Jos appivanhemmat ovat iäkkäitä, elivät aikaan jolloin ei televisiota monessa perheessä edes ollut, voi kyse olla _osaamattomuus_.🤔

Monet perheet eivät pahemmin jutelleen keskenäänkään, työstä ja sairaista eläimistään pakosta, tuon sain ihan itse kuulla kansakoulussa, kun muut ihmettelivät puhutaanko teillä tuommoista. (Small talk on televisio polven seurustelua.)
Oli sanan parsia, joilla hölösuut suljettiin.
Puhuminen on hopeaa vaikeneminen kultaa.
Ken vaivojansa vaikertaa on vaivojensa vanki j.n.e.

Tietysti ☺️❤️☺️ oma äitisi ☺️❤️ soittaa, hän tuntee sinut ja teillä on yhteinen historia ja kieli = tapa puhua aiheet joista puhutaan.🌻🙂🌻

Kysyitkö mieheltäsi onko lapsesi vointia kysytty, ehkä hän unohti mainita äitinsä kysyneen.
”- vaikka olemme kyllä tavanneet..
Itsestäni vaan tuntuu kylmältä ja ihmeelliseltä olla "hyvää päivää kirvesvartta" ”
Olette tavanneet? Ehkä anoppi luulee, että haluat pitää etäisyyttä. Kanto kaskessa?

Minulla on kuvailemasi anoppi. Juuri tuollaista käyttäytymistä katselin 17 vuotta ja sitten lopetin käytännössä yhteydenpidon kokonaan. Näemme n, 1-2 krt vuodessa.

Uskon, että kyseessä on jonkinlainen tunneköyhyys, empatiakyvyn puute. Paitsi se ei selitä sitä, että esim. joisakin juhlissa osasi käyttäytyä hyvinkin lämpimästi meitä kotaan. Eräänlaista teatteria siis muiden silmille osasi esittää.

Teillä on tilanne hankala, kun asutte niin vierekkäin, mutta onnistuu se sopivan etäisyyden pitäminen silti, jos siihen päädytte.

On ihmisiä (joihin luokittelen oman anoppini ja appenikin) jotka osaavat vetää oikeista naruista saadakseen vielä enempi mielipahaa aikaan. Ja tämä naru on puhumattomuus ja se, että ei olla kiinnostuneita esim. lapsen terveyteen liittyvistä asioista.

Minulla on ollut kaksi anoppia, ja kumpikin hyvin erilaisia. Toinen lämmin nauravainen ja kova puhumaan, kävi kylässä ym. Mutta toinen ei ollutkaan sellainen vaan etäinen ja kylmä, ei jutellut yhtään mitään ellen kysynyt.
Nyt minulla on muutama "miniä" ollut ja on ja en osaa heidän kanssaan juuri jutella mitään. Eivätkä he soita eivätkä käy kylässä. Enkä tiedä yhtään mitään heistä. Soitan kun on asiaa, lastenlapsista yleensä. Mutta lapsenlapsiin yritän pitää yhtyettä, vaikka sekin on joskus kuin pakkopullaa sieltä päin, näkee ja kuulee etteivät halua minun kans jutella tai olla, joten olen pikkuhiljaa alkanut tehdä luovutustyötä, etten jaksa yrittää jos minua ei hyväksytä. Keksin tosin puolustukseksi heille että heillä on milloin mitäkin omassa elämässä etteivät ehdi tai jaksa minua, "vanhaa" kestää.
Olis paljon, paljon helpompi jos miniä puhua pulputtais heidän asioitaan minulle kuin että minun pitäis kysellä ja udella kun se tuntuu tosi hankalalta, kyseleminen. No, kerran sanottiin kun jotain kyselin niin että mitä se sinulle kuuluu, ei tartte kysellä. Eli he kokivat kait että olin utelias. No, herkkänä en kait enempää tarvinnut kun otin nokkiini enkä enää kysele. Nyt se jo huvittaa. Mutta sinnikkäästi pidän yhteyttä kuitenkin lasten perheisiin, vaikkei se aina niin mukavalta tunnu, omituisia tunteita se herättää.

Kiitos trkv - on vaikea uskoa, että anopilla "osaamattomuus" olisi syynä käytökseensä, kun kuitenkin hoitaa ja hyysää naapurissa asuvia toisia serkkuja (hyvin räikeästi näkyvää epäreilua käytöstä siis).

Kiitos aurelia - sain heti monia hyvin tuttuja asioita kiinni sanoistasi: "tunneköyhyys"; "empatiakyvyn puute" -> meitäkin kohdellaan juhlissa ("julkisuudessa") kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja teatterilta tuntuu koko touhu - kovin on läpinäkyvää tällainen kohtelu (jotain ihmeellisiä kulisseja yritetään pitää pystyssä?); "oikeista naruista vetäminen" = mm. puhumattomuus tuntui kovin tutulta. Kiitos sanoistasi!!

Kiitos salainen - itse olen puhua pulputtanut anopilleni asioitamme aikanaan, mutta minulle/asioillemme osoitettiin aika selkeesti, "ettei olla kiinnostuneita" ja asioitamme käytettiin jopa meitä vastaan lyömäaseina (meitä on satutettu usein vuosien varrella) -> lopetin pulputtamisen, eikä perään olla kyselty -> enkä siis jaksa yrittää enää, kun minua ja perhettämme ei hyväksytä. Itse pidän yhteyttä appivanhempiini vain lapsemme takia = hänellä on oikeus isovanhempiin, varsinkin kun lapsemme joutuu näkemään, että naapurissa asuvia toisia serkkuja hyysätään/huomioidaan kaikin mahdollisin keinoin jatkuvasti (hyvin epäreilua kohtelua lastamme kohtaan!). Oma selviytymiskeino on ollut etäisyydenotto, käyn harvoin anoppilassa. Olen etsinyt ja löytänyt itselleni asioita, joilla jaksan keskellä tätä HULLUNmyllyä.

Terhi,

kuinka jaksat ja oletteko löytäneet ratkaisua ?

Aurelie

KIITOS kysymästä jaksan nyt paremmin! Vaikka mikään täällä asuinympäristössä ei ole muuttunut. Katsoin peiliin - olen tehnyt siirtoja ja muutoksia omassa elämässäni. Uusi ammatti (pois ihmissuhdetyöstä), muutama uskollinen ystävä (eräällä vastaava kokemus), kirjoittaminen ja akkuja lataavat harrastukset. Kirjoittelin viimeiset kuukaudet henkilökohtaisen tukihenkilön kanssa ja tuli autetuksi - jaksan taas 😀 Etäisyyttä on otettava - ihan fyysisesti (tapaan harvoin anoppiani) ja henkisesti (sen vähäisen puheemme taso on suurinpiirtein tervehdykset ja heipat). Alussa, tänne maalle muutettuamme, ihmettelin, eikö anoppi ole kiinnostunut meidän perheestä, kun ei käy meitä katsomassa. Muutamia kertoja kyllä kutsuinkin anoppia käymään meillä, mutta eipä ole käynyt. Nyttemmin olen suorastaan helpottunut, ettei hän käy täällä oma-aloitteisesti! Parempi näin, kerran elämä on tätä.