Olen navettapiika,kerron tarinani.Olin 16 kun tapasin mieheni,minua liki 10v vanhemman.Rakastuin ja äitini neuvoista huolimatta menin avioon 17v.Jätin koulun kesken ja muutin vanhalle tilalle appivanhempien taloon vinttikamariin asumaan.Anopilta sain kuulla kuinka olin rahan vuoksi tullut ja en tulisi penniäkään tilasta hyötymään.Vanhassa navetassa sain päivittäin kuulla miten osaamaton olin,töitä tein minkä jaksoin. Olin maatalontyttö ja pienestä oppinut töitä tekemään.Kotini oli uudenaikainen isohko,hyvin hoidettu maitotila.Elintasossa menin 20v ajassa taapäin muuttaessani anoppilaan,ulkohuussiin ja ulkosaunaan,tonkkakoneella lehmiä lypsämään. Olin rakastunut,ei siinä anopin sanat auttaneet.Uskoin mieheeni kun hän vakuutteli asioiden muuttuvan.Appiukon kuoltua olikin tilalla 10 omistajaa ja minä pienen lapsen kanssa vinttikamarissa. Aikansa jahkailtuaan perikunta vuokrasi ”miljoonatilansa” miehelleni.Halusin muuttaa pois aloittamaan jo meidän yhteistä elämää,mutta mieheni vuoksi jäimme tilalle.Viimein perikunta myöntyi tilan myymään,mutta anopin vaatimuksesta vain miehelleni.Minä olin niin rahanahne,ettei minun nimeäni kauppaan tarvita.Velat tulivat myös minulle. Kyllä!Olin niin tyhmä että allekirjoitin toisen velat omiin nimiini.Äitini sanoi😋iian paikan saa maksamattakin.Olin 17v tyhmä,hyväuskoinen lapsi pienen lapsen kanssa ja odotin jo toista. Asumista jatkettiin,anoppi vei yläkerran huoneet ja hänelle tehtiin sisävessa suihkuineen sinne.Me pienien lasten kanssa jatkettiin ulkotarpeilla ilman suihkuja ym. Mieheni kävi jo silloin vieraalla töissä ja minä hoidin karjan lasten kanssa pystyyn hajoavassa navetassa.Anoppi jatkoi mollaamistani johon mieheni ei puuttunut,päin vastoin.Usein lypsyllä,raahatessani maitotonkkaa itkin mihin olin alkanutkaan.Lapset konttasivat lehmien takana,kolmas nukkui vaunussa ja väliin istuin jakkaralla imettäen pienintä kesken lypsyn. Mieheni tekemiä lisäsopimuksia tuli vähitellen tietooni,perikunta sai osan tuloista vielä kaupan jälkeenkin.Minulla ei ollut niihin sanomista,jos sanoin olin rahanahne ja voinhan lähteä ym. 6v tilalla oltuani tajusin olevani vain piika joka ei osannut mitään,jonka puheella ei ollut merkitystä ja että tilalle olisi ollut aivan tunkua miniöistä.Tein aamusta yöhön töitä lasten kanssa,rahaa ei ollut joten vaatetetin lapset tekemällä itse ja paikkaamalla paikan viereen.Kesäisin perikunta vietti lomansa tilalla kuten ennenkin,töihin apua ei herunut,en tosin anellutkaan. Nyt 30v piianpestiä tehneenä olen raakki,sairastuin(jostain kummansyystä)10v sitten ja työkykyni on vain osa normaalista.Nyt karjaa on 2xenemmän ja yhä teen yksin työt navetassa.Mieheni ei ole suostunut myymään minulle puolta tilasta,edes vuokraamaan karjaa jota hoidan.Olen uhrannut elämäni tilalle jota olen maksanut ja jossa en saa mitään päättää,mihinkään nimeni ei kelpaa.Saan nyt mieheltäni kuulla olevani rahanahne.laiska ja viimeisin huomio:hullu. Lapset ovat maailmalla.Vietän päivät navetassa ja kun mieheni palaa töistä,hän huutaa ja raivoaa jos joutuu minua navetalla auttamaan.Nyt on liian myöhäistä lähteä poiskaan,olen sairas joten töitä en saisi.Isot velat rasitteena taloudellisestikaan en pärjäisi.Olen yrittänyt saada apua ja neuvoa tilanteeseen,turhaan.Apua tarjotaan paljon mutta oikeasti sitä on vain tarjolla. Tiedän kuolevani navettaan ja usein toivon sen päivän jo tulevan.Mieheni ei koskaan etsinyt vaimoa vaan piikaa.Minä olin niin tyhmä että heitin elämäni hukkaan.Toivon ettei toista näin tyhmää löytyisi. Minulla ei ole enää haaveita,tulevaisuutta.Vain muistot ja eilinen. Tämän kirjoittaminen oli raskasta ja paljon jätin kertomatta koska kaikkea kokemaani en jaksa edes ajatella.
