Kristiina kirjoitti 25.9.2007 15:50

Olisi mukava vaihtaa mielipiteitä toisten keski-ikäisten naisihmisten kanssa, jotka ovat kokeneet samanlaisia kuin minä. Olen maatalon emäntä, jolla on ollut myös kodin ulkopuoleinen työ koko aikuisiän. Nyt on alkanut kaikki uuvuuttaa. Takana on yli 25v. yhteiseloa maanviljelijän kanssa, välillä ylämäkeä ja välillä alamäkeä. Töitä on riittänyt, lomia ei ole juuri herunut. Kunniakkaasti on rakennettu, raivattu ja remontoitu. Kaksi nyt jo murrosikäistä lasta on siunaantunut ja appivanhemmatkin ovat pyörineet lähettyvillä, toisinaan liiankin lähellä. Apua heiltä on saanut, mutta mölyt on ollut parempi pitää mahassaan. Toki olen tempperamenttisena luonteena joskus antanut kuulua, mutta enimmäkseen miehelleni, mikä ei tietenkään ole se rakentavin tapa hoitaa asioita. Kiltiksi tytöksi kasvatettuna ei voi sanoa apelle tai anopille kovinkaan suoraan mieltä painavia asioita. Usein löysin itseni ajattelemasta, että kyllä tämä tästä hoituu, parempi aika koittaa myöhemmin.

20v. avioliitto on kokenut kovia vuosien varrella, vastoinkäymisiltä ei ole vältytty, luultavasti jossain vaiheessa olisi erottukin ellei ero olisi ollut niin mahdoton yhtälö toteuttaa näissä olosuhteissa. Enkä totta tosiaan halua kaunistella omaa osuuttani, mutta luultavasti kahden liitossa on myös todella KAKSI osakasta. Tällä hetkellä appivanhemmat ovat iäkkäitä ja tarvitsevat apua, lapset siis murrosiässä ja omat vanhemmat hyvää vauhtia vanhenemassa 200 km päässä. Maatilamme on onneksi muuttunut vuosien saatossa karjattomaksi tilaksi, mutta mies on kouluttautunut vanhemmalla iällä ja tekee töitä myös tilan ulkopuolella. Oma työni on muuttunut vuosi vuodelta kiireisemmäksi ja moniin muutoksiin saa tottua koko ajan.

Kaiken kukkuraksi avioliiton kriisivuosina mieheni sairastui masennukseen, joka ei ota talttuakseen. Työasiat hän kyllä saa hoideltua joten kuten, mutta energiaa ei tahdo riittää enää muuhun. Se masentaa häntä itseäänkin, koska elämä oli aiemmin hyvin hektistä ja tavoitteet ovat olleet hänellä aina mahdottoman korkealla. Itsetunto on tavallaan ollut hyvin sidoksissa siihen mitä saa aikaisiksi. Jouduin aika koville kun selvittelimme avioliittoaamme ja koetin "terveenä" pitää kulissit kasassa. Vuosien stressin jälkeen sairastuin myös itse masennukseen tai oikeammin alakuloon, jota hoidellaan nyt lääkkeillä. Stressinsietokykyni on hyvin alhaalla ja murrosikäisten kanssa on ollut tosi tukalaa, jotenkin ovat kuitenkin selvinneet. Pisteenä kaikelle mieheni on alkanut myös juopotella, joka saa minut raivon partaalle. Koskaan meillä ei olla oltu raivoraittiita, mutta nuorempana en muista tämän asian tuottaneen ongelmia. Nykyisin hän pakenee kai itseään ja minua siksbägiin. Tulevaisuus pelottaa ja väsyttää. Minulla on kyllä omia harrastuksia ja ajattelen myös itseäni, mutta olen hyvin altis saamaan huonon omantunnon kun mies huomauttaa jostain tekemättömästä. Oikeasti tuntuu, että sellaiset päivät kun isäntä on poissa, ovat juhlaa ja parhaiten viihdyn kun ei tarvitse siivota hänen jälkeensä jättämiä leivänmuruja pöydiltä. Liekö tämä keski-ikää vai uupumista?

