Olen navettapiika,kerron tarinani.Olin 16 kun tapasin mieheni,minua liki 10v vanhemman.Rakastuin ja äitini neuvoista huolimatta menin avioon 17v.Jätin koulun kesken ja muutin vanhalle tilalle appivanhempien taloon vinttikamariin asumaan.Anopilta sain kuulla kuinka olin rahan vuoksi tullut ja en tulisi penniäkään tilasta hyötymään.Vanhassa navetassa sain päivittäin kuulla miten osaamaton olin,töitä tein minkä jaksoin. Olin maatalontyttö ja pienestä oppinut töitä tekemään.Kotini oli uudenaikainen isohko,hyvin hoidettu maitotila.Elintasossa menin 20v ajassa taapäin muuttaessani anoppilaan,ulkohuussiin ja ulkosaunaan,tonkkakoneella lehmiä lypsämään. Olin rakastunut,ei siinä anopin sanat auttaneet.Uskoin mieheeni kun hän vakuutteli asioiden muuttuvan.Appiukon kuoltua olikin tilalla 10 omistajaa ja minä pienen lapsen kanssa vinttikamarissa. Aikansa jahkailtuaan perikunta vuokrasi ”miljoonatilansa” miehelleni.Halusin muuttaa pois aloittamaan jo meidän yhteistä elämää,mutta mieheni vuoksi jäimme tilalle.Viimein perikunta myöntyi tilan myymään,mutta anopin vaatimuksesta vain miehelleni.Minä olin niin rahanahne,ettei minun nimeäni kauppaan tarvita.Velat tulivat myös minulle. Kyllä!Olin niin tyhmä että allekirjoitin toisen velat omiin nimiini.Äitini sanoi😋iian paikan saa maksamattakin.Olin 17v tyhmä,hyväuskoinen lapsi pienen lapsen kanssa ja odotin jo toista. Asumista jatkettiin,anoppi vei yläkerran huoneet ja hänelle tehtiin sisävessa suihkuineen sinne.Me pienien lasten kanssa jatkettiin ulkotarpeilla ilman suihkuja ym. Mieheni kävi jo silloin vieraalla töissä ja minä hoidin karjan lasten kanssa pystyyn hajoavassa navetassa.Anoppi jatkoi mollaamistani johon mieheni ei puuttunut,päin vastoin.Usein lypsyllä,raahatessani maitotonkkaa itkin mihin olin alkanutkaan.Lapset konttasivat lehmien takana,kolmas nukkui vaunussa ja väliin istuin jakkaralla imettäen pienintä kesken lypsyn. Mieheni tekemiä lisäsopimuksia tuli vähitellen tietooni,perikunta sai osan tuloista vielä kaupan jälkeenkin.Minulla ei ollut niihin sanomista,jos sanoin olin rahanahne ja voinhan lähteä ym. 6v tilalla oltuani tajusin olevani vain piika joka ei osannut mitään,jonka puheella ei ollut merkitystä ja että tilalle olisi ollut aivan tunkua miniöistä.Tein aamusta yöhön töitä lasten kanssa,rahaa ei ollut joten vaatetetin lapset tekemällä itse ja paikkaamalla paikan viereen.Kesäisin perikunta vietti lomansa tilalla kuten ennenkin,töihin apua ei herunut,en tosin anellutkaan. Nyt 30v piianpestiä tehneenä olen raakki,sairastuin(jostain kummansyystä)10v sitten ja työkykyni on vain osa normaalista.Nyt karjaa on 2xenemmän ja yhä teen yksin työt navetassa.Mieheni ei ole suostunut myymään minulle puolta tilasta,edes vuokraamaan karjaa jota hoidan.Olen uhrannut elämäni tilalle jota olen maksanut ja jossa en saa mitään päättää,mihinkään nimeni ei kelpaa.Saan nyt mieheltäni kuulla olevani rahanahne.laiska ja viimeisin huomio:hullu. Lapset ovat maailmalla.Vietän päivät navetassa ja kun mieheni palaa töistä,hän huutaa ja raivoaa jos joutuu minua navetalla auttamaan.Nyt on liian myöhäistä lähteä poiskaan,olen sairas joten töitä en saisi.Isot velat rasitteena taloudellisestikaan en pärjäisi.Olen yrittänyt saada apua ja neuvoa tilanteeseen,turhaan.Apua tarjotaan paljon mutta oikeasti sitä on vain tarjolla. Tiedän kuolevani navettaan ja usein toivon sen päivän jo tulevan.Mieheni ei koskaan etsinyt vaimoa vaan piikaa.Minä olin niin tyhmä että heitin elämäni hukkaan.Toivon ettei toista näin tyhmää löytyisi. Minulla ei ole enää haaveita,tulevaisuutta.Vain muistot ja eilinen. Tämän kirjoittaminen oli raskasta ja paljon jätin kertomatta koska kaikkea kokemaani en jaksa edes ajatella.
