olen yksinäinen,etsin,mietin ja huokailen.
lapseni lähtivät etsimään omaa elämää.
toivon niin että elämä kohtelisi heitä hellästi.mitäpä se äiti ei toivoisi.
minä jäin opettelemaan uudelleen meidän avioliittoa.
asia mikä meitä on huvittanut seurustellessa,ei enää niin huvitakkaa.
tuntuu,että ollaan ihan jumissa.
joskus olen pyytänyt miestäni,että lähettäs yhessä vaikka tanssimaan.ei siellä ole ketään,kenen kans jutella mies sanoo.
minun ei tee mieli edes rakastella.mutta joskus täytyy ajatella toisenkin ”tarpeita”.naisia raiskataan myös avioliitossa. eihän se tee mieli toista jos minulla on mieli maassa.ja puhumisesta ei tule mitään. minä en tarvitse sanoa kuin puoli sanaa niin on miehen suu tukossa.on puhumaton.silloin tuntuu kuin kivirekeä vetäis.meillä on kohta 25-vuotis hääpäivä.monet itkut olen itkenyt.
19v. sanoikin,että kun sitä on tullut pankissa käytyä nimeään paperiin laittamassa,että se meidän liittoa vain vahvistaa.
olen uusi näillä sivustoilla ja alkuun tuntui,että on minulla kuitenkin asiat melko hyvin.
kuitenkin tuntuu mukavalle kirjoittaa ja alkaa purkautua.sillä ei minulla ketään ole kelle minä voisin itkuni itkeä.navetassa on hyvä elukoille puhua.uhkailla ja kirota.
nyt vain on niin ikävä lapsia.osaisin vain olla roikkumatta heissä.olla vain paikalla,kun he apua tarvitsevat.he ovat minun lihaa ja verta. ja meillä menee hienosti yhteen. ymmärtävät isänsäkkin luonteen. varmaan tietävätkin ettei minulla aina niin helppoa ole hänen kanssaan.
voi kun olisi puhuttavaa miniästä olosta mutta katsellaan ja lueskellaan mitä toiset kirjoittelee.
lähen nyt ukkoni viereen.kellokin on jo paljon ja aamulla on navetalle lähtö:
hylkää kirjoitti 13.2.2008 22:6
Kävin kotipaikkakunnalla päivän reissun ja koulukaverieni haudalla.Toinen tappoi itsensa 19v:aana,toinen kuoli 41v:aana.Hytistessäni kynttilän ja ruusun kanssa umpihangessa,itkin miten paljon jäi sanomatta ja paljon olisi pitänyt sanoja olla sanomatta.Huomaako sitä aina liian myöhään,mitä on menettänyt.Niin asioissa kuin ihmisissäkin.Minä pääsin anopista eroon pari vuotta sitten kun hän muutti kylille palvelutaloon. Lapsille hän on mummo,ei ole minun asiani,millainen mummo mutta minulle hän ei merkitse kuin pahoja muistoja.Omille miniöilleni olen sanonut:jos minusta tulee ilkeä,sekoan heidän elämäänsä tms,minut voi upottaa surutta lietesäiliöön. Ovat luvanneet sen tehdä,en voisi antaa anteeksi itselleni jos minusta tulisi samanlainen anoppi kuin minulla on.
itken lukiessani menetettyjä ystäviä, ja mietin kuinka oikeassa oletkaan, kuinka paljon jäi sanomatta. toisaalta mietin jos olisin jättänyt sanomatta olisiko minun ystäväni vielä elossa?
😞
olen itsekin miniä tai syksyllä olen. olen muka-miniä, mutta en tule anopin kanssa toimeen! mietin vain missä on vika, miksi hän pitää minua edelleen vieraana? (olemme olleet mieheni kanssa nyt kolme vuotta ja meillä on kaksi lasta) kohtelee minua ilkeästi ja vaikka kuinka yritän tulla toimeen olla kiltti ja käyttäytyä hienosti, ei auta aina me tapellaan, aina minä olen syyllinen jos ihan mitä tahansa tapahtuu, 🤕
esikoiseni ei ole mieheni oma mutta kuopus on ja tässäkin huomaa; anoppi kohtelee omaa pojanpoikaansa kuin enkeliä ja lahjoo ja huolehtii ja ostelee juttuja ja minun oma poikani jää kaikesta paitsi, olen niin pulassa, hän on mieheni ainoa vanhempi joka on paljon syytä olla väleissä mutta herää kysymys kuinka olla valeissä kun tuntuu että hän kaataa vain p*skaa niskaan koko ajan?!!🙄
melkein samoin ajattelen vaikka minun poikani ovat vielä kotna, mutta sitten joskus kun he saavat tyttöystävät ja suunnittelevat tulevaisuutta aijon olla niinpaljon parempi tai upottakoot suohon!