Hei Kristiina
Et ole varmaankaan ainoa noine ongelminesi. Meilläkin appivanhemmat asuivat aikoinaan jopa samassa talossa, tosin omassa päädyssään taloa. Se ei tosiaankaan aina ollut helppoa kun tavallaan ei ollut omaa rauhaa koskaan. He tiesivät aina suurinpiirtein mitä meillä tapahtuu jne. En suosittele sellaista ratkaisua kenellekään, sillä jokainen meistä tarvitsee omaa rauhaa eikä ole mukava olla toisten arvosteltavana. Paremmat välit säilyvät sukupolvien välillä kun ymmärtää pitää pienen välimatkan.
Nyt teitä rasittaa murkkuikäiset lapset. Sama täällä tai oikeastaan kaksi vanhinta opiskelee ja on jo pois kotoa ja nuorinkin on onneksi jo 17v ja hänen kanssaan joutuu vielä hieman "säätämään". Siitä on kuitenkin niin vähän aikaa kun 2 vanhinta oli murkkuja että tiedän mitä se voi olla. Varsinkin vanhimmalla (tyttöjä muuten, nuorin poika) oli hankala murrosikä, mutta siitäkin vaan selvittiin. Joten voimia vaan ja koettakaa olla lujia rajojen asettajia, mutta ennen kaikkea tärkeää on keskustella ja tukea nuorta. Vaikka murkku voi olla tosi hankala niin kyllä hän kuitenkin rakastaa vanhempiaan jotka jaksavat aina vaan tukea ja kuunnella. Täytyy vaan yrittää puhua heille vaikeistakin asioista ja kertoa myös omista peloistaan. Myös vanhemman tuki ja kiinnostus nuoren koulutyötä kohtaan on tärkeää. Kyllä monesti itselläkin oli tunne että nyt en enää jaksa, mutta jostain kummasta voimia aina tuli ja toivottavasti joskus myöhemmin saa lapsilta kiitosta, koska paljon on heidän eteensä kuitenkin tehty. Tsemppiä vaan Kristiina sinulle ja perheellesi ja onhan teillä paljon ilonaiheitakin esim. työpaikat ja toisenne. Nyt kun lapset alkavat aikuistua niin tulee kuulemma uusi mahdollisuus vanhemmille taas elää vapaammin ja antaa aikaa toisilleen ja itselle. Näin olen kuullut sanottavan, vaikka monet parit myös eroavat tässä vaiheessa. Mutta luulen että teilläkin on hyvät mahdollisuudet kohta omistautua enemmän toisillenne ja toivottelen onnea vaan sen suhteen. Itsekin yritän aina silloin tällöin yllättää mieheni jollakin kivalla pienellä jutulla ja osoittaa että hänestä vielä pidän 25 vuoden jälkeen. Ne pienet jutut voivat olla vaikka hyvä illallinen tai ehdotus lähteä kaksin johonkin tapahtumaan, joita Suomi on pullollaan. Vähän vain mielikuvitusta ja kyllä se siitä. Masennukselle ei pidä antaa valtaa ja jos joku luulee että hyvähän tässä on puhua niin erehtyy. Kahden leikkauksen jälkeen ja kovien kipujen kanssa eläneenä ym. kaikkea mitä sairaus tuo tullessaan esim. työpaikan ja sosiaalisten suhteiden, harrastusten jne. suhteen tiedän kyllä mitä elämä voi pahimmillaan olla ja silti ainakin vielä koetan olla positiivinen ja löytää elämästä hyviä puolia ja yllättäen niitä löytääkin ja läheltä, pienistä asioista ja perheestä.

Oli mukava saada edes yksi ihminen kirjoittamaan. Itselläni on tietokone kotona juntturissa (tai ilman virussuojia), joten käytän kallista työaikaa ja työpaikan konetta tähän kirjoittamiseen. Jaksat ajatella asioita tosi positiivisesti; tottahan on, että elämä koostuu pienistä asioista ja pienistä iloista. Se elämän "suola" pitäisi olla siinä, että elää tavallista arkea. Ehkä sairastelusi on saanut sinut arvostamaan elämää ja kasvattanut. Toisaalta voin sanoa, ettei meidän perheen henkinen ahdistus ole jalostanut minua yhtään, päinvastoin voimat ovat huvenneet.