Sitkee...niin.
Joskus, kun pyyhin kyyneiltäni, kipeältä naamaltani ja katsoin navetan ikkunasta ulos, ajattelin, että jos jonakin päivänä tästä hengissä selviin, niin en jätä ketään niin yksin kuin itse olin. Jos jollekin voi edes puhua/kirjoittaa, tulee tunne, ettei maailma ihan paha paikka olekkaan. Tämä ei maksa minulle mitään ja ei vie paljoa aikaakaan, miksi siis en tekisi, mitä joskus toivoin omalle kohdalleni! Mikään ei ole niin kauheaa, että jää yksin omaa tuskaansa pyörittelemään, ei ole ketään jolle kertoa, joka kuuntelisi ja ehkä jopa ymmärtäisi. Ketään ei auta, jos pahin tapahtuu, niin voivotellaan, että oli sillä raskas elämä, kun sitä niin pienellä voi, edes hiukan helpottaa.
Minulla ei ole kirjaviisautta eikä oppiarvoja, mutta me kaikki olemme elämänkoulun ekaluokkalaisia, kukaan ei ole toistaan viisaampi, mutta jos omista kokemuksistaan jotain oppii, niin silloin on parempi sitä tietoa jakaa kuin pantata, ehkä niistä joku asia jää jonkun toisen päähän kytemään. Ketään ei vie eteenpäin se, että jokainen tekee samoja virheitä ja lyö päätänsä "karjalan mäntyyn", voihan sen puun kiertääkkin.
Siis, minulla on oma "velka" maailmalle maksettavana.
Hei Hylkää ja muut! Luin koko ketjun ja välillä piti hakea nenäliinaa, kun kyyneleet
valuivat virtanaan ja välillä taas tuppasi naurattamaan. Hienoja naisia ja upeasti
kuvaatte tunteitanne ja tapahtumia. JOtenkin minulle välittyy kuva vahvoista ja
juurevista naisista. Tuuli heiluttaa ja myrsky yrittää kaataa, mutta puu on vahvempi.
Hylkää, vaikka elämäsi on ollut todella ankaraa ja kokemuksesi kohtuuttomia, niin
jotenkin minulle näyttäydyt aikamoisen vahvana "akkana". Ihailen mm. yhteyttäsi
luontoon (lehmiin), kunnianhimoasi (hyvää talon- ja navetanpitoa) sekä pulpahtelevia
yllätyksiä (hiilipiirros). Olisiko se itsetunto sittenkin ainakin joltain osin kohdallaan,
olisiko elämä vahvistanut ainakin jonkun sopukan. Sisälläsi on tervaskannnon
sitkeyttä! Olen itse varmaan noin saman ikäinen ja elänyt hyvin erilaisen elämän.
Mutta samoja peruskysymyksiä kuitenkin mietin. Sain itsekin voimia ketjuanne
lukiessani!
Toivon teille kaikille kaikkea hyvää ja vielä parempaa! Ja Hylkää, pidä huoli
terveydestäsi -ja uskalla joskus vilkaista peilistä sitä upeaa naista, jonka minä
teksteistäsi löydän! Miten sen joku tuolla aiemmin sanoikaan: askel kerrallaan ja itse
omaa jalkaa nostaen! 🙂🌻
Hylkää! Ymmärrän kyllä, ettei maalla paljon vaatteita ja "hienouksia" tarvitse, jos ei minnekään lähde. Olen elänyt sekä maalla että kaupungissa. Maalaiselämässä nautin siitä, että tuo ulkonäkö menettää merkityksensä. Ei siellä navetassa merkitse vaatetuksessa kuin tarkoituksenmukaisuus.