Eipä ollut tarkoitus kenenkään mielenrauhaa järkyttää eikä toisen työtä väheksyä. Kaupunkilaislapsia olen katsellut jo 25v jokainen kesä ja vanhempiaan,ei ole ongelmatonta elämä missään. Toisaalta minua ei vaienna enää kukaan,liian monta vuotta olin hiljaa kun joku käski. Pakko ei ole kenenkään kuunnella mutta kun tiedän että minun tuskaa se helpottaa ja tällä hetkellä minusta ei muuhun ole niin huutaahan se akka ja lujia päin tuulta. Kulissit ne on varmaan joka kodissa jonkinlaiset,toisilla pahemmat kuin toisilla.Kukapa haluaisi olla 24h webissä! Olen samaa mieltä Helemi,ihan tilan taloudenkin kannalta parempi omat hollit kuin yhteistalous,verottajankin suhteen.Saati sitten se perhe elämä,kaikki eivät ole niin sopeutuvaisia kuin me olemme olleet😀😋☺️ Pitkään aikaan sain aamulla itseni ylös ilman kipukohtausta!Olin näet nukkunut nojatuoliin ja vaatteet valmiina päällä,olipa helppo nousta ylös. Taidankin alkaa ottaa tavaksi,hankala ukonkaan hätyyttää!Työn iloa ja sitä pääsiäisen ototusta.
Onpa kurjaa, että joku suhtautuu noin aggressiivisesti. Jos naiset saavat tässä toisiltaan tukea ja lohtua, mitä se ketään haittaa!? Onhan se hyvä, että joillakin on asiat paremmin, mutta voisi sitä olla myös avarakatseisuutta. Jokaisella meillä on elämän eväät ja lähtökohdat erilaiset ja omanlaisensa. Ja myös ihmiset ympärillämme ovat erilaisia. Jos jollekin on paljon annettu, siltä voidaan myös vaatia vähän enemmän fiksuutta.
Toivottelen sinulle, Hylkää, ja kaikille muille naisille oikein hyvää pääsiäisen aikaa ja hyviä ihmisiä matkanne varrelle!🙂🌻🙂🌻
Kiitos niille jotka jaksoivat valitustani kuulla.Teidän viestinne ja tukenne oli jotain mitä en koskaan ennen ole kokenut.Tämä yhteiskunta ja elämä on vain niin rankka että se karsii kyllä tällaiset rikkaruohot,yritti miten tahansa sinnitellä. Se ilo ja toive paremmasta sai minut jopa uskomaan että selviän,minua ei nujerra tämä työ...tämä työ on parasta mitä ihminen voi tehdä ,työtä eläinten kanssa.Eikä minua nujerra mieheni,ei muistot eikä pelot vaan tämä oikeusjärjestelmä. Tässä yhteiskunnassa puhutaan heikompien puolesta,toisella kädellä hakataan samalla heikommat maahan.Tehdään toista kuin sanotaan.Laillisesti voi ihmiseltä riistää kaiken ja panna se lyöty vielä maksamaan siitä että sitä lyödään. Minä olen nyt hiljaa,maalaan hiilipiruja ylisillä ja hiljaa.Sinnitelkää te jotka jaksatte,uskokaa huomiseen ja elämään.Minä en enää usko. Helena Anhavako kirjoitti: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa....