Ehkä kirjoituksestani sai kuvan, että murrosikäiset ovat ongelma nro 1, mutta se tilanne on tällä hetkellä jo rauhottunut. Esikoinen 17v, jolla oli tosi hankalaa vielä pari vuotta sitten, on tasaantunut (muuten tyttöillä taitaa olla pahempi murkku) ja toinen 14v. ei luultavasti saa samanlaista härdelliä aikaisiksi. Olen kuin kolmannessa taivaassa kun pystyn jo juttelemaan tyttäreni kanssa, mutta mies on jotenkin ihan lukossa lasten suhteen. Totta on, että kasvuympäristö on ollut hänellä hyvin erilainen kuin mitä nykyajan teineillä on. Hänen nuoruudessaan on annettu arvoa kovalle työn tekemiselle ja sille, ettei turhista itketä. Kai tämä on ollut maalla yleinen käytäntö ja varsinkin maalaispojat on totutettu tähän. Nuoren naisen sielunelämästä hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä, ei käsitystä rahankäytöstä, ei seksistä puhumisesta, ei yleensäkään siitä todellisuudesta, missä nuoret nyt elävät. Sama pätee myös poikaan. Mies ei oikein tahdo vieläkään tajuta, että asioita ei voi 17v:lle enää sanella vaan niistä keskustellaan. Hän on jotenkin masennuksensa myötä sanoutunut irti lasten elämästä, ei näe positiivistamissään. Itse kuitenkin vietän lasten kanssa hyvinkin hauskoja hetkiä, ilo vain häviää kun mies astuu paikalle. Mielestäni hän antaa äreydellään ja pessimistisyydellään huonon esimerkin lapsille. Ja yhä edelleen sanon sen etten kestä jatkuvaa kaljan tissuttelua arkioloissa. Mieheni isä on myöskin harrastanut samaa koko elämänsä, joten eihän omena kauas puusta putoa.

Toinen hermot vievä asia on appivanhemmat. Totta tosiaan olisi viisas ratkaisu pysytellä välimatkan päässä. Itsekään en ole asunut samassa taloudessa varsinaisesti kuin yhdessäolomme alussa, sen jälkeen kylläkin talon toisessa osassa. Totta on se, että on rasittavaa kun väkisinkin haluavat olla selvillä, mitä meillä on meneillään. Minut on uuvuttanut myös se, että kaikki meitä koetelleet asiat on pitänyt piilottaa, pitää tavallaan kulissit yllä. Aluksi omasta aloitteestani, mutta sitten myös mieheni painostuksesta. Hänellä vasta oli tarve säilyttää "kasvot". Joskus tuntuu, etten jaksaisi kauheasti edes surra heidän kuolemaansa. Tällä hetkellä toivon, että saisivat rauhassa olla kotona loppuun asti ja saisivat riittävän kodinhoitoavun. Sitäkin jo oltiin jossain vaiheessa vähentämässä kun asumme siinä niin lähellä. Onneksi sain suuni auki kodinhoitajille ja sanoin, että elämästä ei tule mitään, jos joudun hoitamaan kaikki. Mies ei nim. juurikaan osallistu talkoisiin, vaikka kyseessä ovat hänen vanhempansa. Muut sisarukset eivät myöskään juuri osallistu mihinkään, hädintuskin käyvät harvakseltaan katsomassa. Kaikilla on niin "kiire". Aikaisemmin toivoin, etteivät olisi jatkuvasti rampanneet meillä, mutta nyt toivon, että edes kävisivät henkisesti virkistämässä vanhempiaan. Tämä kuulostaa varmaan aika tavanomaiselta, mutta minulla on mitta kyllä aika ajoin täynnä. Luultavasti olen kerännyt vuosien saatossa kaikki tuonne sisääni, milloinkahan räjähtää??

Hei maaseudun naiset !
Tässäpä yksi lisää ketjuun.
Olen asunut maalla 27 vuotta.Muutimme kaupungista takaisin minun kotiini, josta olin poissa kymmenisen vuotta. Mies löytyi kaupungista ja luuli haluavansa maalle. Minä tiesin mitä elämä maalla on ja vastustin muuttoa. Niin siinä kuitenkin kävi, että sanoin itseni irti vakituisesta virasta, pakkasimme muuttokuorman ja lapset kyytiin ja muutimme maalle.
Ihan pian tajusin ettei miehestäni todellakaan ole maajussiksi. Isäni ja äitini asuivat (ja asuvat edelleen) samassa pihassa. Rakensimme oman kodin heti. Työtä ja touhua on riittänyt kaikille. Elämä on mennyt ylä- ja alamäkiä niinkuin muillakin.Mies ei tiennyt maanviljelyksestä juuri mitään ja kenenkään ei olisi saanut häntä neuvoa. Isäni taas oli "aina oikeassa"tyyppi ja neuvomassa joka asiassa kiusaksi asti.