Ja jos ei ostele itselleen vaatteita, valitseminen tuleekin hyvin vaikeaksi. Puuttuu ikään kuin rutiini. Sitä paitsi monissa kaupoissa myydäänkin vaatteita vain nuorille. Mutta se on hienoa, että sinulle mahtuu nuoruuden aikaiset vaatteet! Kyllä se navetta sellainen laihdutusleiri on, että voisi myydä leiripaikkoja kaupunkilaisille. Saisivat maksua vastaan tulla sinne lehmien alle kumartelemaan. Kyllä siinä liiat kilot karisisivat. Ja saisivat vielä samaan hintaan eläimiltä läheisyysterapiaa.
En hoida lehmiä työkseni, mutta sen jonkin verran olen navetassa työskennellyt. Mielestäni lehmät ovat ihania, niin rauhallisia ja kauniina. Maalla tuntee olevansa ikään kuin perusasioiden äärellä, turhat hömpötykset jäävät pois.
🙂🌻 myös sinulle ja teille muillekin!
Ystävät,raskas oli yö.Tämä kone on päivieni pelastus,ilman että teidät löysin olisin yksin. Olen huomannut että osaan jopa nauraa välillä ihan oikeasti.Jospa minä sen pienen askeleen olen ottanut! Mies palasi ennemmin kuin pelkäsin,yöllä ja siinä ei akan mielipidettä kysytty.Jos hän tajuaisi miltä tuntuu kun hän tuo lapsuuden kauhukuvat eteeni ottamalla väkisin.Ei yksin se ettei minun tunteilla tai haluilla ole mitään merkitystä mutta kun hän tuo sänkyyn myös painajaisen,ne muistot. On suuri onni että on joku joka kuulee ja tietää mistä puhun,ja välittää! Niin paljon on näyteikkuna-apua,jota ei sitten saakaan.Kuten sanoin olen huono shoppailija ja tätä apulajia ei ole edes tarkoitettu "myyntiin". Olen taas myöhässä navetasta,eipä kannattaisi kehua hyvästä hoidosta kun jokainen ilta saan mennä navettaan anteeksipyyntöjen kanssa.Ja aina ne lehmät armahtaa. Tämä päivä on taas vaikea mutta teidän avullanne jaksan katsoa tämänkin loppuun.
Tämän kaiken kurjuuden on kyllä oikeasti aika nyt loppua, sen sinä tiedät kyllä itsekin,
ethän olisi alun perin tänne kirjoittanutkaan.
Vaikka et nyt menisikään vaateostoksille, voit silti laatia itsellesi ostoslistan:
Kirjoita listaasi sellaisia toiveita, jotka voisit sen taikasauvasi avulla itsellesi saada.
Esimerkiksi:
Rohkeutta sanoa "ei".
Tahtoa muuttaa kiduttava elämäntilanne.
Armeliaisuutta itseä kohtaan, "minä riitän sellaisena kuin olen".
Tms. Tms.
Nyt sinun täytyy ajatella villisti, itseäsi pienentämättä tai antamatta arkimielesi väittää
ettet voi saada haluamiasi asioita elämääsi, koska se ei pidä paikkaansa. Tuo kieltävä
ääni on vain asenne, jonka voi muuttaa.
Kun listassasi on joku asia (voit lisätä niitä myöhemmin lisää jos siltä tuntuu), lue tuo
lista itsellesi aina ennen kuin käyt nukkumaan. Ja uudelleen joka aamu kun heräät. Tai
voit liittää listan johonkin navettarutiineistasi, vaikka johonkin mieluisaan, kivaan
hommaan.
Katse päämäärään ja rohkesti eteenpäin!
Suunta sinne, mikä tekee sinut onnelliseksi!