hylkää kirjoitti 28.3.2008 20:9
Kiitos niille jotka jaksoivat valitustani kuulla.Teidän viestinne ja tukenne oli jotain mitä en koskaan ennen ole kokenut.Tämä yhteiskunta ja elämä on vain niin rankka että se karsii kyllä tällaiset rikkaruohot,yritti miten tahansa sinnitellä. Se ilo ja toive paremmasta sai minut jopa uskomaan että selviän,minua ei nujerra tämä työ...tämä työ on parasta mitä ihminen voi tehdä ,työtä eläinten kanssa.Eikä minua nujerra mieheni,ei muistot eikä pelot vaan tämä oikeusjärjestelmä. Tässä yhteiskunnassa puhutaan heikompien puolesta,toisella kädellä hakataan samalla heikommat maahan.Tehdään toista kuin sanotaan.Laillisesti voi ihmiseltä riistää kaiken ja panna se lyöty vielä maksamaan siitä että sitä lyödään. Minä olen nyt hiljaa,maalaan hiilipiruja ylisillä ja hiljaa.Sinnitelkää te jotka jaksatte,uskokaa huomiseen ja elämään.Minä en enää usko. Helena Anhavako kirjoitti: Murheellisen kuullen on puhuttava hiljaa....
Hylkää, ystävä hyvä, surullista kirjoitat, olen pahoillaan puolestasi ja samalla olisi halu nousta barrikaadeille heikompia ja lyötyjä puolustamaan. Itsekin koen tulleeni lyödyksi monia kertoja ja siksi kait tunteet nousee pintaan.
Tämä kanava on ymmärtääkseni tarkoitettu juuri niille ihmisille, joilla on vaikeaa ja etsivät vertaistukea. Kyllä tänne voi kirjoittaa mitä kulloinkin mielessä liikkuu, moderaattorit onneksi pitävät huolen ettei kovin paljon ylilyöntejä tapahdu. Jos joku on provosoitunut toisen tuskasta eikä ymmärrä, että on erilaisia ihmisiä ja erilaisia elämäntilanteita ja tuo oman mielipiteensä julki, se hänelle suotakoon. Sanan miekalla voi lyödä toista syvästi koskettaen, mutta nekin haavat umpeutuvat.
Me "maalaisakat" ollaankin niistä rikkaruohoista sitkeimpiä, kuin juolavehnä me nostamme päämme ylös ja sinnittelemme vuodesta toiseen. Hienoa, että sinulla on "oma maailmasi" luovuudessasi - ehkäpä vielä tavoitat sen ilon ja toiveen paremmasta huomisestakin. Muista, että täälläkin saattaa olla joku elämänuskonsa kanssa taisteleva, sinua ajatteleva, sinulle parempia aikoja ja jaksamista toivova "sielunsisar". 🙂🌻
Minusta tuntuu, että olis jo aika "nousta barrikaadeille" perheväkivallan takia, sillä tiedän, ettei maaseudulla, niin vain oteta yhteyttä mihinkään, kun sellaista sattuu.
Minullekkin sanottiin, soita poliisit, mene lääkäriin, pakene...miten soitat poliisit, jos puhelin on pirstaleina, miten menet lääkäriin, kun et kotoa mihinkään pääse, miten pakenet, kun ovea vartioi yli satakilonen mies... olet ansassa.
Pitää etukäteen olla mietittynä, miten saa soitettua hätäkeskukseen silloin, jos on väkivaltainen mies. Toki, pitää miehelle myös asettaa rajat - väkivalta on rikos.
Sanon näitä omalla kokemuksella: kaksi kertaa olen joutunut soittamaan poliisit, joilla kestää puoli tuntia tulla meille asti (maalle). Mieheni on vain viinankäytöstä väkivaltainen, ja on pääasiassa ilman alkoholia.