Olen aina kokenut olevani "puun ja kuoren" välissä. Alkuun rakkaus kantoi kevyesti

Kaikenlaiset ristiriidat repivät oloamme ja liittoamme. Miehen rahankäyttö ts. rahan riittäminen välttämättömään on ollut kestoriidan aihe.
Viime vuosina mies jätti tilan hoitamisen rempalleen ja "investoi" vapaa-aikaan. Osti talon rahoilla yksityiskäyttöön kaikenlaista "kivaa". Alkoi elää omaa elämää , matkusteli ties missä. Vieraat naiset astelivat kuvioon.Viinaakin taisi mennä enemmän kuin koskaan ennen.

Tänä vuonna olemme tehneet sukupolvenvaihdoksen. Poika muutti maailmalta takaisin kotiin ja asuu kanssamme.
Tilan myynnin yhteydessä meille ei jäänyt rahaa vaan ne menivät entisten velkojen maksuun. Mutta hyvä niinkin,ettei tila hävinnyt.

Minä olen ollut "olosuhteiden pakosta" tilan ulkopuolella töissä melkein koko ajan. Jatkan töitä edelleen, nautin työstäni, saan itse määrätä työaikani ja työn määrän. Poika on innostunut tilan jatkaja. Vanhempani ovat yli 80 vuotiaita ja tarvitsevat apua joka päivä,olen työni lisäksi omaishoitaja. Mies on hukassa itsensä kanssa ja odotan tyynen rauhallisesti mitä aikoo isona. Elämä ei ole helppoa. Onneksi ei tarvitse elää kuin päivä kerrallaan. Joskus ahdistun tilanteestani ja monta kertaa yöt menevät miettiessä, mutta olen ilmeisen optimistinen tyyppi. Enkä aio luovuttaa.

Näin meillä mennään. Koittakaa jaksaa omissa ympyröissänne kaikki upeat maaseudun naiset. Tarvittaessa voimia lähteä muutoksen tielle.

Minä en ole maatilan emäntä, en aviopuoliso, en myöskään äiti, mutta 22 v kestäneessä parisuhteessa olen. Lapsi, sisar ja täti olen myös, olen 54v. Sairastuin viisi vuotta sitten depressioon. Sitä ennen olin n. 20 v erään yhtiön osakkaana. Töitä tein "parhaimpana" sesonkiaikana 16t vuorokaudessa. Rahallisesti kannatti, juu, mutta.

Sairastuin, kuten sinäkin ja aviopuolisosi. Menin lääkäriin, psykiatrille ja lopulta psykoterapiaan.

Me vaadimme (me suomalaiset) aina vain voimia, jaksaaksemme itseksemme. Se ei toimi. Lopulta on haettava ulkopuolista apua. Varsinkin, kun molemmat kumppanit voivat huonosti.

Avatkaa kumpikin silmänne ja hakekaa ULKOPUOLISTA apua. Tai hae sinä yksin.

Prosessi on pitkä, mutta se kannattaa 😉

T. Ulla

Hei Kristiina,

Et ole todellakaan ainoa, joka kamppailee jaksamisen äärirajoilla.
Minä olen ollut n 30v. maatalon emäntänä. Naimisiin mennessäni sain miehen lisäksi appivanhemmat kaupan päälle. Elämä ei ole ollut helppoa missään vaiheessa, mutta nuorenpana sitä jaksoi kestää paremmin kaikki vastoinkäymiset.
Nyt olen kamppaillut kolme vuotta vaihdevuosien kanssa ja elämässä ei tunnu olevan muuta iloa kuin työn ilo- ja sitä riittää. Teen ympäripyöreitä päiviä seitsemän viikossa, koska meillä on vielä lypsykarjaa. Joskus tuntuu, että seinä on pystyssä, eikä edes itku auta. Siinä vaiheessa yleensä huomaan, että jollain toisella voi asiat olla vielä huonommin. Välillä tulee tunne, että kylläpä minä vähästä valitan. Löytyyhän niitä positiivisia asioita minunkin elämästäni, kun vain rupeaa etsimään.
Mutta niitä voimia vaan tartteis jostain saada lisää, että jaksais mennä eteenpäin.

Kun olen lueskellut näitä kirjoituksia, mieleeni on tullut, että maaseudulla naiset taitavat yhä edelleen olla niitä kannattelevia voimia, vai kuinka? Tuntuu siltä, että naisilla on kyky mukautua, sopeutua ja pystyä hallitsemaan monia asioita yhtä aikaa. Taitaa pitää paikkansa sanonta, että miehet kykenevät ajattelemaan vain yhtä asiaa kerrallaan... Ainakin meillä pitää paikkansa..

