Sukupolvenvaihdos - mahdollisuus vai velvollisuus
Olemme suunnittelemassa mieheni kanssa, että ryhdymme yrittäjiksi vanhempiemme karjatilalle. Isäni on jo luopumisiässä ja asia on ajankohtainen hyvin pian. Alustavia suunnitelmia on jo asiantuntijan kanssa tehty ja taloudellisesti spv näyttää meille mahdolliselta ja myös sisarusten kanssa ollaan jokseenkin yksimielisiä. Tila on sen verran pieni että se työllistäisi vain toisen meistä.
Minulla on akateeminen tutkinto ja ehdin jo tehdä alani töitä viitisen vuotta ennen perheen perustamista. Nyt olen hoitanut lapsia kotona muutaman vuoden.
Minua pelottaa hankkeeseen ryhtyminen. Elämämme on tällä hetkellä järjestyksessä. Meillä on kummallakin ammatti, miehelläni lisäksi vakaavarainen yritys, lapset, koti jonka olemme yhdessä remontoineet. Asumme mukavassa ympäristössä. Miksi siis lähteä tästä mihinkään?
Maatilan ostaminen tietää rutkasti lisää velkaa ja taloudellinen tilanne tulee olemaan huomattavasti nykyistä epävarmempaa. Maatalousyrittäjä tulisin olemaan minä, sillä ei ole järkevää että mieheni jättäisi oman yrityksensä. Epäilen omaa ammattitaitoani ja yleensäkin sitä, että jaksanko tehdä raskasta työtä. Tietysti mieheni olisi töissä apuna silloin kun omalta työltään ehtii, mutta se aika on auttamattomasti pois vapaa-ajasta ja perheen yhteisestä ajasta.
Olemme ajatelleet että, laitamme lapset hoitoon, jolloin olisin itse töissä kokopäiväisenä tilalla. Pystynkö minä naisena tekemään maatalon työt? Vanhempani eivät enää kymmeneen vuoteen ole investoineet tilalla, joten valtavasti remontti- ja kunnostustöitä on tiedossa. Emme pysty tekemään niitä kaikkia itse, mutta en myöskään tiedä onko meillä varaa teettää niitä muilla.
Toisaalta näen maatalousyrittäjän työn itselleni unelma-ammattina. Olenhan kuitenkin koko lapsuuteni ja nuoruuteni niitä isäni mukana tehnyt. Pidän myös nykyisestä työstäni. Kuitenkaan tilan jatkamista en ole vakavasti miettinyt kuin vasta nyt aikuisiällä, kun olen jo ehtinyt opiskella itselleni ammatin ihan toiselta alalta ja perustaa perheen. Olenko tekemässä tämän kaiken velvollisuudentunnosta, kun kukaan muista sisaruksistani ei ole tilaa halukas jatkamaan? Mitä sitten kun viiden vuoden päästä huomaan että tuli tehtyä virhevalinta?
Onko täällä ketään samassa tilanteessa tai onko lähipiirissä jouduttu pohtimaan tällaisia ratkaisuja? Olisi helpottavaa vaihtaa kokemuksia ja ajatuksia.
Hei pohtijalle !
Hyvä kun pähkäilet nyt kovasti tuota sukupolvenvaihdosta. Ainahan siinä on mukana velvollisuutta, mutta jos se on yksin sitä,mieti vielä. Sukupolvenvaihdoshan on "väliaikainen" ratkaisu !
Omalla kohdallani jätin sairaalaviran kaupungissa kolmisenkymmentä vuotta sitten ja muutin maalle lypsämään lehmiä. Muutimme minun kotiin, joten en ole ollut anoppilassa,kuten ymmärsin sinunkin tilanteesi olevan. Miehellä on ollut enemmän sopeutumista,mutta halusi silloin muuttaa maalle. Vaikeeta on ollut välillä , varmaan olis ollut kaupungissakin. Olemme muuttaneet tuotantosuuntaa ja investoineet pikkuhiljaa. Tämän vuoden alussa poika astui "remmiin" ja meillä tehtiin sukupolvenvaihdos. Nyt hän taas investoi uuteen ja innokkaana jatkaa. Velvollisuudestako ? Toivottavasti ei yksin siitä.
Jatkan itse yrittäjänä muulla alalla vielä,vain mies jäi lutulle.
Sukupolvenvaihdoksessa sitoutuu 10 vuodeksi kehittämään ja ylläpitämään tilaa. Jos ei halua pidempään,tilan voi myydä silloin pois. Jos olet ollut useamman vuoden kotona hoitamassa lapsia,kuinka nopeasti aika on mielestäsi kulunut ? Olisiko sinun pakko pitää lypsykarjaa ? Voisitko tehdä heti alusta alkaen itsellesi mieluista työtä?Kevyempää ja vähemmän sitovaa ?
Päivähoito maalla on kinkkinen asia. Usein on sillai ettei lapset voi olla just silloin hoidossa kun tarttis, aamulypsy - iltalypsy. Mutta ratkaisuja varmaan löytyy. Jäisivätkö vanhempasi siihen pihaan asumaan ?
Se on valtavan hyvä asia, että teillä on kaikki hyvin tällähetkellä. Muutto VOI onnistua tosi hyvin kun lähtökohdat on hyvät. Jos parisuhde ei olisi kunnossa ja elämä muutoinkaan mallillaan, ei mielestäni kannattaisi edes yrittää muuttoa.
Ratkaisu on teidän. Ken uskaltaa hypätä, varmaan hyppää, välittämättä siitä tuleeko kaikki onnistumaan. Elämässä on hyvä ottaa riskejä ja elää täysillä, se on loppujen lopuksi niin hurjan lyhyt. Miettikää, pohtikaa ja tehkää yksimielisiä päätöksiä. Jos päädytte nykyisen elämän jatkamiseen, sekin on ihan hyvä. Onnea matkaan! 🙂👍
Moona, kiitos vastauksesta. Näen päätöksen jotenkin lopullisena ratkaisuna, enkä ole osannut ajatella sitä "väliaikaisena", mitä se eräällä tavalla onkin. Kiitos huomiosta. Näinhän se on että tilan jatkaminen on osa sukupolvien ketjua. Jos emme siihen ryhdy, viemme tavallaan myös lapsiltamme mahdollisuuden ehkä jonain päivänä ryhtyä maanviljelijäksi.
Pelkään silti sitä että ajamme itsemme loppuun ja työ tulee olemaan niin rankkaa että menetämme perheen yhteisen vapaa-ajan ja kenties joudumme vielä taloudellisiin vaikeuksiin. Minua huolestuttaa se, että osaammeko vastata vanhempieni odotuksia. Pystymmekö sopeutumaan elämänmuutokseen. Pelkään niitä ristiriitoja mitä varmaan tulee syntymään erilaisten näkemystemme suhteen, Sekä mieheni että vanhempieni kanssa. Näin jyrkkä käännös elämässämme tuntuu tarpeettomalta, kun kaikki kerran on nyt jotakuinkin mallillaan. Tietenkin elämä on jatkuvaa muutosta eikä mikään pysy ennallaan.
Tuskin tosiaan olisin tätä vakavasti harkitsemassa ellen todella myös näkisi maatalousyrittäjyyttä mahdollisuutena. Tuntuu että jo pelkästään se että asian kirjoittaa auki, selventää omia ajatuksia ja varmentaa sitä tuntumaa, että tämä voisi olla meille oikea ratkaisu.
Päätös tuntuu vaativan vaan aika rankkaa kypsyttelyä.