Hei!
Kiitoksia Vaivaiskoivu kannustuksesta. Aion kyllä katsoa tämän loppuun nyt tämän kesän aikana, sillä olen niin pitkään ollut sen verran huono vointinen, siis tässä suhteessa, että tavalla tai toisella siitä on tultava loppu. En nyt jaksa kirjoittaa enempää, mutta voimia sinun elämääsi ja aurinkoa tiellesi. Sitä olkapäätä, johon ei voi nojata, ei kannata jäädä miettimään. Sure erosuru ja jatka eteenpäin valoisin mielin.
Hei vaan kaikille!
Nukkumassa pitäisi olla jo, että jaksaisi aamulla.
Monien asiat ovat jo ratkenneet näin pitkän kirjoittamisjakson jälkeen.
Mutta luin ne vielä kerran läpi.
Jos minä olisin vaivaiskoivun tilanteessa. Miettisin onko minulla ikävä sitä miestä jonka luota minä lähdin. Vaikka minulla olisi ikävä, olisiko minulla ikävä häntä.
Jos ikäväni olisi jotain muuta kuin hän, en menisi enää hänen luo.
Mitä seuraisi sitten, en tietäisi. Mutta elämää löytyy varmasti eteenpäinkin.
Ainakin minulla olisi työpaikka. Joka on varmasti varmin auttajamme.
Minun mummoni sanoi, että asiat paraneeen, kun ikävän purkaa työhön.
En sitten tiedä nykypäivän asioita, kun ollaan vieraan töissä.
Kotini on aina ollut maalla. Siellä on saanut touhuta niin paljon kuin on halunnut.
Ystävät ovat tosi tärkeitä. Yhteyttä ihmisiin pitää olla. Eikä jäädä pohtimaan omia tehtyjä ratkaisuja. Rohkeasti vain eteenpäin.
Nyt lähden nukkumaan!
Toivottavasti ihmiset herää taas kirjoittelemaan! t. hertta
Hei.
Minullakin on joskus tunne.. että olen yksin tässä parisuhteessa.. Sanotaan että kaksin aina kaunihimpi.. parempi kaksin kuin yksin.. mutta joskus tuntuu että yksin saattaisi olla helpompaa... Joskus mieheni ei vain tajua.. että haluaisin istua hänessä kiinni ja halia ja pussailla ilman tv:tä... Olla hänen lähellään siinä vieressä ja jutella jostain mukavista asioista, yhteisistä ja omista huolista jne... Toisaalta meillä on erilaiset perhetaustat, ehkä siitä syystä myös ajatuksemme läheisyydestä poikkeavat.
Olen kasvanut isossa perheessä.. ja isäni on aina halinut ja ollut oikein rakastava isä meille kaikille. Ennen kaikkea osoittanut rakkauttaan myös äidillemme lasten nähden. Miehelläni ei ole oikein ollut elämässään sellaista miehen mallia, joka olisi opettanut omalla käyttäytymisellään hänelle, kuinka osoittaa kiintymystään toiselle ihmiselle. Appeni on hiljainen miehen köntikäs, jolle vain työ merkitsee jotain. Joskus minun tulee sääli anoppiani, niin herttainen ihminen.. tuntuu olevan kovin yksin, nyt kun hänen täytyy jäädä pian eläkkeellekin.
Kun mieheni oli ensimmäisen kerran käynyt vanhempiani katsomassa, hän sanoi minulle autossa "Haluan olla omille lapsilleni yhtä hyvä isä kuin sinun isäsi on ollut sinulle ja sisaruksillesi... Tuollainen hieman hassu, rakastava isä, joka halaa ja ottaa lapsiaan syliin. (Appeni nimi)***** ei ole koskaan halannut minua, ottanut syliin. " Ja minun sydämeni meinasi pakahtua silloin siihen tunne myrskyyn, jonka mieheni aiheutti... Miehelläni oli niin surullinen ja päättäväinen ilme kasvoillaan.. Itkinkin silloin, koska tuntui ihanalta kun hän sanoi sen ääneen, hän todella haluaa elää minun kanssani=DD (Oli siinä miehellä muuten ihmettelemistä kun tämä nainen yhtäkkiä purskahti parkumaan, ilme oli näkemisen arvoinen.)
