeettömiä itkukohtauksia sattuu odottamatta.
Yritin aloittaa sosiaalistumisen osallistumalla uuteen liikuntaharrastukseen jota en ole ikinä kokeillut, ja joka on suunnattu nimen omaan aikuisille.
Olet oikeassa siinä että voidakseni jälleen avata sydämeni uudelle mahdollisuudelle jatkossa, minun täytyy ensin oppia rakastamaan jälleen itseäni. En tällä hetkellä ole sellainen mies jolle antaisin tyttäreni käden, niin sanotusti.
Iso kiitos kun sain kuulla kohtalotoverin kokevan samaa. En oikein ole kirjoittajatyyppinen ihminen niin näiden avautumisten laittaminen tekstiksi on vaikeaa. Tsemppiä siihenkin suuntaan. 🙂