En ole samassa tilanteessa kanssani, mutta ajattelin silti kirjoittaa.
Itse haluaisin elää tuollaista elämää, ei ole riippuvainen mistään. Tai ainakin se tuntuu unelmalta kun asuu "kaupungissa", pienen kylän kirkonkylällä. 🙂

Olisi ihanaa elää niin, ettei tarvitse lukea facea päivittäin, tarvitse surffailla netissä kun ei ole muutakaan tekemistä eikä muutenkaan kuulla kavereista vain facen tai watsapin kautta! 🙂 Mutta toisaalta en osaa enkä uskalla päästää niistä irti, sillä se on niin arkipäivää! ☹️

Olen sitä ikäluokkaa, joka kasvoi niin, että puhelin oli puhelinpöydällä eteisessä. Sitä ei voinut pitää mukanaan, piti olla paikalla, jos odotti jonkun soittoa. Tai muuten vaan notkua kotona toisinaan jopa vahtimassa puhelinta..

Se oli oikeestaan paljon terveellisempi ja vapaampi ympäristö olla ja elää, koska puhelin ei määrännyt kaikkea. Nykyäänhän se määrää ihan kaiken ja pitää meitä otteessaan. Joskus ärsyttää tosi paljon, kun aikuiset lapset syödessään näpläävät samalla puhelinta, kukaan ei kuuntele eikä vastaa..

Itse jätän välillä ihan tahallani puhelimen sisälle, kun menen ulos ja talliin ja navettaan. Jos joku ihan oikeasti haluaa tavoittaa minut, voi soittaa kyllä vanhanaikaisesti uudestaankin. On ihanaa olla ihan rauhassa hääräämässä eläinten kanssa, keskittyä siihen, mitä tekee, uppoutua ilman puhelimen pirinää eläinten hoitamiseen. Ehkä jaksankin oikeesti paremmin eläimiä kuin ihmisiä..

Täällä maalla on usein sähkökatkoksiakin eikä yhteydet ulkomaailmaan pelaa. Se se vasta terveellistä onkin meille nykymaailman ihmisille. Yllättäen sitä joutuukin elämään ihan livenä omaa elämäänsä. Ei voikaan kommentoida muiden elämää tai tiedottaa omastaan. Yhtäkkiä pitää vaan selviytyä hetkestä toiseen ihan itte.

Dear Catastrophic, mie ilmoittaudun, vaikka facen saatan kerran kerran päivässä tarkistaa. Oisi hienoa sinun kanssa vaihtaa vaikka kerta viikossa ajatuksia elämästä, siitä miten viikko mennyt, mitä puuhaillut ja ehkä sairauksistakin 🌻🙂🌻
Selmas;
Se muutos kaupungista maalle on joissain asioissa sitten suuri; Ei voi tilata noutoruokaa, etsittävä kuivia risuja takkaan kun puut on loppu ja pakkasta -30c, sähköt poikki 6h kerrallaan yms muita sattumia 😀
Mutta jos veri vetää maalle niin perskules sinne siis!!!
Ainahan sitä takaisinkin voi muuttaa.., itse, vaikka kärsin suuresti yksinäisyydestä, en pystyisi kaupunkiin enää muuttamaan.., mutta pitää tajuta se isokuva muutoksesta, kaikki muuttuu eikä mikään muutu, vain mieli. Mutta sitä tähtien tuijottelua (jota rakastan;Pullo viintä, petari kalliolle ja aaaah) tätä tää landeilu ei pelkästään oo 😉

Moikka, oikeesti kiva, että ilmoittauduit, koska rupesin jo näkemään itseni ihan muinaisjäännöksenä. Ainoana sellaisena. Että vaan äherrän itsekseni omaa elämääni ihan livenä vaan ja kas kummaa, ihan tyytyväisenä.

On meitä varmasti muitakin, jotka nyhertävät omia polkujaan omassa arjessaan ja some -elämä jää vähemmälle. .. tai sitä ei oo ollenkaan.

Ihmissuhteettomuus - tai oikeastaan parisuhteettomuus - on helpompi tapa elää. Ei tarvii ottaa riskejä, kun ei ole varma, jaksaako niitä enää.

NYT eletään onneksi vuoden parasta aikaa, ollaan kesän kynnyksellä, mutta vielä saa hieman odottaa. Täällä ollaan vältytty lumisateilta, mutta kylmää on ja pohjoistuuli puhaltaa. Mun sydäntä lämmittää hevonen, joka tuli taloon. Tai talliin se tuli, ei sentään tupaan. Mutta se on juuri sellainen, jota kaipasinkin, suuri ja lempeä, kulkee kauniisti pitkillä ohjilla metsäteitä, on lempeä muille eläimille, vaikka kaikki tämä vilinä on sille ihan uutta. Täällä kun on paljon pieniä, liikkuvia osia ihan joka paikassa.

...Hevonen on mun voimaeläin. Välillä päivällä istun tuvan penkin päähän ja katson ikkunasta, se kuljeksii tarhassaan tai nukkuu siellä pitkin pituuttaan, mun kaunis, musta hevoseni.

Kesän kynnyksellä siirryn ulkoilmaelämään. Syksyn työtilanteesta en tiedä vielä mitään, mutta onneksi toinen nimeni on Köyhyys, Rahattomuus ja Kitkuttelu, olen jo tottunut siihen ..

Ihan iloisin terkuin, K.