Tosiasiassa nyt kun ikää on karttunut jo jonkin verran, ainainen asioiden järjestely, joustaminen, hoitaminen ja huomioiminen väsyttävät. Kokoikinen ikä on mennyt hoidellessa kaikenmaailman asioita ja enimmäkseen muiden toiveesta. Tässä iässä toivoisi, että saisi myös itse huomiota ja hoivaa. Ja turha tulla kysymään, olenko sanonut sitä ääneen: olen totta tosiaan!!!!

Sadepäivää maaseudun naiset ! 🙂

Samansuuntaisten ongelmien kanssa painiskellaan. Oma vanheneminen, iso/appivanhemmista huoli ja "riesa" ja lapset tuovat vielä tuliset mausteet elämän soppaan.
Ja se KURJA mies ! Voi että se joskus raivostuttaa, kun on vielä itse, vapaaehtoisesti valinnut. Ainakin omalla kohdallani oli niin, halusin nimenomaan juuri tämän miehen. Niillä elämäntaidoilla en osannut muuta kuvitellakkaan. Neljäkymmentä vuotta tulee ensi vuonna valinnasta. Olen ajatellut silleen, että tässä iässä ja näillä elämäntaidoilla ei muuta kuin eteenpäin kuin mummo lumihangessa ! Muuttunuthan mies on, mutta niin olen minäkin. Elämässä ilmeisesti käy kaikille niin. " Koskaan et muuttua saa..." toteutuu lauluissa, ei elämässä.
Kuvittelen joskus elämääni muualla, irti tästä arkisesta elämästä. Jos asuisin yksin kaupungissa tai muualla maalla ja saisin tehdä mitä ikinä haluaisin....mitähän tekisin ? Jos minulla olisi "unelmieni mies", millainenhan hän olisi ? Mitenkä minun pitäisi muuttua,että saisin pidetyksi sen unelmieni miehen ? Viimeistään tässä vaiheessa koen moiset asiat kovin työläiksi ja taas mennään arkea hetki eteenpäin. En enää osaisi elää sellaista elämää, jossa nämä ihmiset, jotka ovat ympärilläni, eivät olisi mukana. Tavalla tai toisella. Myös luopuminen kuuluu elämään,kuoleman kautta tai muuten. Yritän aina oppia jotain, jokaisesta harmista ja vastoinkäymisestä. Kyselen,mitähän tälläkin asialla oli minulle opetettavaa ? Tietysti sen jälkeen kun olen räjähdellyt tai raivonnut tai riidellyt jne.
Yksi hyvä keino tulla toimeen itsensä (ja muidenkin) kanssa on ollut se, että olen käynyt juttelemassa koulutetun,luotettavan, vaitiolovelvollisen ihmisen kanssa, joka asuu toisella paikkakunnalla. Kaikki asiat rumassa ja raadollisessa muodossaan eli just miltä tuntuu.Ollaan tehty sopimus, sovittu tapaamiset ja taksat. Suosittelen. Ystävät eivät mielestäni ole niitä, jotka jaksavat aina kuulla vain kurjuutta. Ystävät ovat ilojakin varten. Tällaisen sopivan ihmisen löytyminen on aarre, jota kannattaa etsiä. Eikä sen tarvitse olla mielenterveystoimiston tai muun virallisen organisaation edustaja. Näitä ihmisiä löytyy ja kannattaa etsiä.

Hyvää sadepäivän jatkoa. Onhan kaikki syystyöt saatu itse kullakin jo tehtyä ?

Ullan kommentissa taisi tulla oleellisin asia: hakekaa apua! Kotiväen kesken arjen pyöritys voi olla todella rasittavaa sinnittelyä päivästä toiseen. Masentunut ihminen on tosiaan kuin ulkopuolinen ja taakka, vaikkei niiin tahtoisikaan. Silloin avoin ja rehellinen suhtautuminen asioihin on ainoa tie. Kaljan kittaaminen lienee yleinen tapa päästä hetkeksi karkuun murheita, mutta kun se ei auta, se vain viivyttää.

Maaseudulla tosin avun saanti on ongelmallista, mutta puhuminen on ainoa keino. Itse olen loppuunpalanut eläinlääkäri ja sinkkuna minulla ei ole ketään tukena. Oman kunnan mielenterveyspalveluja en enää suostu käyttämään, koska luottamus heihin meni. Onneksi naapurikuntien puoleen voi myös kääntyä!

Ammattiavulla on vaitiolovelvollisuus, mutta kyllä hyvien ystävien kanssa puhuminenkin voi helpottaa.

Luonto on itselleni valtava voiman lähde, se ainakin on lähellä!🙂🌻