Toivotan jokaiselle turvallista ja rauhallista elämää luonnon keskellä.🙂🌻
Ystävät?Tiedättekö mikä on se tunne kun elää kuin väkisin,oikeasti ei edes tiedä miten ja miksi.Olenpahan prässin nyt kokenut,oikeus on sanansa sanonut...kai ne minullekin ilmoittavat mitä viisaasti päättivät. Olen ollut hiljaa,olette silti olleet päivittäin mielessä.Surussa ja tuskassa.Hiljaisuudessa ja epätoivossa.Elän mutta en osaa elää.Nyt on vain odotettava,opinko enää elämään. Lypsyllä mietiskelin:ei se ole vitsi kun sanotaan...Se mikä on minun,on minun ja se mikä on sinun,on myöskin minun.Tai:Kaikkihan meillä on yhteistä,mutta mitä se sinulle kuuluu! Kun lehmältä utaretta availin(oli polkenut umpiaikana ja kasvanut tukkoon)ja pari mustelmaa hankin entisten seuraksi,alkoi huvittaa tilanne.Akka kontillaan tuhatkiloisen lehmän alla kipeää tissiä ronkkimassa ja puhuu lehmälle:elä sie ammu potki,siun parasta mie...Jalka heiluu otsaa hipoen sellasta tahtia ettei uskoisi niin ison elukan edes osaavan. Sainhan minä maidon,aamulla uusiksi ja tohtori käymään. Ukko kuluta on kai löytäny lohuttajan kun akka oli maan alla,ei koske,ei katso,ei puhu kuin ohi,vähän on pettyneen oloinen kun ei minusta päässytkään.En tosin ole jaksanut häneen perehtyä,olkoon kunhan kaukana pysyy.Ja pysyy kun navetassa olen,se on niin hyvä dödö tuo haju että aina tulee tilaa.. Toivompa ettette ole unohtaneet minua,sitä raakkia valittajaa navetan ylisiltä.
Hylkää, ystävä hyvä, kiitos kun vielä kirjoitit tänne. En ole unohtanut, vaan monesti miettinyt mitä sinulle kuuluu? Jokin prosessi on ilmeisesti sinulla ollut tai meneillään.
Itsekin etsiskelen elämäni tarkoitusta, tyhjältä tuntuu välillä. Elämästä yritän kuitenkin kiinni pitää. Samaa toivon sinullekin - onneksi sinulla on luovuutesi ja osaat ottaa omat hetkesi.
Olen yrittänyt ajatella, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka sitä onkin vaikea ymmärtää, saati sitten hyväksyä.
helemi!
Oli kuin omasta elämästäni tuo Sinun kirjoituksesi;siitä vaan on aikaa kulunut jo 18 vuotta kun itse ja lapseni pelkäsivät "meidän talouden herraa".
Iso oli,190cm ja kovasti pipi päästään koska joka ainoa herran vaikeus oli tasan minun syytäni.
Huomenta jos toivotin tuli potku että mikä hyvä huomen nyt on;jos en sanonut mitään sekin oli väärin ja taas heilahti joku raaja,kaikesta muusta arjen "huvituksesta" puhumattakaan.
Maalla asuttiin, lähin naapuri sen verran kaukana ettei huuto kuulunut.
Puhelimenkäyttökielto tuli miltei välittömästi ja herra tilasi puh.laitokselta listan että minne hänen taloudestaan soitellaan...ja selkäsauna oli taattu mikäli soitin.
Postia en saanut laatikosta hakea,etten vaan vahingossakaan saisi mitään tietoa ystäviltäni.Puhelimella kun joku yritti minua tavoitella herra otti aseen käteen ja ilmoitusluontoisesti totesi että se (siis joku tuttava tai ystänä) soittaa ja rouvalla kai on kaikki hyvin että mees sanomaan miten on.
Pääsin joskus karkuun mutta rahatta 2 lapsen kanssa yöllä liftaaminen oli aivan toivotonta koskei siellä mitään autoja siihen aikaan liikkunut,hyvä jos pari autoa päivalläkään.
Herra aloitti minun kouluttamiseni henkisellä mitätöinnillä.En osannut mitään,en oikeasti ollut edes ihminen ja tämä vei itsetunnon aika alas kun sitä joka päivä(miltei)kuuli.
Viimein sain lapsilleni paikat jossa He saivat elää ilman pelkoa ja eräs tuttuni auttoi minut turvakotiin eri paikkakunnalle.
Sain olla 2 kk siellä,sitten hankin työn jossa oli myös työsuhdeasunto ja kävin maistraatissa laittamassa osoitetietoni salaiseksi.
Olin aivan puhki,lopussa ja kukaan ei tuntunut ymmärtävän että olisin tarvinnut paljon pidemmän levon kuin se 2kk että jaksaisin jatkaa.
Niin sitten niillä eväillä aloitin alusta,nukuin lattialla,kävin töissä ja pelkäsin joka päivä että herra löytää minut.
Hain Pelastusarmeijasta ilmaisia vaatteita,kenkiä ja patjan lattialleni.
