Hei,

huh huh, onpa tosiaan hankala tilanne ja aikamoinen solmu. Oletko puhut ulkopuoliselle esim. jollekin terapeutille - isääsihän hän ei tietenkään minnekään saa, mutta kykenisikö auttamaan sinun jaksamisessasi? 🙂🌻

Tilanteesi on hirveän tutun kuuloinen. Itse aloitin kaksikymppisenä ja äitini oli se edellinen tilanpitäjä, joka jäi "hoitamaan asioitani puolestani" ja "auttamaan". Pieni välimatka ei riitä kun toinen puuttuu asiaan ja soittelee ihmisille ilman lupaani hoitaakseen jotain asioitani mieleisellään tavalla.
Minä selvisin tilanteesta lehmien ym. kanssa, mutta se vaati monta tappelua ja sitä se on välillä yhä. Useamman kerran ilmoitin äidille enempi vähempi huutamalla että tämä on nyt minun kotini ja sinä lähdet täältä pois jos kerran haukut tekemisiäni. Kerran lähes tartuin luuriin soittaakseni poliisit poistamaan äiti. Ehkä se olisi pitänyt oikeastikin toteuttaa. Pari kertaa kannoin äidin ulos kun hän yritti käydä käsiksi jne. Tehokkainta oli kuitenkin loppujen lopuksi se että kerroin ymäristön ihmisille tilanteesta kun oli pakko. Sehän oli se jota minut on kasvatettu välttämään viimeiseen asti. Ennemmin mitä tahansa muuta kuin kerrotaan ulkopuolisille että välit ovat huonot tai jotain muuta negatiivista omasta perheestä. Kun muutamille ihmisille pakon sanelemana kerroin että äidiltä tulevia ohjeita ei sitten saa toteuttaa koska ne ovat eri kuin mitä olen suunnitellut ja hän pyrkii vain sotkemaan asioitani, tämä ilmeisesti meni äitini korviin ja hän lopetti nimissäni soittelun.

Tuo "allergia" on täälläkin tuttu ilmiö. Samoin masennus. En todellakaan haluaisi nähdä äitiäni lähes päivittäin, mutta aina hän haluaa tuoda ruokaa (jota harvemmin pystyn syömään, muut tilalla syövät) jne. Kuitenkin edes laiha sopu ja näennäisen hyvät välit on minusta parempi kuin ei ollenkaan.

Minkä ikäinen olet nyt, entä isäsi?
Oletko ajatellut että voisit esim. työskennellä jollain toisella isommalla tilalla ja hoitaa oman siinä sivussa niin että asuisit muualla?

Olemme mieheni kanssa appivanhempien kanssa ihan samassa tilanteessa! Tekstien kirjoittamisesta vaan on jo vierähtänyt aikaa.. Mitä teille kuuluu nyt? Tai olisiko muilla kokemuksia miten vastaavista tilanteista on selvitty?

Tilakauppa miehen kotitilasta tehtiin puolitoista vuotta sitten. Ja edelleenkään appivanhemmat eivät tunnu ymmärtävän, että lypsykarja ja kaikki mikä siihen liittyy ovat meidän työasioitamme! Olen yrittänyt olla kärsivällinen, niellyt melkoisen paljon pahaa mieltä ja suoranaisia loukkauksia mutta nyt en jaksa enää. Koska asutaan kaikenlisäksi samassa talossa on elämästä tullut melkoisen vaikeaa. Minä ja mieheni olemme aikuisia ihmisiä molemmat ja osaamme kyllä työmme hoitaa. Mutta hoidamme se OMALLA tavallamme. Neuvojahan voi antaa mutta se ainainen inttäminen ottaa päähän. Ja minusta on äärimmäisen loukkaavaa, että anoppi on katsonut oikeudekseen soitella tilaan liittyvistä asioista meidän selän takanamme mm. eläinlääkäreille, semmareille, tuotanto- ja jalostusneuvojille.. Kaikkia en varmaan tiedäkään. On sääli ettemme voi heidän kokemustaan karja-asioissa hyödyntää eivätkä he osaa olla meidän tukenamme niinkuin vanhempien kuuluisi. Anopin kanssa en mistään asioista enää keskustelekaan kun en voi häneen luottaa. Appiukko on sentään käytännön töissä apuna ja siitä olen kiitollinen vaikka kaikenlaista jurputusta joutuukin sietämään.

Mikä ihme siinä voi olla etteivät aikuiset ihmiset ymmärrä suoraa puhetta? On puhuttu, pyyetty, käsketty, huuettu ja kaikki tuntuu menevän ohi korvien. Hetkeksi saattaa käytös muuttua jos oikein törkeästi asian esittää. Eivätkö he oikeasti ymmärrä kuinka paljon pahaa mieltä aiheuttavat vai eivätkö vain välitä.