🙂👍
Kamalaa! En tiedä, onko raiskaus avioliitossa rikos nykyisin. Ennen ei tainnut olla, mutta ajat ovat muuttuneet. Eikö miestä voisi mitenkään estää? Tuohan on ihan kauheaa! Minä olen avoliitossa, varmasti ilmoittaisin poliisille, jos minulle mies tekisi tuollaista.
Minä en viitsi edes armosta, jollei minua huvita. Minusta se on miehen vika, jos ei pysty houkuttelemaan naista niihin puuhiin. Jos olisi hyvät välit, voisi kai sitä toisinaan olla, vaikkei niin huvittaisikaan. Mutta kun ei ole. Mies on työnarkomaani, hänellä ei ole lainkaan aikaa minulle eikä lapselle. Minusta hän on valitsemalla työn luopunut myös seksistä minun kanssani. Nainen ei ole mikään kone, vaan elävä ja tunteva ihminen.
Olisiko mahdollista, että keskustelisit miehesi kanssa asiasta rauhallisena hetkenä. Sinulle tuo on tosiaan vielä kauheampaa lapsuuden kokemuksiesi takia. Kyllä miehen olisi tajuttava se. Ja hanki johonkin huoneeseen kunnon lukko.
Taas kerran jaksamista sinulle toivottaen🙂 Aamu
Elämää,kai siihen on tottunut jo.On vain yritettävä koota itsensä.Ja onpahan taas navetan seinät puhtaat.Minä pesen ja puunaan kuin itseäni siitä liasta,niistä muistoista,syyllisyydestä,pahasta olosta. Kun näen työni tuloksen tuntuu kuin olisin itsekin puhtaampi ja työhön olen saanut revittyä sen vihan (myös itseäni ja saamattomuuttani kohtaan)ja tuskan. Sitten kapuan ylisille hiileni pariin.Yritän luoda jotain kaunista,jotain omaa jota kukaan muu ei näe eikä pysty niin ollen likaamaan. Olen omaisuutta,työnarkomaani mieheni myös on.Tai mistäpä minä kulkunsa tiedän,kun ei kiinnosta edes tietää.Kun häntä joskus katson,näen häivähdyksen siitä ihmisestä jota niin rakastin.Enää en tiedä mitä rakastan enkä jaksa edes ajatella asiaa. Teot ja lupaukset ovat täysin eri asia.Jos ruumiini saa,mieltä ei edes kosketa. Pyllähdin aamulla ja häntäluu on kuin tulta ja tappuraa.Sanotaan,tiedänpähän olevani hengissä kun kolottaa.🙂👍
Hylkää, ymmärrän miltä sinusta tuntuu kun lapsuuden traumaattiset muistot tulevat pintaan. Omasta kokemuksesta tiedän jo senkin, että vain saman kokenut voi täysin ymmärtää. Nyt niitä jo lähes vuoden työstäneenä tiedän senkin, miten monin eri tavoin ne ovat elämääni vaikuttaneet ja vaikuttavat vielä tänä päivänäkin.
Olen "joutunut" koko elämäni taistelemaan erilaisten asioiden kanssa. Joskus tuntuu siltä, että olen syntynyt soturiksi, jolle on annettu toimimattomat aseet. Taistele siinä sitten - on ollut pakko kasvattaa haarniska tunteidensa päälle ja siellä ne tunteet sitten ovat ollet piilossa kaiken aikaa, vuosikymmenet. Lapsuudessakaan ei ole ollut "varaa" valittaa, on vain pitänyt selviytyä hengissä siitäkin kun läheinen ihminen on loukannut rajojani. Ei ole uskaltanut edes puhua - on luotu "hiljaisuuden sopimus".
Niinköhän sinullekin on käynyt? Nyt olet kuitenkin jo uskaltanut rikkoa sen sopimuksen ja tuonut traumasi julkisuuten. Se on ensimmäinen askel eheytymisen tiellä. Onnittelut siitä! Matka todelliseen eheytymiseen on kuitenkin vielä pitkä ja paljon voimia vaativa. Mikäli sille tielle tosissasi lähdet, se tulee muuttamaan elämässäsi monia asioita. Ehkä suurin vaikuttavin asia on kun alat pitää itsesi puolta.