Kaikkein mukavinta.. kun olemme käyneet kotonani useammin.. Mieheni silmät eivät enää laajene lautasen kokoisiksi kun vanhempani halaavat häntä=D Äitini oli ollut huolissaan, koska oli ajatellut oman perheensä pienenevän sitä mukaa kun lapset lentävät pesästä. Äiti kertoi minulle huomanneensa, että samalla, kun me lapset lähdemme, tuomme mukanamme uusia perheenjäseniä vävyjä ja miniöitä ja tietenkin lapsenlapsia!"
Kerran huomasin Isän ja mieheni istuivat keittiössä.. vakoilin heitä pikkuisen. Silloin tajusin miksi rakastan häntä... mieheni kuunteli aidosti kovin puheliasta isääni. Toisin kuin lankoni.. jotka pyörittelevät silmiään ja tekevät hermostuneita eleitä isän yrittäessä keskustella heidän kanssaan.. Minun hiljainen mieheni.. kuunteli aidosti ja kärsivällisesti, nauroi isäni vitseille ja osallistui keskusteluun, eikä hänellä näyttänyt olevan minkäänlaista kiirettä mihinkään. Kun jälkeenpäin kysyin mieheltäni miksi hän pitää isästäni. "Miten hänestä voi muka olla pitämättä? Sitä paitsi vaikka hän ei olisi yhtä mukava kuin on.. minun pitäisi silti tulla hänen kanssaan toimeen." Ei siis ihme.. että vanhempani pitävät hänestä. Hän on hyvä mies, joskus tuntuu ettei hän taida arvatakaan kuinka hyvä mies on.
Mutta vielä on paljon meillä opittavaa molemmilla, elämästä. Olemme nuoria, yhdessä asuminen ei aina ole helppoa, riitoja on, mutta haluamme oppia molemmat puhumaan tunteistamme. Minunkaan ei aina ole helppo puhua sanoiksi ajatuksiani, joten ymmärrän miestäni. Hän silti yrittää=) Tiedän että hänen ei ole aina helppo halata ilman syytä.. mutta tehokkaasti hän syitä näyttää aina keksivän=D
Sinänsä siis olen ehkä hyvässä asemassa.. Mieheni haluaa rakentaa tervettä parisuhdetta, jossa molemmat voivat tukeutua toiseen.. Huolimatta mallista jonka hän kotonaan on saanut. Silti joskus varmasti tulee molemmin puolin asioita joista syntyy riitaa, kiistaa,mykkiä suita ja itkuisia silmiä.
Rukoilen kovasti anoppini jaksamisen vuoksi. Hän on minulle myös tärkeä ihminen=) Toivon että osaan ottaa opikseni parisuhteesta ja siinä elämisestä, myös teidän kirjoittamistanne tarinoista. Ne sisältävät paljon pieniä tiedon muruja siitä kuinka tärkeää on kuunnella aidosti toista ihmistä, etenkin sitä ihmistä jonka kanssa elää. Teille jotka ovat saaneet itsensä irti "epäterveellisestä suhteesta", toivon voimia jaksaa rakentaa omaa elämää ja järjestellä ajatuksia. Kiitos että jaoitte omia kokemuksianne.🙂🌻
Kovin kuullostaa tutulta tuo, että miehen on vaikea osoittaa spontaanisti tunteitaan. Omani sanoo osoittavansa rakkauttaan teoillaan ja kyllähän hän kotona puuhailee ja tekee paljon. Itse kaipaisin sanoja ja spontaania hellyyttä.
Ollaan oltu yhdessä 23 vuotta ja asiat toimivat. Itse tunteellinen minäni kaipaa romantiikkaa ja kosketusta, sellaista sanoilla hivelyä ja ymmärretyksi tulemista. Miehelle se keskustelu on enemmän tavaroista, konkreettisista asioista puhelua, ei tunteiden erittelyä niinkuin minä kaipaisin. Tuntuu, että kaikki in hyvin niin kauan kuin minä ymmärrän.
Toisaalta, kyllä minä ymmärrän ja kyllä minä rakastan. Minä rakastan niinkuin hän haluaa vaan voisko hän rakastaa niinkuin minua kuuluu rakastaa. Mistä minä saan sitä rakkautta, joka minua ravisee ja saa minut kukoistamaan?