Vajaa 1/2 vuotta lähdöstäni soitti poliisi että mitäs nyt tehdään näille nostamillenne rikos-syytteille kun tämä herra xxx on kuollut liikenneonnettomuudessa?
Minä en millään meinannut tajuta että se rutku on kuollut,että pelko on ohi,että voin alkaa elämään vapaana.Että voin hakea lapset luokseni ja se vajaan 5 vuoden helvetti on OHI.
Toivon että Sinä saat myös oman elämäsi itsellesi,sillä mikään rakkauden määrä ei paranna näitä herroja,ei ainakaan niin kauan kunnes he itse ymmärtävät tarvitsevansa apua ja hakevat sitä omasta halustaan.
Rohkeutta,voimaa ja viisautta Sinulle toivottaa nimim.Paju
Siskoni Kevät,kyyneleet tuli kun näin sinun vastanneen. Minä kävin liki kuolemaa,en jaksanut,en uskonut enää elämään.En minä elämää vihaa,joskus se hetki jolloin käy kaikki ylivoimaiseksi,vie vaan siihen mustaan aukkoon ja tekee itselle pahaa.Kuolema on helpotus,rauha jota en ole elämässä koskaan saanut.Olen väsynyt taistelemaan,väsynyt katsomaan apua lasin takaa. Kuten elämäni myös itsetuhoni on epäonnistumista peräperään.Raakki pysty mihinkään kunnolla. Ei elämä voittanut,minä hävisin kuoleman.Nämä viimevuodet ovat olleet suuri taistelu jonka voittajaa ei ole.Nyt olen tyhjiössä,opettelen taas selviämään arjesta edes. Yritän jokainen aamu löytää murun syytä miksi nousta ja elää tämä päivä.Eläimet ovat se mikä yleensä auttaa. Nyt kun eräs taistelu on pisteessä,minun pitäisi kai jatkaa elämää mihin se vuosia sitten jäi...Avioliitto on vaan lopussa,itseisarvoni on hävinnyt,oikeastaan minulla ei ole enää mitään.Pöytä on sananmukaisesti puhdas.Minä tunnen olevani vaan niin likainen.
Sielunsiskoni Hylkää, sanattomaksi menin lukiessani kuulumisiasi. Vajavaiseksi tunnen itseni kokemustesi äärellä. Ihmisen elämä kun on niin ainutkertainen taisteluineen ja tuskineen. Koskaan ei toinen ihminen voi tietää toisen todellista tuskan määrää eikä kestämisen rajaa. Kaikki voi olla vain aavistuksen varassa ja siltikään mitkään sanat eivät riitä kertomaan kaikkea, eivätkä mitkään sanat ole riittäviä auttamaan.
Silloin kun ei löydy sanoja, jäljelle jää vain tunne. Tunne siitä, että on itsekin ollut joskus samassa tilanteessa ja jotenkin päässyt eteenpäin. Se tunne saa nyt kirjoittamaan sinulle samalla toivoen, että tällä voisin vähän auttaa palauttamaan luottamustasi elämään. Se ei tapahdu hetkessä, vaan pienin, välillä tuskaisinkin, askelin.
Sisko hyvä, toteat että pöytä on puhdas - puhtaalta pöydältä on joskus hyvä alkaa alusta. Aivan alusta. Voisitko ajatella, että nyt alkaisi "kolmas elämäsi", joka olisi ansaitsemasi hyvä elämä? Sinun näköisesi, ilman alistamista ja pelkoa. Rauha palaa sisimpääsi ja ajan kanssa huomaat olevasi sinut jopa menneisyytesi kanssa.
En minäkään tähän ole vielä päässyt, mutta olen päättänyt edetä pienin askelin, jotta minun ei tarvitsisi tavoitella sielulleni rauhaa kuoleman kautta vaan eläen tässä ja nyt täyttä elämää. Voimia sinulle!
Paju...minä selvisin.