Koskaan ei ole liian myöhäistä lähteä käsittelemään kipeitä asioita. Ensin minäkin ajattelin, että mitä järkeä on muistella 50 vuoden takaisia kauhukuvia. Nyt itedän, että vain muistamalla voi unohtaa.
Voimia taisteluun soturi-sisko! 😉
Kenenkään ei tarvitse olla väkisten otettavana, raiskaus avioliitossa on rikos....mutta meneppäs lääkärille tai poliisille kertomaan, että ukko raiskasi, kun se pitää jo muussakin raiskauksessa pystyä UHRIN toteen näyttämään, niin miten sen todistat avioliitossa, jos et rikki revittynä ole! Jopa avioliitossa tapahtuva pahoinpitely oli joskus "luvallista", tyyliin "kait sitä mies akkaansa saa opettaa", ei siihen puuttuneet poliisit vaikka oli lääkärin lausunto asiasta, jopa mies myönsi lääkärille asian, niin ei mittää, ei kerrassaan mittää! Minulta on mennyt usko oikeuslaitokseen! Mutta, jos minä olisin huitaissut sitä ukkoa niin, että olisi mustelmakaan jäänyt, niin siinä olis häkki heilahtanut komeesti!!
Mutta, sanoppas sille ukolle, että sullon hiivatulehdus ja paha, joka ruoja vielä tarttuu, ja tarviit kalliit lääkkeet siihen!..ja MISTÄHÄN se liene tullut???? Voi vähäksi aikaa tepsiä ja voithan malliksi jotakin daktu-juttuja apteekista hakea!
Noista vanhoista traumoista, minullakin on traumoja mutta ne on semmosia, että itseänikin välillä huvittavat, mutta mitään tuollaista minulle ei ole lapsuudessa tapahtunut...mutta luulen, en tiedä, että ne voisi hiukan helpottaa, jos niitä katsoo vaikka ajatuksissaan kohti, käy läpi pala palalta! Tekemättömiksi niitä ei enää saa, mutta niiden kanssa voi oppia elämään, sillä tiedän, että nuo asiat vaikuttavat ihmisen elämään, vaikkei naamasta näykkään.
Miksi naiset ja pienet lapset, varsinkin tytöt on aina niitä, joille saa tehdä mitä mieleen juolahtaa??
Niinpä,jos nainen lyö...sehän on hirveää,mielenvikainenhän se on.Nainen saa raskaimmat tuomiot.Jos mies tappaa akkansa,on se istunut jo tutkintavankeudessa liikaa tai pari vuotta saa korkeintaan. Minä yritin hakea lapsena apua,turhaan.Minusta tehtiin valehtelija,siksi lähdin.Hiljaisuudessahan sitä hyväksikäyttöä tapahtuu,niin ennen kuin nytkin.Lapsi tuntee häpeää,mikä minussa on vikana,ei tiedä asiasta muuta kuin sen ettei se ole mukavaa ja se pitää salata koska se tapahtuu aina ilman todistajia. Kun minä suljin kotini oven 30v sitten,päätin etten sitä enää avaa ja niinhän perhe toivoikin.Samalla suljin myös mieleni ja yritin unohtaa,hautasin muistoja niin tehokkaasti etten muista lapsuudesta paljoakaan.Valokuvia katsoessa huomaan usein etten tietäisi olleeni siellä tai siellä jos en itseäni kuvassa näkisi. Voisin tappaa jos tuntisin jotain ahdistelijaani kohtaan,mutta kun en tunne.Olenko niin kova ja kylmä mutt hän on kuin ilmaa,outo,vieras mitään sanomaton minulle.
hylkää kirjoitti 13.3.2008 10:22
Samalla suljin myös mieleni ja yritin unohtaa,hautasin muistoja niin tehokkaasti etten muista lapsuudesta paljoakaan.
