se on sitä maaseudun smal-talkia eikä sitä aina hoksaa, että joukossa on joku sivistynyt kaupunkilainen jolle pitäsi kokonaisia sanoja sanoa.

Minäkin murahtelen vain vastauksia, hy, hö, joo, ee viitti, paskaa, vai ni, selevä. Tuosta sitten toinen saa päättää sanonko huomenta vai päivää vai mikä mun mieliala on. en mie mitenkään toisia halveksi, en vaan viittihi enempi puheita keksiä. Siksi kai mie maalla asunki.

hei,
sä saat olla sellanen, minä olen tällainen, kun kirjotin siitä aiheesta,mikä minust on tärkeää.Omasta mielestä suvaitsen hiljaisemman olemisen ja ajattelunkin. Sehän voi olla sellasta omanmielen harkintaakin, tarkkailua joka voi olla viisastakin ja rauhoittaa esim ryhmässä niitä jotka innostuvat helposti ja ovat äänekkäämpiä.

Minä en jaksa kauhean kauaa vastata vaan yhden sanan lauseilla toiselle. Sellastahan nykyään näkee ja kuulee kauheasti telkkarista selviytymispeleissä tms., vähän niinkuin kaavoihin kangistunutta kun ei ikinä tuoda julki omia ajatuksia . En usko, että se olisi kauhean hyvä tapa pidemmän päälle selviytyä esim. työelämässä erilaisissa tilanteissa.

Voi olla että se johtuu siitä myös, että olen 44-vuotias ja tavallaan uskon siihen, että paskimman fiiliksen voi ilmaista sanoin, moninkin sanoin, samoin kun kohtalaisen hyvän fiiliksen, parillakin lauseella. Loppumaton puhuminen ahistaa.

hei sullekin

minä en kyllä pahemmin tv katsele, en sieltä ole oppinut tätä lyhytkieltä. Ennen minä puhuin todella paljon, sitten sanottiin, että anna muillekin suuvuoro. Varsinkin koulussa noin sanottiin. Lisäksi saatoin käyttää vääriä sanoja, se taas nauratti muita, minua taas v---tti. Hassua kyllä minä käyn nykysin puheterapiassakin mutta tuntuu, että mitä enemmän kiinnitetään huomiota sanoihin mitä käytän, sen hiljempaa minä sitten olen. Ehkä mulla menee sitten aikaa siihen, että mietin mitä sanon, enkä ehi muuta kuin murahdella jotain.

Minä kirjotan tunteistani, en minä ole tunteeton olleskaan. Pidän itselleni päiväkirjaa, kirjotan tänne ja vähän muuallekin.