Mutta, "hylkää"..Sinun on nyt koetettava ottaa elämäsi omiin käsiisi, minäkin olen sen kuilun reunalla ollut ja muutokseni alkoikin siitä, tajusin etten pysty muita muuttamaan vain itseäni. Kukaan ei kohtele minua sen paremmin kuin ennenkään, joten minun minun oli itseni muututtava, noustava vastarintaan, kun tunsin, että minua kohdellaan väärin, siinä käytiin monet tahtojen taistelut ja jos olisin entiseni ollut, olisin hiljaisuudessa vain haavani nuollut ja jatkanut, mutta aloin tietoisesti etsiä ulospääsytietä, edes ajatuksilleni. Minähän olin ihan julkihullu, kun olin ollut kriisiosastolla, joten minulla ei ollut ihmisarvoakaan, mutta kuka sen loppujen olisi vienyt, kun sitä ei ollut ennen osastolla joutumistakaan.
Pohjalta ei pääse kuin ylöspäin, joka ainoa asia, joka oli paremmin tänään kuin eilen, antoi hieman toivoa, että joskus kaikki on toisin. Nyt kaikki on toisin.
Voi Helemi,ei minulla ole halua edes elää.Elän koska en raakki itseäni hengiltä ole saanut.En ajattele muuta kuin että saan tämän ja tämän tehdyksi,nukun jos voin ja samaa jokainen päivä.En halua ajatella itseäni koska ei minulla ole väliä,minun elämä loppui jo.En vain tiedä miksi minun piti jäädä silti henkiin.
Jäi tuo juttu vähän kesken päivällä.Minun on nyt oltava paitsiossa koko elämästä,tarkoitan.Voimia ja halua nousta ei nyt ole,jäin niin jyrän alle ettei tajunta tunnista elämää. Minun ainut siima tähän päivään on eläimet ja tämä kone,silloin kun saan kirjoitettua.Toivonpa etten saa taas jotakin kurkkuuni tällä valituksellani! Kai minulla sen verran on vielä sitä kaipuuta että tieto siitä että joku kuulee,lohduttaa. En minä tiedä mitä haluan,haaveita ei ole,muistoja liikaakin ja vapauttavaa työtä onneksi. Haudallakaan en itke,kyyneleitä ei tule.Olen kuin kone.Masentunut olen ja varmasti en yksin selviä mutta toisaalta minun pitäisi ensiksi päättää,haluanko edes selviytyä ja minkä vuoksi,mitä sen jälkeen,tätä samaako,... Sitä minä vain joskus yöllä valvoessa ajattelen yksin leveässä sängyssä,miten minä jouduin tähän ja miksi! Olen helpottunut kun olen ilmaa miehelleni ja osin lapsillekin.Tunnen olevani vapaa koska he eivät näe minua,eivätkä sitä helvettiä mitä tunnen.En tietoisesti ainakaan edes kaipaa hellyyttä,se meni ohitse nyt keväällä.Toivottavasti en nyt pahoittanut kenenkään mieltä,se ei ole tarkoitus enkä jaksa riidellä kenenkään kanssa.Riittää kun sota sisälläni riehuu.
Tiedätkö, hylkää...sinä puhut kuin minä itse puhuin, vielä muutama vuosi sitten! "Tulis äkkikuolema ja korjais pois.." Minäkin olin kone, joka teki ja teki, työjuhta, ...minäkin pakenin navettaan, työhön! Tyhjensin vaikka vasikkakarsinoita, jos en muuta sillä hetkellä keksinyt. Kaikki oli hyvin, kun olin hiljaa ja tein kuten pitikin tehdä...mutta minä en voinut hyvin..olin kuin nuorallatanssija, putoaa, ei putoaa...minulla itselläni ei ollut mitään väliä, kunhan kaikki sai mitä tahtoivat.
Uskoin, että mikään ei muutu ikinä, minun kohdalllani...ja miten muka??? Siinähän toljotan kuin tikku paskassa, rukkaset kourassa, otan vastaan, mitä "ylhäältä" annetaan, jos ei anneta mitään, niin ei sitten.
Mutta, hylkää..niin hullulta kuin se kuullostaakin, niin nyt on kaikki toisin...en voi sanoa tänäkään päivänä, mistä se rohkeuden ja uskalluksen puuska tuli, että uskalsin muuttaa elämäni suuntaa. Kadun vain sitä, miksi en osannut lähteä jo aiemmin.
Toivoa on niin kauan kun elämää ja olen luvannut itselleni, ettei pahaa minun elämääni enää tule, itselleni jotakin tekisin...me olemme itse vastuussa omasta elämästämme ja myös meillä on oikeus omanlaiseen elämään.