Osasin odottaakin vaikeuksia mutta ajattelin, että kunhan kaikki tottuvat uuteen elämäntilanteeseen kaikki lähtee sujumaan. Miehelleni alussa vannoin, että vaikka kuinka hankaliksi appivanhemmat alkavat en anna sen MEITÄ erottaa. Vaikka tiedän, että miehelleni minä (ja meidän vauva) olen ykkönen hänen elämässään on parisuhdekin alkanut tästä kärsiä. Yhdessä on yritetty tilannetta muuttaa mutta pakostakin olen jotenkin mieheeni pettynyt. Minusta hänellä on paljon isompi vastuu vanhemmistaan ja heidän käytöksestään kuin minulla. Ja vaikka mies sanoo puhuneensa vanhempiensa kanssa tilanne ei miksikään muutu.

Helppo ratkaisu olisi vain käskeä vanhuksia pakkaamaan kamansa ja muuttamaan muualle kun sattuvat kirkolta asunnonkin omistamaan. Minun on hirveän vaikea unohtaa kaikkia niitä loukkauksia joita olen kokenut. En vaan yksinkertaisesti pysty edes katsomaan anoppia silmiin ja vaikea olla edes samassa huoneessa. Mutta silti haluaisin, että pystyttäisiin asiat vielä ratkomaan ja että hekin voisivat tässä tilalla asua. Oma äitini on kuollut ja isä asuu kaukana joten haluaisin, että lapsella olisi isovanhemmat läsnä. Minua on aikoinaan oma mummu hoitanut kun vanhemmat olivat töissä. Ja se helpottaisi meidänkin työtä kun olisi kotona lapsella hoitopaikka. Mutta minun puolellani vallitsee nyt aikamoinen luottamuspula heitä kohtaan.

Tämän tukinetin kautta olen omia tunteita voinut tilittää mutta löytyiskö lisää näkökulmia?

Tämä on minun mieli aiheeni, ihan tosi!
Siis, kauppakirjaan pitäisi laittaa ehto, että vanhapari muuttaa pois ja täydellinen vastuu tilan hoidosta siirtyy jatkajille...niinhän se periaatteessa siirtyykin, mutta harva luopuja uskoo, että nuoret mitään osaa!
Siis muuttaa, mutta mihin? Nykyään aletaan mekin vanhukset olla hyväkuntoisia, niin kauas, ettei valot näy, huuto kuulu ja ettei kukaan läpsyttele aamutossuissaan, aamutuimaan kylään tai milloin sattuu. Yksi nuori isäntä on sitä mieltä, että vähintään 200km ja auto pois.
Jos vanhuksilla on oma asunto kylillä, niin sinne, mutta jos näyttää, ettei siitä mitään tule, niin hyvä keino on; ilmoitatte kylmän viileästi, että te muutatte siihen asuntoon, turha sitä on tyhjänä pitää, kun nuo hommatkin näkyy hoituvan täällä, käytte vaan tarkastuskierroksella.
On ihan turhaa, aikaa ja energiaa vievää ruveta tuulimyllyjä vastaan taistelemaan. Olen kuullut monen sanovan, hyvin menee ja on hyvät välit, mutta jostakin alta kumpuaa kuitenkin apeus. Onhan se ihanne tilanne, monta sukupolvea samassa pirtissä, mutta siinä täytyy olla luonteen ominaisuudet, siihen sopivat.

Miksikö tämä on mieliaiheeni, olin anopin kanssa liki kaksikymmentä vuotta saman katon alla ja siinä oli sekunnilleen yhtä monta vuotta liikaa, muuten olisi voitu pärjätä paremmin, jos mies ei sattunut olemaan anopin ainoa poika, oikea kultakimpale, jossa ei ollut mitään vikaa...mutta taipuu se rautakin, miksei anoppikin, kun huomaa, ettei se vika ihan aina muissa ole.
Miniä voi tehdä sellaisia pieniä virheitä, anopin mielestä, kuin lypsää sen anopin, käsin lypsämän lehmän koneella, laittaa harjan tai luudan väärään paikkaan, astiakaappi on väärässä järjestyksessä, lukemattomia, sinällään pieniä asioita, mutta kasvavat Araratin korkuisiksi, kun niitä haluaa kasvattaa.
Olen nyt itse anoppi ja voin sanoa, olisin hyvinkin v-mainen anoppi, jos hyödyntäisin saamaani koulutusta, mutta olen ollut hyvin huono oppilas, en jatka sukuperintönä, anopin ja miniän valtataistelua, johonkin senkin perinteen on loputtava.
Näistäkin asioista pitäisi pystyä puhumaan ääneen, siinä missä toisiaan moittimaankin.