En tarkoita seikkailuja, en tarkoita kertakäyttösuhteita rakkaudella vaan sellaista ymmärrystä, jota jokainen ihminen tarvitsee. Jos minä olen 23 v yrittänyt selvittää mitä minä tarvitsen enkä sitä saa omalta mieheltäni niin onko mitään tehtävissä? Kuitenkin seksi sujuu ja on nautittavaa ja mies on sitoutunut perheeseen. Onkohan sitten niin, että minä vaadin liikaa. Onko elämä kuitenkin luotu tällaiseksi. Pitäisikö minun hyväksyä itseni ja se, että ei kukaan voi minua kokonaan ymmärtää ja selittää pois minun elämääni ja asioitani 🙂
Vaan jotain sellaista ikävää minäkin koen kun nim. "minun on ikävä".
T. Aria minor
Hei,
Ymmärrän kaipuusi,sen mitä niin kovasti ikävöit.Olen itse opetellut ymmärtämään oltuani muutaman vuoden suhteessa miehen kanssa jolle tunteista puhuminen ei myöskään ole hänen tapansa osoittaa rakkautta.Aikaisempi avioliittoni oli toisenlainen,siinä oli paljonkin puhetta mutta suurin osa olikin sitten vain valetta ja kaksoiselämän piilottelua. En tiedä kumpi on parempi, ei sanatkaan joilla ei ole merkitystä ole osoitusta rakkaudesta.Ystäväni ihailivat miestäni kun hän toi minulle kukkia,ihaili minua ja osti koruja.Minä tiesin että minua oli petetty taas...Nainen tarvitsee sanoja ja hellyyttä aivan varmasti,joskus voi yrittää saada takaisin antamalla itse sitä mitä ei toinen juuri nyt pysty antamaan.Eräs vanha kaunis mies kerran kertoi minulle pitkän liittonsa salaisuuden, he rakastivat toisiaan silloin kun toinen on väsynyt eikä jaksa itse rakastaa.
Kumpi on helpompi tapa elää,elää casanovan vai metsien järkähtämättömän miehen kanssa? Tietysti keskitie,kyllä sitä romantiikkaakin pitäisi olla,arki on niin kuluttavaa toisinaan...
t.Tuulitar
Hei, taas pitkästä aikaa. On jo melkoisen pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoittelin. Ero oli tuore ja kipeä. Paljon on ehtinyt tapahtua tässä ajassa. Ex.än kanssa puheväleissä mutta ei olla isommin tekemisissä. Erosta on pian vuosi ja uutta ihmissuhdetta tässä makustelen ja ihmettelen. En suunnitellut enkä hakenut seuraa, se tuli vain kuin salama kirkkaalta taivaalta. Nyt sitten on opetteleminen ja kivinen tie koska edellisen suhteen traumat on kipeitä käsitellä. Ehkä tämä tuli liian pian tai sitten kuin siunauksena että näen kuina toisesta ihmisestä saa voimaa. Kuinka toisesta voi välittää niin paljon että kunnioittaa, antaa omaa tilaa, osoittaa pyytettömästi hellyydellä omat tunteensa, on lähellä ja läsnä ilman painostusta tai jatkuvaa seksin vonkaamista.
Joskus tuntuu, että nuorena on kiire niin rakkauteen, parisuhteeseen, seksiin kaikkia pitää ahmia ja ahnehtia. Nyt on onneksi sellainen virkistävä poikkeus mieheksi jolla on oma kipeäkin historiansa eli otamme päivän kerrallaan ja ei kiirehditä. Hän on ymmärtänyt valtavan hyvin kun olen kertonut ahdistuksistani ja peloistani joita edellinen parisuhde jätti jälkeensä. Mutta enemmän minun niitä pitäisi käsitellä. Oletteko te käyneet puhumassa perheneuvolassa? Millaisia kokemuksia on? Minä haluaisin toisaalta purkaa vanhaa suhdettani jollekin ulkopuoliselle että saisin sen käsiteltyä ja unohdettua että voisin alkaa rakentaa uutta ihan puhtaalta pöydältä. En kuitenkaan haluaisi tätä uutta ihmistä kaikella tällä rasittaa. mitä neuvoisitte?🙂🌻
Kirjoittele tänne, en tiedä voiko sähköposti osoitetta julkaista tässä palstalla, minulle voisit kirjoittaa suoraankin.
Minulla on myös omat kipeät kokemukseni ja olen sitä mieltä, ettei hyvä ihmissuhde tule koskaan liian aikaisin, vaikka onkin ne entisen suhteen muistot vielä kipeänä mielessä, niistä pitää osata kertoa edes jotenkin, eikä ainakaan niistä saa vaieta kokonaan, sillä silloin uusi suhde karahtaa kiville hyvin joutuin.