Eli tilanteeni on tämä, että olen noin 21 vuotias mies maaseudun katveelta. Täältä kylälle on matkaa semmoiset 18 kilsaa ja tuokin matka on suoritettava aina autolla huonojen tai olemattomien pyörä-ja kävelyteiden takia.
Itseäni on vaivannut viime aikoina jatkuva ja koko ajan pahentuva yksinäisyyden tunne. Kun vielä olin lukiossa, oli meillä siellä tiivis ja suht kookas (noin 5 henk.) kaveriporukka joiden kanssa tuli hengailtua. Joskus jopa vapaa-ajalla saatoimme käydä joko festareilla tai baareissa jne.
Kuitenkin kun lukio loppui osa meidän porukan tytöistä jatkoivat kohti jatko-opiskelu paikkojaan, kun taas me muut lähdettiin suorittamaan sitä poikien elämään kuuluvaa pakollista ”välivuotta” eli asepalvelusta. No siinä sitten kuukaudet vieri ja koska osa meistä lähti eri paikkoihin ja koulutushaaroihin niin osaan se yhteyden pito väheni aika paljon kunnes loppu kokonaan. Tilannetta pitkitti vielä se, että minä ja yksi toinen kaveri päätettiin jatkaa koko vuoden kun taas muut vaan puoli vuotta.
Kun tuo vuosi oli kulunut niin tytöt olivat jo opiskelleet uudessa kouluissaan jo yli puoli vuotta, osa miehistä oli jo muuttanut uudelle paikkunnalle ja minä ja kaveri vasta kotiuduimme. Noh sanomattakin selvää, että osa kavereista oli jo poistunut mun kuvioista joko huonon yhteyden pidon tai muuten vaan yhteisten aktiviteettien puutteen takia.
Noh tällä hetkellä mulla ei siis ole kuin tuo yksi, kuitenki, hyvä kaveri/ystävä sekä muutama kaveri joita tulee nähtyä aina silloin tällöin, jotka eivät kuuluneet tuohon samaan kaveriporukkaan lukiossa. Heitä näen kuitenkin vaan pääosin ku halutaan lähteä juomaan tai jotain.
En ole tällä hetkellä missään töissä sillä ennen armeijaa jouduin stressaamaan ylioppilaskokeesta koska en saanut valkolakkia samaan aikaan kuin kaverit influenssani takia. Armeijassa jouduin ottamaan hieman liikaa vastuuta noin puolen vuoden ajaksi sillä jouduin vastuuseen eräästä vieläkin kehitystyön alla olevasta laitteesta joka ylempien (majuri/eversti) mukaan piti saada toimimaan. Tuota rääkkiä kesti 4-5 kk mikä kyllä lopussa söi niin miehen ku hermotkin.
Kotiutuessani podin omasta mielestäni selvää loppuunpalamista tai ainakin siltä se vaikutti. Vasta nyt 4 kuukauden jälkeen olen jo hieman toipunut ja jopa valmis tekemäänkin töitä, mutta harmikseni kaikki lähipaikkakunnan työpaikat on menneet.
Ahdistavaa tässä myös on se, että ennen mulla oli sentään joku harrastus joka toi tasapainoa ja sisältöä elämään. Kuitenkin jopa tämä harrastusporukka on jo hajonnut suurimman osa muuttaessa opiskelun perässä. Olen myös muutenkin huomannut ettei tuo harrastus tuo minulle enää niin paljoa iloa ku haluaisin.
Huh! Teki hyvää pukea tuo ajatus sanoiksi mikä mun päässä on pyörinyt viime aikoina.
Olen osittain saanut osan koulu kiusaamisesta kun oli nuori. Se vaikutti minuun aika paljon minkä takia saatan ottaa joskus asiat liikaa mietittäväkseni.
En usko, että oon vielä kovin pahasti ahdistunut/masentunut. Uskon kuitenkin, että tää mun stoori saattaa tai on saattanut koskettaa monia tässä vaiheessa elämää.
Varsinkin armeijan käytyä tuntuu, että olen jopa hieman suvaitsevampi itseäni kohtaan enkä ota kaikkea enää niin vakavissaan, vaikka nämä ajatukset vaivaavatkin.
Oon kyllä katellut jotain uutta harrastetoimintaa mutten ole vielä löytänyt sopivaa omalta paikkakunnalta.
Aloitan itse opiskelut uudella paikkakunnalla tämän vuoden elokuussa. Toisaalta edessäni tällä hetkellä vielä tulossa hieman tylsä kesä☹️
Vaikka olenkin luottavainen tulevaan, en voi sanoa ettenkö tuntisi aika paljoa epävarmuutta itsestäni juurikin tämä takia.
Pelkään myös etten osaa pitää tarpeeksi hyvin yhteyttä tuleviin kavereihin jos onni käy. Tuo pelko tulee varmaankin osittain siitä että elän tällä hetkellä tavallaan ”puun ja kuoren välissä” en siis tunne kuuluvani oikein minnekkään vaan haluaisin kovasti tehdä jotain.
Jos tuntuu, että nyt liippas läheltä niin saa vapaasti kommentoida. Vertaisapu ei ois ollenkaan pahitteeksi🙂