Niin minullekin on käynyt. Olen dissosioinut kaiken tapahtuneen ja muistikuvia alkoi tulla lähes vuosi sitten shokinomaisesti. Samojen tunteiden kanssa tässä on painiskeltu, kuten häpeä ja syyllisyys. Olen ollut myöskin ylivastuullinen suorittaja. Elämästä on jotakin jäljellä ja ehkäpä siitä voisi vielä löytää uusia mahdollisuuksia. Samaa toivon sinullekin. 🙂👍
Hei te kaikki emännät!
Olen sitten todella järkyttynyt näistä viesteistä!En olisi uskonut, että niin paljon pahaa kätkeytyy idyllisen maalaiselämän taakse.Tämähän on kuin pahimmista vanhan ajan Niskavuori elokuvista.Itselläni ei kokemusta maatilalla elämisestä mutta asiakkani töissä on tilallisia nuoria äitejä.Pahus et tekee pahaa!Miten mahtaa heidänkin julkisivun takana osalla ihmisistä olla?Nuoria äitejä, ilman koulutusta ja miehet vanhempia sekä appivanhemmat talossa tai samassa pihassa...Kylmät väreet kulkee.Ovat menneet taloon....Hyvät naiset, ottakaa elämänarvonne takaisin!Olette arvokkaita ihmisiä ja naisellisia naisia.Teillä oikeus olla NAINEN!!!!!!Zemppiä!
vkl...ehkä sinä osaat nämä luettuasi, katsoa toisin silmin. Se julkisivu on kasattu kutosparrusta ja naulattu kymppituuman nauloilla kiinni ja kun ne kulissit kaatuu, niin seon ryminää ja ryskettä!
Ne nuoret naiset ei uskalla/kehtaa/ilikii kertoa, mitä se elämä todella on ja onhan niitä hyviäkin, yhdessä pärjääviä. Minulle piti anoppi puhuttelun, ettei sitten talon asioista puhuta kylillä, eikä kahvileipänä pidetä, jos joku sattui käymään tulemaan, niin anoppikin valui hunajaa, mutta auta varjele, jos jotakin poikkipuolista satuin vieraan läsnäollessa sanomaan, tuli ripitys, kun vieras oli oven sulkenut.
Olen sanonut montakertaa, että lailla pitäisi kieltää maaseudulla, vanhanparin ja nuorenparin yhteisasuminen, sen verran väliä, ettei valot näy, eikä huuto kuulu ja ettei se anoppi läpsyttele aamutossuissaan käymään, milloin sattuu.
Se jatkuu sukupolvesta toiseen, jos sitä ei joku katkaise.
Nyt minua kyllä kyrsii ! Etten paremmin sano.
Jatkakaa te orjuutetut emännät ja piiat keskustekua ja voivottelua keskenänne. Minä aion nauttia alkavasta keväästä ja tulevasta kesästä. 😀
Ja vaikka säätäisitte lakeja ettei saa asua monta sukupolvea yhdessä,aion jatkaa kolmen sukupolven asumista. Lisäksi yritän omalta osaltani elää ihmisiksi,kuten tähänkin saakka. Elämä maaseudulla on muutakin kuin ruikuttamista ja toistensa muuttamisyritystä. Ei muuta kuin lehmät lahtiin,anopit ja appiukot vanhainkotiin ja muuttakaa vaihtelunhaluiset kaupunkiin ja eläkää siellä "helppoa" elämää. Katselkaa itsellenne sieltä navetalle haisematon mies ja kokeilkaa asfalttiviidakon syke. Sittenpä ei tarvitse kuoleman kolkutellessa katua, etteikö tullut kokeiltua sitäkin.
Mukavaa ja antoisaa satokautta kaikille tasapuolisesti ja sitä ennen Hyvää Pääsiäistä !
Sydämestäni onnittelen sinua, moona.
Kyllä minäkin navetalle haisin vuosikymmenet, eikä siinä ole mitään pahaa, työtä seon kuin jokin muukin ja sen minä osaan.
Mutta tein kuten neuvot, mies ei haise navetalle, enkä minäkään, vaikka maalla asutaankin. Eikä minusta vieläkään tullut emäntää 🙂, joka saa käyskennellä pellonlaitaa, kukkia poimien, vaan ihan oikeita töitä teen. 😉)